Perintö

Liisa Laakso

Tampereen yliopistolla on ollut tärkeä osa suomalaisen demokratian ja hyvinvointivaltion rakentamisessa. Yliopisto perustettiin sisällissodan haavoille ja sen perustivat kansalaiset. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen ja valistuksen merkitystä nuorelle kansakunnalle ei voi yliarvioida. Oppilaitos, joka perustettiin Helsingin työläiskortteleihin Kallioon ja joka sittemmin muutti Suomen johtavaan teollisuuskaupunkiin Tampereelle, tarjosi ensimmäistä kertaa ei-ylioppilaille ja aikuisopiskelijoille mahdollisuuden suorittaa korkeakoulututkinnon. Sen merkitys sosiaalisen nousun ja tasa-arvon edistämisessä on vertaansa vailla.

Tänä vuonna 93 vuotta täyttäneen yliopiston tie on ollut pitkä ja valtavan kunniakas. Vuodesta 1925 alkaen olemme tuottaneet 32 469 alempaa tutkintoa, 39 781 ylempää tutkintoa, 1 552 lisensiaattia, 3 032 tohtoria, 3 148 erikoislääkäriä. Yhteensä tutkintotodistuksia on kirjoitettu 79 982 tutkinnosta. Luvut vielä kasvavat. Viimeiset todistukset nykyisen yliopiston toiminnan aikana suoritetuista tutkinnoista valmistuvat ensi vuoden alussa.

Nämä ovat valtavia lukuja. Lukuja suomalaisen hyvinvoinnin perustuksissa: virkamiehiä, journalisteja, opettajia, lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä, diplomaatteja, yrittäjiä, näyttelijöitä, taitelijoita, tutkijoita. Osaamista, joka yli sukupolvien on tuonut parempaa elämää sadoille tuhansille jopa miljoonille ihmisille.

Yliopistojen, niiden profiloitumisen ja rahoittamisen ympärillä kohkataan työelämärelevanssista, sidosryhmäyhteistyöstä ja vaikuttavuudesta, ja siitä visaisesta kysymystä, että miten näitä kaikkia tärkeitä asioita voitaisiin parhaalla mahdollisella tavalla mitata, arvioida ja tukea. Huolena on, että yliopistoissa tehdään hyödytöntä työtä ja turhaa tutkimusta ja annetaan turhaa opetusta. Huoli on aiheeton ja sitä selittää vain historiattomuus.

Tampereen yliopisto on koko olemassaolonsa ajan ollut vaikuttava yliopisto. Se on kehittänyt opetusta ja tutkimusta tiiviissä yhteistyössä ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Tutkijamme ovat asiantuntijoina, keksijöinä ja kriittisinä keskustelijoina päivittäin mukana toiminnassa, joka säteilee pitkälle yliopiston ulkopuolelle. Avoimilla tilaisuuksilla olemme aktiivisesti palvelleet laajaa yleisöä. Olemme tarjonneet mahdollisuuksia jatkuvaan oppimiseen. Avointa yliopistoa, erikoistumis-, täydennys- ja tilauskoulutusta on kehitetty yhdessä yliopiston muun toiminnan kanssa. Näillä toimintatavoilla tullaan menestymään myös uudessa säätiöyliopistossa yhdessä teknillisen ja ammattikorkeakoulun kanssa.

Vaikka leijonalippu ei enää salkoon nouse, on säätiöyliopistonkin tehtävä palvella isänmaata. Sen perustoiminnot hoidetaan samalla rahoitusmallilla ja samoilla verotuloilla, osana samaa valtion taloutta kuin julkisoikeudellisenkin yliopiston. Tulevaisuus näyttää, mitä uutta säätiömuoto toimintaamme tuo. Kuinka aktiivisesti upea perustajajoukko käytännön työtä tukee? Tukea yliopisto nimittäin tarvitsee. Ilman voimavaroja ja yhteiskunnallista arvostusta se ei menesty. Kuinka perustajien ja yliopistoyhteisön yhteispeli sujuu yliopiston johtamisessa? Tähänkään ei ole valmiita vastauksia. Uusi yliopisto on monialaisempi ja suurempi kuin nykyiset säätiöyliopistot: Aalto ja kumppanimme teknillinen yliopisto, ja niin on myös sen perustajajoukko. Avoinna on myös niin sanotun duaalimallin tulevaisuus. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen toimintaa säätelevät eri lait, mutta kun yliopisto omistaa ammattikorkeakoulun ja rajat ylittäviä opintopolkuja sujuvoitetaan, tulee yksi yhteinen lakikin järkeväksi. Tampereella sellaista ratkaisua kohtaan tuskin on ennakkoluuloja: molemmilla yliopistoillamme kun on korkeakoulutausta.

Yliopiston tekevät ihmiset: tutkijat, opettajat, opiskelijat, johtajat, tukihenkilöstö, asiantuntijat ja kumppanit. Yhdessä onnistutaan ja yhdessä parannetaan tekemistämme. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö yliopisto menestyisi myös jatkossa. Ahkeruus ja laadukas työ tutkimuksen, opetuksen ja sivistyksen puolesta kantaa eteenpäin. Yliopistossa tehtävän työn merkitystä ei edelleenkään voi yliarvioida.

Suuret kiitokset koko yliopistoyhteisölle ja yliopiston ystäville hienosta työstä ja tuesta näiden kolmen vuoden aikana, joina olen saanut johtaa tätä upeaa yliopistoa!

Onnea tulevaan! Ja rauhallista joulua!

Liisa Laakso
Rehtori

Uuteen aikaan

Seppo Parkkila

Kolme vuotta meni uskomattoman nopeasti! TaY:n rehtoraatti aloitti työskentelynsä Liisa Laakson johdolla vuoden 2016 alussa. Takana on mielenkiintoinen kolmivuotisjakso, jonka aikana olemme nähneet ja kokeneet paljon. Olen näiden kolmen vuoden aikana tutustunut suureen joukkoon upeita ihmisiä ja nähnyt paljon korkeatasoista tutkimusta, jota Tampereen yliopistossa tehdään. Nyt kun tämä kolmivuotiskausi päättyy, päällimmäisenä on kiitollisuus siitä, että olen saanut työskennellä Tampereen yliopiston tutkimuksen eteen varsin mielenkiintoisen ajan keskellä.

Olen syvästi kiitollinen rehtorillemme Liisa Laaksolle, joka esitti minut tutkimusvararehtorin tehtävään ja on tukenut työtäni koko ajan lujasti luottaen. Liisa Laakson, Harri Melinin ja Katariina Mustakallion kanssa on ollut luontevaa tehdä yhdessä työtä yliopistomme hyväksi. Kun laitetaan yhteen valtiotieteilijä, sosiologi, historioitsija ja anatomi, keskustelut ovat olleet sangen vilkkaita ja monitieteisiä. Yhteishenkemme on ollut erinomainen, ja toivon sen näkyneen myös ulospäin.

Edesmennyttä hallintojohtajaamme Petri Lintusta en ehtinyt tuntea kuin vajaat kolme vuotta. Hänen kanssaan sain kuitenkin käydä lukuisia mieleenpainuvia keskusteluja yliopistomaailmasta, fuusioista ja politiikasta. Johdon assistentit ja sihteerit Anu Nikupeteri, Taru Olanterä ja Johanna Hellman ovat pitäneet huolta, että olen yleensä ollut oikeassa paikassa kalenterin mukaan – ja vieläpä matkalipun kanssa, kun sellaista on tarvittu. Myös tiedekuntien dekaanit ovat tulleet hyvin tutuiksi näiden vuosien aikana. Teille kaikille erityiskiitokset hyvästä yhteistyöstä!

Kiitos oman tutkimusryhmäni jäsenet! Olette jatkaneet määrätietoisesti eteenpäin, vaikka ryhmänjohtajanne on käyttänyt suuren osan ajastaan muuhun kuin yhteisten tutkimusprojektiemme edistämiseen. Tuloksena on näidenkin kolmen, ajankäytöllisesti haastavan, vuoden aikana 28 kansainvälistä julkaisua. Kiitos lääketieteen opiskelijat, jotka olette sietäneet, että anatomian professorinne on hätäisesti käynyt pitämässä kalenteriin merkityt opetukset eikä ole ollut välttämättä läsnä silloin kun olisi ollut kysyttävää!

Yksi miellyttävistä tehtävistäni on ollut johtaa tiedeneuvoston kokouksia. Niiden yhteydessä jäin usein mielessäni ihastelemaan tiedeneuvoston jäsenten asiantuntevuutta ja vahvaa sitoutumista yliopistomme tutkimuksen edistämiseen. Tampere3-prosessia olemme osaltamme vieneet eteenpäin tutkimuksen valmisteluryhmän toimesta. Siinä on ollut mukana henkilöitä, jotka ovat suurella sydämellä ja asiantuntemuksella vieneet asioita eteenpäin hyvässä hengessä. Kiitos teille Jarmo Takala, Marja Sutela, Juha Teperi, Markku Ihonen, Anu Juslin, Floora Ruokonen ja Perttu Heino! Markku on ollut tukeni ja turvani lukemattomissa muissakin kokouksissa ja tilaisuuksissa tiedeneuvoston ja tutkimuksen valmisteluryhmän kokousten ohella. On ollut helppo tukeutua hänen kirjoittamiinsa loistaviin muistioihin ja asialistoihin. Jopa huumorintajummekin taitaa olla aika samankaltainen. Teemme jotain yhdessä varmasti jatkossakin – todettakoon kuitenkin, että maratonin lähtöviivalle en aio lähteä.

Läheisiä työtovereita ja yhteistyökumppaneita ovat olleet niin ikään monet asiantuntijat ja kollegat mm. yliopistopalveluissa, laboratoriopalveluissa, tutkijakoulussa, tutkijakollegiumissa, yliopistomme hallituksessa, TTY:llä, TAMK:ssa, Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä, Tampereen kaupungin hallinnossa, Pirkanmaan liitossa ja monissa muissa organisaatioissa. Suuri kiitos kaikille yhteistyötahoille! On ollut etuoikeus tehdä tätä työtä yhdessä niin monien hienojen ihmisten kanssa.

Aktivoin juuri uuden TUNI-tunnukseni – on aika siirtyä uuteen aikaan. Winston Churchillin sanoin: ”Tämä ei ole loppu. Eikä tämä ole edes lopun alku. Mutta tämä on, kenties, alun loppu.”

Hyvää joulun odotusta ja kaikkea hyvää vuodelle 2019!

Seppo Parkkila
Vararehtori

Kansainvälisyys ja kulttuurien kohtaaminen

Katariina Mustakallio

Tampere3-ryhmät ja toiminnot kirivät kohti vuoden loppua, jonka jälkeen niistä tulee normaalia Tampereen yliopiston ja korkeakouluyhteisön toimintaa. Näin myös Tampere3 -kansainvälisyystyöryhmä, joka viimeistelee raporttiaan kansainvälisyyteen liittyvistä kysymyksistä. Työrupeama on ollut haastava ja antoisa, monin tavoin silmiä avaava. Monia samankaltaisia kysymyksiä on noussut esiin korkeakouluyhteisön eri osa-alueilla ja monia erityisiä piirteitäkin on havaittu. Kansainvälistyminen on kuitenkin yhteisenä päämääränämme, se nostaa tutkimuksen tasoa ja avaa uusia koulutuksen väyliä. Yhdeksi ongelmaksi ovat nousseet erilaiset tilastoimistavat, jotka tekevät vertailun niin korkeakouluyhteisön sisällä kuin myös laajemmalla kentällä haasteelliseksi. Se, mitä olemme ryhmässä oppineet, on ollut keskeistä koko toiminnalle: olemme oppineet kuuntelemaan toisiamme.

Uusi korkeakouluyhteisömme on houkutteleva kansainvälisessä kentässäkin. Hyvin harkitut englanninkieliset kandi- ja maisterikokonaisuudet tulevat vetämään opiskelijoita maailmalta ja erilaiset uudet keinot, joilla kotoutamme kansainvälisiä tutkijoita ja opettajia yhteisöömme, tulevat varmasti auttamaan asiaa. Olennaista tässä kaikessa on muutos: oman kulttuurimme avartuminen. Se ei tapahdu yhdessä yössä. Niin opetus- ja tutkimushenkilöstömme kuin myös muiden hallinnossa ja yliopistopalveluissa työskentelevien asennekentän on tultava avoimemmaksi, kommunikatiivisemmaksi ja eri kulttuuripiirteet huomioon ottavaksi. Näin kansainvälisyys muuttuu osaksi jokapäiväistä toimintaamme. Lisää erilaisten kulttuurien kohtaamiskoulutusta olisi  järjestettävä niin korkeakouluyhteisön henkilöstölle kuin opiskelijoillekin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita omien juurien katkaisemista. Kun tunnemme omat lähtökohtamme, voimme myös avoimemmin ottaa muut vastaan. Tarvitsemme lisää toistemme arvostamista ja kuuntelemista, niin uudessa yliopistoyhteisössä kuin sen ulkopuolellakin.

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Tunnepuhe ja retoriikan valta

Katariina Mustakallio

Elämme kokemuksen aikakautta, jolloin julkisessa keskustelussa keskeistä ei enää näytä olevan asia-argumentti ja loogisuus, vaan tunteisiin vetoaminen, henkilökohtaisen kokemuksen merkityksen laajentaminen yleiseksi totuudeksi. Tähän näyttää liittyvän loogisen puhetavan ja asiatyylin epäileminen. Samaan aikaan kirjallisuudentutkijat varoittavat meitä kertomuksen vaaroista ja poliittisen retoriikan tutkijat tunnepuheen manipulatiivisesta voimasta.

Historioitsija näkee monenlaisia yhtenevyyksiä nykyisen minämuotoisen ja kokemuksia hyödyntävän populistisen retoriikan ja menneisyyden puhekulttuurien välillä. On hyvä muistaa, että keskustelua puhetaidon keinoista on käyty aina antiikista lähtien, ja se on muokannut vahvasti puhetaidon teoriaa ja traditiota. Välillä retoriikan opetus on nojannut enemmän tunteiden liikutteluun, välillä taas on suosittu asia-argumentteja. Aaltoliikettä on tapahtunut kautta historian. Nyt esiintyvä tunteita ja kokemuksia keinovalikoimana käyttävä puhetapa ehkä osoittaa aiemman poliittisen ja kulttuurisen konsensuksen rikkoutumista ja kenties, vähitellen, myös uusien kenttien ja diskurssien avautumista. Myös tieteen diskursseissa on syytä varautua muutoksiin.

Kuuluisa kreikkalainen retoriikan opettaja Isokrates (436-338 eaa) näki puhetaidon keskeisenä inhimillisen kulttuurin kehityksen voimana. Hänen mukaansa ihminen erottuu eläimistä juuri puhetaitonsa ja kommunikatiivisten kykyjensä perusteella.

”Puhetaidon jalostaminen on johtanut ihmiset alkukantaisesta, voimankäyttöön perustuvasta elämänmuodosta sivilisoituneeseen ja järjestäytyneeseen yhteisöelämään”.

Jos oman aikansa melskeissä elänyt Isokrates näki puhetaidon roolin näin suureksi, miksi me rauhallisessa yhteiskunnassa elävät nykyihmiset sitä epäilisimme?

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Jatkuvuuksia

Harri Melin

Työelämää koskevaa keskustelua on hallinnut muutospuhe. Näyttävästi esillä on ollut kaksi teemaa,  digitalisaatio ja työsuhteiden mureneminen. Jotkut ovat ennakoineet, että seuraavien kymmen vuoden aikana runsas neljännes ammateista voidaan korvata roboteilla ja tekoälyllä. Tämä tarkoittaa sitä, että teknologisen työttömyyden uhka kasvaa nopeasti ja etenkin työläisammateissa toimivien on syytä olla huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Monet tutkijat väittävät, että elämme hapertuvan palkkatyön yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti kasvava osa työvoimasta on lyhyissä työsuhteissa, osa-aikatyössä tai he työllistävät itse itsensä. Tämä tarkoittaa sitä, että toistaiseksi voimassa olevat, vakaat, työsuhteet ovat nopeasti vähenemässä.

Työelämä on muuttunut aina. Teknologian kehitys on syrjäyttänyt ihmistyötä höyrykoneesta ja ”kehruujennystä” lähtien jo yli 200 vuotta. On perusteltua olettaa, että muutoksen vauhti vain kiihtyy. Samaan aikaan kuitenkin syntyy jatkuvasti uusia töitä ja uusia ammatteja. Pätkätöitä on ollut aina ja ilmiö on vanhempi kuin säännöllinen palkkatyö. Myös itsensä työllistäminen on palkkatyötä vanhempi tapa toimeentulon hankkimiseksi. Tässä ei ole mitään uutta. Kiinnostavaa on se, että tilastojen mukaan säännöllinen palkkatyö on yleistymässä kaikkialla maailmassa.

Muutospuheessa on paljon ideologisia piirteitä. Kyse ei ole vain käynnissä olevien kehityskulkujen kuvaamisesta, halutaan myös luoda pelkoa ja epävarmuutta. Työelämän tutkijat puhuvat tässä yhteydessä tuotetusta epävarmuudesta.
Kaiken muutoksen keskellä työelämää hallitsevat jatkuvuudet. Palkkatyösuhde sosiaalisena suhteena ei ole kadonnut. Yksityiselle yrittäjyydelle perustuva tavaratuotanto jyllää kenties vahvempana kuin koskaan. Johtajat johtavat ja työläiset toteuttavat annettuja ohjeita. Naiset tekevät naisten töitä ja miehet miesten. Tämä kaikki viestii jatkuvuuden voimasta.

Tampere3-prosessi saavuttaa yhden välietapin tammikuussa. Olemme uudistaneet rakenteitamme ja uudistamme toimintatapojamme. Myös yliopistoissa pitää kiinnittää huomiota jatkuvuuksiin. On tärkeää, että meiltä valmistuu kandidaatteja, maistereita ja tohtoreita. On tärkeää, että saamme kilpailtua tutkimusrahoitusta, ja että tutkijat julkaisevat korkeatasoisissa lehdissä ja kirjasarjoissa. Tämä edellyttää sellaisia työoloja, joissa pystymme muutosten keskellä keskittymään jatkuvuuden kannalta keskeiseen tekemiseen.

Harri Melin
Vararehtori

Hyvä me!

Liisa Laakso

Tampereen yliopisto on huippukunnossa. Kuluneen vuoden aikana olemme edelleen pärjänneet mainiosti. Hyvältä tasolta on hyvä suunnata kohti uutta yliopistoa.

Tase on vahva, ja pysymme vakaasti talousarvion raameissa. Osavuosikatsauksen mukaan yliopiston tulos on erinomainen. Suomen Akatemian, Tekesin ja Euroopan unionin ankarasti kilpailtu tutkimusrahoitus on lisääntynyt. Kasvua edellisestä vuodesta on 5,4 prosenttia. EU-rahoituksen laatua kirkastaa kaksi ERC-hanketta.

Henkilöstön osalta kehitys on mennyt juuri siihen suuntaan, johon olemme pyrkineetkin. Tutkimus- ja opetushenkilöstön määrä on maltillisesti kasvanut tutkijanuran alkuvaiheeseen painottuen. Samalla henkilöstömenot ovat pysyneet kurissa ja jopa alentuneet. Erityisen tyytyväisiä voimme olla kansainvälisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän kasvusta, koska se on ollut koko strategiakauden tärkeimpiä kehittämiskohteitamme. Kasvua on ollut 20 prosenttia edelliseen vastaavaan kauteen verrattuna.

Ulkomaalaisten suorittamien maisterintutkintojen määrä on kaksinkertaistunut, ja ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden joukko kasvanut puolella – noin 500 opiskelijasta 750 opiskelijaan.

Uusimmasta Acatiimista löytyy seikkaperäinen artikkeli yliopistojen tuloksellisuudesta. Sekin osoittaa, että Tampereen yliopisto on vahvassa kunnossa verrattuna muihin yliopistoihin. Liikevaihto on kasvanut ja varsinaisen toiminnan tulos kääntynyt positiiviseksi. Sekä määrällisesti että laadullisesti Tampereen yliopisto on julkaisuaktiviteetiltaan kolmen parhaan suomalaisen yliopiston joukossa.

Tiedämme jo nyt sen, että yliopistojen yhdistyminen tulee vetämään tulosta alaspäin. Kunnianhimo on kuitenkin korkealle. Ensimmäinen tavoite uudelle yliopistolle on siis saavutetun tason ja hyvän kehityssuunnan vaaliminen. Se edellyttää niiden toimintatapojen tunnistamista, joilla tähän päästy. Ja mikäs siinä. Kunhan hyvistä tekijöistä pidetään kiinni, niin hyvää jälkeä syntyy jatkossakin!

Liisa Laakso
Rehtori

Katse eteenpäin

Seppo Parkkila

Olemme jo useamman vuoden ajan rakentaneet Tampere3-kokonaisuutta. Matkan varrella on ollut monia haastavia tilanteita, mutta uutta yliopistoa on viety päättäväisesti eteenpäin. Prosessin aikana on muodostunut Tampere3-korkeakouluyhteisö. Ihmiset eri korkeakouluista ovat oppineet tuntemaan toisiaan, yhteisiä monitieteisiä tutkimushankkeita on käynnistetty ja opiskelijat liikkuvat aktiivisesti korkeakoulujen välillä opinnoissaan.

Viime päivinä julkisuudessa on käynyt vilkas keskustelu Tampere3-prosessista. Sen yhtenä kohteena on esitetty kritiikkiä valmisteilla olevaa tutkimusstrategiaa kohtaan, jonka on väitetty olevan siirtymäkauden hallituksen laatima. Tuo väite on virheellinen ja haluan sen tässä yhteydessä oikaista.

Tutkimusstrategiaa on valmisteltu Tampere3 tutkimuksen valmisteluryhmän toimesta, jonka puheenjohtajana toimin. Strategiatekstin valmistelussa on pyritty osallistamaan yliopistoyhteisöä laajasti: On järjestetty korkeakouluyhteisölle neljä avointa työpajaa, käytössä on ollut sähköinen alusta kommentointia varten, luonnosta on käsitelty mm. tiedeneuvostoissa, dekaanien yhteiskokouksessa, konsistorissa ja operatiivisessa johtoryhmässä. Olen kertaalleen esitellyt valmistelussa olevan tekstin myös siirtymäkauden hallitukselle.

Palautetta on tullut eri toimijoilta runsaasti ja sitä on pyritty huomioimaan mahdollisuuksien mukaan. On hienoa, että niin monet yhteisömme jäsenet ovat antaneet palautetta strategian kirjoitustyöhön. Tiedämme myös, että yliopistoyhteisöön kuuluu kriittisyys ja keskustelun kautta päästään yleensä parempaan lopputulokseen. Ehkäpä olemme kulkeneet tieteen avoimuudessakin uudella tavalla eteenpäin, kun valmistelussa olevaan tutkimusstrategiaan kirjatut keskeiset tavoitteet ovat nyt tulleet koko kansan luettaviksi.

On selvää, että äärimmäisen harvoin – tuskin koskaan – käy niin, että kaikki laajan korkeakouluyhteisön jäsenet yksituumaisesti pitävät strategiatekstiä erinomaisena. Strategialuonnos kuitenkin kertoo tutkimusvisiostamme, missioista sekä toimenpiteistä, joilla tavoitteet voidaan paremmin saavuttaa. Strategian on tarkoitus puhutella sekä yliopiston sidosryhmiä että yliopistoyhteisöä itseään.

Tutkimusstrategian tarkoitus ei ole pakottaa ketään tutkijaamme pelkästään soveltavan tutkimuksen pariin. Korkeatasoinen perustutkimus ja tutkimuksen vapaus ovat menestyvän yliopiston kulmakiviä. Tämä täytyy varmasti tuoda selkeästi esiin lopullisessa tekstissä. Myös kriittisyys kuuluu arvokkaaseen yliopistojen perinteeseen ja sillä on tärkeä paikkansa tulevaisuudenkin yliopistossa.

Uuden yliopiston toiminta käynnistyy vuoden 2019 alussa. Tärkeää työtä on valtavan paljon edessä, vaikka monia keskeisiä päätöksiä on jo tehty. Onnistumiseen tarvitaan yhteistyötä kaikkien toimijoiden kesken. Winston Churchillin sanoin: ”Jos käymme riitelemään menneisyydestä ja nykyisyydestä, saamme todeta hävinneemme tulevaisuuden.”

Toivotan koko korkeakouluyhteisölle mukavaa ja rentouttavaa kesää!

Seppo Parkkila
Vararehtori

Kansainvälisyys ja kapasiteetin rakentaminen

Katariina Mustakallio

Kansainvälisyys on aina huolena, kun keskustellaan Suomen tieteen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Opetus- ja kulttuuriministeriön Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030:n linjauksissa kansainvälisyys nähdään tutkimuksen tason mittarina, samalla kun kannetaan huolta myös suomalaisen koulutuksen viennin edistämisestä.

Myös meillä on tehty työtä ja pohdittu omia linjauksia. Tampere3-kansainvälisyystyöryhmä on selvittänyt kansainvälisyyden nykytilaa ja tulevaisuutta kolmessa korkeakoulussamme ja identifioinut viisi osa-aluetta, joihin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Henkilöstön ja opiskelijoiden liikkuvuus vaatii tukevia palveluita myös tulevaisuudessa, johon liittyy liikkuvuuden sisäinen markkinointi ja organisointi. Kansainvälinen näkyvyys ja vaikuttaminen pohjautuvat verkostoihin ja kumppanuuksiin, viestintään ja markkinointiin, ja siihen limittyy myös kv-alumnityö, konferenssitoiminta ja muut kansainväliset tapahtumat. Kansainväliseen henkilöstöön liittyy haasteita rekrytoinnin tehostamisesta ja tarvittavista palveluista kielikysymyksiin ja rekrytoitujen sosiaaliseen osallistamiseen. Kansainvälinen tutkimus ja opetus kaipaavat kv-tutkinto-ohjelmien ja tutkimusympäristöjen kehittämistä ja varhaista vaikuttamista mm. uusiin EU:n tutkimusohjelmasuunnitelmiin. Tätä kaikkea varten tarvitaan linjakasta kansainvälistymisen ohjausta ja seurantaa, selkeää tavoitetilan asettamista, toimenpideohjelmaa.

Oma alueensa näiden lisäksi on ministeriönkin huomion kohteena ollut koulutusvienti. KV-kevätpäivillä Jyväskylässä nostettiin toukokuun alussa esiin kysymys vastuusta: sessiossa Global responsibility in the new international strategy for higher education and research korostui ajatus, että koulutusviennillekin tulisi asettaa uudenlaisia vaatimuksia. Valmiiden kurssien ja koulutuskokonaisuuksien myyminen nähdään lyhytnäköisenä toimintana. Varsinaisena päämääränä tulisi olla kapasiteetin, kyvykkyyden rakentaminen kohdemaahan. Globaali vastuu ja capacity building voisivat muodostua myös osaksi suomalaisen koulutusviennin laatutakuuta. Tällaisella laatumerkinnällä luulisi olevan enemmänkin vientiä.

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Viestinnän vaikeudesta

Harri Melin

Yliopistomme viestintä palkitsi minut jokin aika sitten, suureksi yllätyksekseni, hyvästä viestinnästä. Sain kunniakirjan ja komean kukkapuskan. Kiitokset palkinnosta.

Ihminen eroaa muusta luonnosta siinä, että meillä on käytössä lukuisia tapoja ja välineitä viestiä. Voimme ainakin ilmehtiä, puhua, kirjoittaa tai tehdä tekoja. Nykyaikainen tekniikka on lisäksi tuonut mukaan tukun uusia välineitä, jotka edelleen monipuolistavat ja nopeuttavat ihmisten keskinäistä viestintää.

Kaikesta tästä huolimatta viestintä on vaikea asia. Viestintä on monesti vaikeaa ihan vain kahden ihmisen keskinäisissä suhteissa. Se on usein vaikeaa perheen piirissä, emmekä me aina oikein osaa vieraidenkaan kanssa viestiä. Erityisen vaikeaa tuntuu olevan organisaatioviestintä ja organisaatioviestinnässä asiantuntijaorganisaatio, kuten yliopisto, on vielä poikkeuksellisen hankala tapaus.

Lähtökohta kaikessa organisaatioviestinnässä on, että minulle ei ole kerrottu mitään ja että kuulen tästä kaikesta vasta ensimmäisen kerran. Jos sitten paljastuu, että jostakin asiasta on tiedotettu hyvissä ajoin esimerkiksi intrassa, niin eihän nyt kukaan sieltä intrasta mitään löydä. Kaikki viestit hukkuvat sinne intran syövereihin. Jos asiasta taas on järjestetty keskustelutilaisuus, niin eihän minulla ole aikaa kaiken maailman kissanristiäisissä istua. Jos kuulen asiasta kollegalta, niin voiko kaikenlaisiin kuulupuheisiin luottaa. Ei voi. Kun minulle ei olla kerrottu, en tiedä. Vai pitäisikö minun sittenkin tietää?

Organisaatiot viestivät monella tavalla. Meillä on Aikalainen, verkkosivut ja intra. Rehtorin päätöksen löytyvät T-Webistä. Hallituksen, tiedekuntaneuvostojen tai opetusneuvoston pöytäkirjat ja kokousmateriaalit ovat myös verkossa. Johdon tietojärjestelmästä saa ajantakaista tietoa yliopiston toiminnassa. Vipunen kertoo koko korkeakoululaitoksen suoritteista. SoleCris viestii tieteellisistä saavutuksistamme. Kaikkein tehokkainta viestintää on kuitenkin istuminen kahvihuoneissa ja kuppiloissa. Niissä kuulee monista asioista ja niissä voi kertoa uutisia kavereille ja vähän etäisimmillekin kollegoille. Kahvihuoneissa kerrotut viestit muuten leviävät hämmästyttävän nopeasti ja hämmästyttävän laajalle.

Muutosviestintä on viestinnän muodoista kenties kaikkein vaikein. Ei käy kateeksi niitä, jotka tekevät Tampere3 viestintää. Pitkällä yliopistokokemuksella voin sanoa, että viestintää ei ole koskaan liikaa. Tärkeistä asioista pitää kertoa asianomaisille mahdollisimman nopeasti, laajasti ja avoimesti. Viestintä pitää olla myös kaksisuuntaista. Muutostilanteissa vastaanottamisen ja kuulemisen merkitys korostuu. Kuunnellaan toisiamme.

Tsemppiä viestijöille!

Harri Melin
Vararehtori

 

Rehtorin valinta

Liisa Laakso

Kuluneen rehtoreiden vaihtoviikon jälkeen on hyvä arvioida kahden yliopiston varsin erilaisia prosesseja. Tampereen uusi yliopisto teki valinnan salassa. Oikeusoppineet arvostelivat hakijalistan salailua julkisuuslain vastaisena. Ulkopuolisen konsultin myötä lista on kuitenkin melko epämääräinen. Kandidaatteja ilmoittautuu mukaan tai heidät löydetään ilman, että he tekevät varsinaista hakemusta. Eron tekeminen tehtävään hakemisen ja konsultin yhteydenoton välillä voi kuulostaa saivartelulta, mutta käytännössä se ei sitä ole. Hakijoita ilmaantuu normaalisti kymmenkunta. Tampereen prosessissa oli tutkittu jopa kahta sataa henkilöä. Moniko heistä sitten olisi ollut varsinainen hakija, ja millä kriteereillä, kun tohtorin tutkintoakaan ei edellytetty?

Salailu jatkui aivan loppuun asti. Huhuja kyllä kiersi. Kyseltiin, kuka on hakenut ja kuka ei. Minä en hakenut, eikä minua pyydetty hakemaan. Hallitus etsi uuteen yliopistoon uutta rehtoria. Sopivia henkilöitä kyllä pohdin ja lähetin marraskuussa hallituksen puheenjohtajalle hyvin lyhyen listan: ensimmäisellä sijalla Mari Walls! Listallani oli myös nyt Helsingin yliopistoon valittu Jari Niemelä.

Lopulta tihkui tieto, milloin nimi julkistetaan, ja sitten julkaistiin tiedote, jossa kerrottiin Mari Wallsin valinnasta perusteluineen. Mutta sitä ei kerrottu, millaisten ehdokkaiden joukosta hänet valittiin. Yhteisö ei voinut esittää näkemyksiään kärkikandidaateista, eikä antaa siten tukeaan lopulliseen valintaan. Se että tarkasteltuja henkilöitä oli yhteensä pari sataa, ei kerro kisan tasosta mitään. Olisiko ollut mahdollista nostaa esimerkiksi kolme kärkihakijaa julkisuuteen? Antaa yhteisölle mahdollisuus esittää heille kysymyksiä ja olla mukana valinnassa? Olisihan kärkeen pääsy pitkän prosessin jälkeen ollut kaikille kandidaateille kunnia. Eikä julkisessa syynissä olisi tarvinnut kauaa olla.

Helsingin yliopistossa toimittiin päin vastoin. Hakijalista oli kaikkien tiedossa jo varhain. Itse pyysin, että omaa nimeäni ei heti julkisuuteen annettaisi, vaikka tiesin, että kaikki kiinnostuneet sen kirjaamosta saivat. Sitten alkoi hakijoiden valikointi ja julkinen keskustelu. Ensin hallitus hakijoiden ansioiden vertailun perusteella päätyi haastattelemaan viittä henkilöä, joista piti karsia vielä kaksi pois kollegion kuulemiseen. Olin näiden viiden henkilön joukossa, ja niin oli myös nykyinen rehtori Jukka Kola. Kaksi muuta henkilöä karsiutuikin, mutta samalla hallitus palasi alkuperäiseen hakijajoukkoon ja kutsui sieltä neljä uutta henkilöä haastatteluun. Heistä kaksi, mukana Jari Niemelä, valikoitiin lyhyelle listalle. Näin viiden joukko karsiutui uudeksi viiden joukoksi! Se pääsi yliopiston kollegion kuultavaksi, kuten Helsingin yliopiston johtosääntö edellyttää. Kollegion kuulemisen jälkeen Helsingin lista supistui kolmeen hakijaan. Jukka Kola ei enää ollut mukana. Mukana olivat molemmat uudet henkilöt ja minä.

Voi hyvin olla, että Tampereen prosessissakin on ollut soutamista ja huopaamista, mutta Helsingin prosessin julkisuus toi näkyväksi sen, kuinka vaikeaa valintaa oltiin tekemässä. Hakijoiden pätevyyden arvioiminen on suhteellisen suoraviivaista. Hakuilmoituksessa luetellut ansiot voidaan todeta ja niitä voidaan vertailla. Tätä edellyttää lakikin, kun hakijoina on miehiä ja naisia. Mutta kun päätös henkilöityi ja se tehtiin Jukka Kolan ja hänen poisvalintansa välillä, joilla molemmilla oli kannatusta, näyttää yhteinen harkinta hankaloituneen. Hakijoiden ansioiden, johtamistaitojen ja sukupuolten tasa-arvon sijasta sitä näyttää ohjanneen kompromissin löytäminen hallituksen oman toimintakyvyn turvaamiseksi. Tärkeä asia sekin.

Julkisuus antoi Helsingin prosessille avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Mutta veikö se hallitukselta työrauhan? Yhteisö pystyi kuukausikaupalla arvioimaan kandidaatteja ja sanomaan mielipiteensä, niin myös yhteisön ulkopuoliset tahot. Minun menestystäni veikkasivat muun muassa arkkiatri, Helsingin sanomien toimitus ja EK:n Jyri Häkämies – aika vaikuttava joukko! Hallitusta varmasti painostettiin, mutta avointa keskustelua oli vähän. Lisäsikö laaja julkisuus prosessin laatua? Kohdeltiinko hakijoita tasapuolisesti? Valittiinko paras?

Avoimia kysymyksiä ainakin jäi, ja jäi niitä Tampereellekin.

Liisa Laakso
Rehtori