Tunnepuhe ja retoriikan valta

Katariina Mustakallio

Elämme kokemuksen aikakautta, jolloin julkisessa keskustelussa keskeistä ei enää näytä olevan asia-argumentti ja loogisuus, vaan tunteisiin vetoaminen, henkilökohtaisen kokemuksen merkityksen laajentaminen yleiseksi totuudeksi. Tähän näyttää liittyvän loogisen puhetavan ja asiatyylin epäileminen. Samaan aikaan kirjallisuudentutkijat varoittavat meitä kertomuksen vaaroista ja poliittisen retoriikan tutkijat tunnepuheen manipulatiivisesta voimasta.

Historioitsija näkee monenlaisia yhtenevyyksiä nykyisen minämuotoisen ja kokemuksia hyödyntävän populistisen retoriikan ja menneisyyden puhekulttuurien välillä. On hyvä muistaa, että keskustelua puhetaidon keinoista on käyty aina antiikista lähtien, ja se on muokannut vahvasti puhetaidon teoriaa ja traditiota. Välillä retoriikan opetus on nojannut enemmän tunteiden liikutteluun, välillä taas on suosittu asia-argumentteja. Aaltoliikettä on tapahtunut kautta historian. Nyt esiintyvä tunteita ja kokemuksia keinovalikoimana käyttävä puhetapa ehkä osoittaa aiemman poliittisen ja kulttuurisen konsensuksen rikkoutumista ja kenties, vähitellen, myös uusien kenttien ja diskurssien avautumista. Myös tieteen diskursseissa on syytä varautua muutoksiin.

Kuuluisa kreikkalainen retoriikan opettaja Isokrates (436-338 eaa) näki puhetaidon keskeisenä inhimillisen kulttuurin kehityksen voimana. Hänen mukaansa ihminen erottuu eläimistä juuri puhetaitonsa ja kommunikatiivisten kykyjensä perusteella.

”Puhetaidon jalostaminen on johtanut ihmiset alkukantaisesta, voimankäyttöön perustuvasta elämänmuodosta sivilisoituneeseen ja järjestäytyneeseen yhteisöelämään”.

Jos oman aikansa melskeissä elänyt Isokrates näki puhetaidon roolin näin suureksi, miksi me rauhallisessa yhteiskunnassa elävät nykyihmiset sitä epäilisimme?

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Jatkuvuuksia

Harri Melin

Työelämää koskevaa keskustelua on hallinnut muutospuhe. Näyttävästi esillä on ollut kaksi teemaa,  digitalisaatio ja työsuhteiden mureneminen. Jotkut ovat ennakoineet, että seuraavien kymmen vuoden aikana runsas neljännes ammateista voidaan korvata roboteilla ja tekoälyllä. Tämä tarkoittaa sitä, että teknologisen työttömyyden uhka kasvaa nopeasti ja etenkin työläisammateissa toimivien on syytä olla huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Monet tutkijat väittävät, että elämme hapertuvan palkkatyön yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti kasvava osa työvoimasta on lyhyissä työsuhteissa, osa-aikatyössä tai he työllistävät itse itsensä. Tämä tarkoittaa sitä, että toistaiseksi voimassa olevat, vakaat, työsuhteet ovat nopeasti vähenemässä.

Työelämä on muuttunut aina. Teknologian kehitys on syrjäyttänyt ihmistyötä höyrykoneesta ja ”kehruujennystä” lähtien jo yli 200 vuotta. On perusteltua olettaa, että muutoksen vauhti vain kiihtyy. Samaan aikaan kuitenkin syntyy jatkuvasti uusia töitä ja uusia ammatteja. Pätkätöitä on ollut aina ja ilmiö on vanhempi kuin säännöllinen palkkatyö. Myös itsensä työllistäminen on palkkatyötä vanhempi tapa toimeentulon hankkimiseksi. Tässä ei ole mitään uutta. Kiinnostavaa on se, että tilastojen mukaan säännöllinen palkkatyö on yleistymässä kaikkialla maailmassa.

Muutospuheessa on paljon ideologisia piirteitä. Kyse ei ole vain käynnissä olevien kehityskulkujen kuvaamisesta, halutaan myös luoda pelkoa ja epävarmuutta. Työelämän tutkijat puhuvat tässä yhteydessä tuotetusta epävarmuudesta.
Kaiken muutoksen keskellä työelämää hallitsevat jatkuvuudet. Palkkatyösuhde sosiaalisena suhteena ei ole kadonnut. Yksityiselle yrittäjyydelle perustuva tavaratuotanto jyllää kenties vahvempana kuin koskaan. Johtajat johtavat ja työläiset toteuttavat annettuja ohjeita. Naiset tekevät naisten töitä ja miehet miesten. Tämä kaikki viestii jatkuvuuden voimasta.

Tampere3-prosessi saavuttaa yhden välietapin tammikuussa. Olemme uudistaneet rakenteitamme ja uudistamme toimintatapojamme. Myös yliopistoissa pitää kiinnittää huomiota jatkuvuuksiin. On tärkeää, että meiltä valmistuu kandidaatteja, maistereita ja tohtoreita. On tärkeää, että saamme kilpailtua tutkimusrahoitusta, ja että tutkijat julkaisevat korkeatasoisissa lehdissä ja kirjasarjoissa. Tämä edellyttää sellaisia työoloja, joissa pystymme muutosten keskellä keskittymään jatkuvuuden kannalta keskeiseen tekemiseen.

Harri Melin
Vararehtori

Hyvä me!

Liisa Laakso

Tampereen yliopisto on huippukunnossa. Kuluneen vuoden aikana olemme edelleen pärjänneet mainiosti. Hyvältä tasolta on hyvä suunnata kohti uutta yliopistoa.

Tase on vahva, ja pysymme vakaasti talousarvion raameissa. Osavuosikatsauksen mukaan yliopiston tulos on erinomainen. Suomen Akatemian, Tekesin ja Euroopan unionin ankarasti kilpailtu tutkimusrahoitus on lisääntynyt. Kasvua edellisestä vuodesta on 5,4 prosenttia. EU-rahoituksen laatua kirkastaa kaksi ERC-hanketta.

Henkilöstön osalta kehitys on mennyt juuri siihen suuntaan, johon olemme pyrkineetkin. Tutkimus- ja opetushenkilöstön määrä on maltillisesti kasvanut tutkijanuran alkuvaiheeseen painottuen. Samalla henkilöstömenot ovat pysyneet kurissa ja jopa alentuneet. Erityisen tyytyväisiä voimme olla kansainvälisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän kasvusta, koska se on ollut koko strategiakauden tärkeimpiä kehittämiskohteitamme. Kasvua on ollut 20 prosenttia edelliseen vastaavaan kauteen verrattuna.

Ulkomaalaisten suorittamien maisterintutkintojen määrä on kaksinkertaistunut, ja ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden joukko kasvanut puolella – noin 500 opiskelijasta 750 opiskelijaan.

Uusimmasta Acatiimista löytyy seikkaperäinen artikkeli yliopistojen tuloksellisuudesta. Sekin osoittaa, että Tampereen yliopisto on vahvassa kunnossa verrattuna muihin yliopistoihin. Liikevaihto on kasvanut ja varsinaisen toiminnan tulos kääntynyt positiiviseksi. Sekä määrällisesti että laadullisesti Tampereen yliopisto on julkaisuaktiviteetiltaan kolmen parhaan suomalaisen yliopiston joukossa.

Tiedämme jo nyt sen, että yliopistojen yhdistyminen tulee vetämään tulosta alaspäin. Kunnianhimo on kuitenkin korkealle. Ensimmäinen tavoite uudelle yliopistolle on siis saavutetun tason ja hyvän kehityssuunnan vaaliminen. Se edellyttää niiden toimintatapojen tunnistamista, joilla tähän päästy. Ja mikäs siinä. Kunhan hyvistä tekijöistä pidetään kiinni, niin hyvää jälkeä syntyy jatkossakin!

Liisa Laakso
Rehtori

Katse eteenpäin

Seppo Parkkila

Olemme jo useamman vuoden ajan rakentaneet Tampere3-kokonaisuutta. Matkan varrella on ollut monia haastavia tilanteita, mutta uutta yliopistoa on viety päättäväisesti eteenpäin. Prosessin aikana on muodostunut Tampere3-korkeakouluyhteisö. Ihmiset eri korkeakouluista ovat oppineet tuntemaan toisiaan, yhteisiä monitieteisiä tutkimushankkeita on käynnistetty ja opiskelijat liikkuvat aktiivisesti korkeakoulujen välillä opinnoissaan.

Viime päivinä julkisuudessa on käynyt vilkas keskustelu Tampere3-prosessista. Sen yhtenä kohteena on esitetty kritiikkiä valmisteilla olevaa tutkimusstrategiaa kohtaan, jonka on väitetty olevan siirtymäkauden hallituksen laatima. Tuo väite on virheellinen ja haluan sen tässä yhteydessä oikaista.

Tutkimusstrategiaa on valmisteltu Tampere3 tutkimuksen valmisteluryhmän toimesta, jonka puheenjohtajana toimin. Strategiatekstin valmistelussa on pyritty osallistamaan yliopistoyhteisöä laajasti: On järjestetty korkeakouluyhteisölle neljä avointa työpajaa, käytössä on ollut sähköinen alusta kommentointia varten, luonnosta on käsitelty mm. tiedeneuvostoissa, dekaanien yhteiskokouksessa, konsistorissa ja operatiivisessa johtoryhmässä. Olen kertaalleen esitellyt valmistelussa olevan tekstin myös siirtymäkauden hallitukselle.

Palautetta on tullut eri toimijoilta runsaasti ja sitä on pyritty huomioimaan mahdollisuuksien mukaan. On hienoa, että niin monet yhteisömme jäsenet ovat antaneet palautetta strategian kirjoitustyöhön. Tiedämme myös, että yliopistoyhteisöön kuuluu kriittisyys ja keskustelun kautta päästään yleensä parempaan lopputulokseen. Ehkäpä olemme kulkeneet tieteen avoimuudessakin uudella tavalla eteenpäin, kun valmistelussa olevaan tutkimusstrategiaan kirjatut keskeiset tavoitteet ovat nyt tulleet koko kansan luettaviksi.

On selvää, että äärimmäisen harvoin – tuskin koskaan – käy niin, että kaikki laajan korkeakouluyhteisön jäsenet yksituumaisesti pitävät strategiatekstiä erinomaisena. Strategialuonnos kuitenkin kertoo tutkimusvisiostamme, missioista sekä toimenpiteistä, joilla tavoitteet voidaan paremmin saavuttaa. Strategian on tarkoitus puhutella sekä yliopiston sidosryhmiä että yliopistoyhteisöä itseään.

Tutkimusstrategian tarkoitus ei ole pakottaa ketään tutkijaamme pelkästään soveltavan tutkimuksen pariin. Korkeatasoinen perustutkimus ja tutkimuksen vapaus ovat menestyvän yliopiston kulmakiviä. Tämä täytyy varmasti tuoda selkeästi esiin lopullisessa tekstissä. Myös kriittisyys kuuluu arvokkaaseen yliopistojen perinteeseen ja sillä on tärkeä paikkansa tulevaisuudenkin yliopistossa.

Uuden yliopiston toiminta käynnistyy vuoden 2019 alussa. Tärkeää työtä on valtavan paljon edessä, vaikka monia keskeisiä päätöksiä on jo tehty. Onnistumiseen tarvitaan yhteistyötä kaikkien toimijoiden kesken. Winston Churchillin sanoin: ”Jos käymme riitelemään menneisyydestä ja nykyisyydestä, saamme todeta hävinneemme tulevaisuuden.”

Toivotan koko korkeakouluyhteisölle mukavaa ja rentouttavaa kesää!

Seppo Parkkila
Vararehtori

Kansainvälisyys ja kapasiteetin rakentaminen

Katariina Mustakallio

Kansainvälisyys on aina huolena, kun keskustellaan Suomen tieteen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Opetus- ja kulttuuriministeriön Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030:n linjauksissa kansainvälisyys nähdään tutkimuksen tason mittarina, samalla kun kannetaan huolta myös suomalaisen koulutuksen viennin edistämisestä.

Myös meillä on tehty työtä ja pohdittu omia linjauksia. Tampere3-kansainvälisyystyöryhmä on selvittänyt kansainvälisyyden nykytilaa ja tulevaisuutta kolmessa korkeakoulussamme ja identifioinut viisi osa-aluetta, joihin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Henkilöstön ja opiskelijoiden liikkuvuus vaatii tukevia palveluita myös tulevaisuudessa, johon liittyy liikkuvuuden sisäinen markkinointi ja organisointi. Kansainvälinen näkyvyys ja vaikuttaminen pohjautuvat verkostoihin ja kumppanuuksiin, viestintään ja markkinointiin, ja siihen limittyy myös kv-alumnityö, konferenssitoiminta ja muut kansainväliset tapahtumat. Kansainväliseen henkilöstöön liittyy haasteita rekrytoinnin tehostamisesta ja tarvittavista palveluista kielikysymyksiin ja rekrytoitujen sosiaaliseen osallistamiseen. Kansainvälinen tutkimus ja opetus kaipaavat kv-tutkinto-ohjelmien ja tutkimusympäristöjen kehittämistä ja varhaista vaikuttamista mm. uusiin EU:n tutkimusohjelmasuunnitelmiin. Tätä kaikkea varten tarvitaan linjakasta kansainvälistymisen ohjausta ja seurantaa, selkeää tavoitetilan asettamista, toimenpideohjelmaa.

Oma alueensa näiden lisäksi on ministeriönkin huomion kohteena ollut koulutusvienti. KV-kevätpäivillä Jyväskylässä nostettiin toukokuun alussa esiin kysymys vastuusta: sessiossa Global responsibility in the new international strategy for higher education and research korostui ajatus, että koulutusviennillekin tulisi asettaa uudenlaisia vaatimuksia. Valmiiden kurssien ja koulutuskokonaisuuksien myyminen nähdään lyhytnäköisenä toimintana. Varsinaisena päämääränä tulisi olla kapasiteetin, kyvykkyyden rakentaminen kohdemaahan. Globaali vastuu ja capacity building voisivat muodostua myös osaksi suomalaisen koulutusviennin laatutakuuta. Tällaisella laatumerkinnällä luulisi olevan enemmänkin vientiä.

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Viestinnän vaikeudesta

Harri Melin

Yliopistomme viestintä palkitsi minut jokin aika sitten, suureksi yllätyksekseni, hyvästä viestinnästä. Sain kunniakirjan ja komean kukkapuskan. Kiitokset palkinnosta.

Ihminen eroaa muusta luonnosta siinä, että meillä on käytössä lukuisia tapoja ja välineitä viestiä. Voimme ainakin ilmehtiä, puhua, kirjoittaa tai tehdä tekoja. Nykyaikainen tekniikka on lisäksi tuonut mukaan tukun uusia välineitä, jotka edelleen monipuolistavat ja nopeuttavat ihmisten keskinäistä viestintää.

Kaikesta tästä huolimatta viestintä on vaikea asia. Viestintä on monesti vaikeaa ihan vain kahden ihmisen keskinäisissä suhteissa. Se on usein vaikeaa perheen piirissä, emmekä me aina oikein osaa vieraidenkaan kanssa viestiä. Erityisen vaikeaa tuntuu olevan organisaatioviestintä ja organisaatioviestinnässä asiantuntijaorganisaatio, kuten yliopisto, on vielä poikkeuksellisen hankala tapaus.

Lähtökohta kaikessa organisaatioviestinnässä on, että minulle ei ole kerrottu mitään ja että kuulen tästä kaikesta vasta ensimmäisen kerran. Jos sitten paljastuu, että jostakin asiasta on tiedotettu hyvissä ajoin esimerkiksi intrassa, niin eihän nyt kukaan sieltä intrasta mitään löydä. Kaikki viestit hukkuvat sinne intran syövereihin. Jos asiasta taas on järjestetty keskustelutilaisuus, niin eihän minulla ole aikaa kaiken maailman kissanristiäisissä istua. Jos kuulen asiasta kollegalta, niin voiko kaikenlaisiin kuulupuheisiin luottaa. Ei voi. Kun minulle ei olla kerrottu, en tiedä. Vai pitäisikö minun sittenkin tietää?

Organisaatiot viestivät monella tavalla. Meillä on Aikalainen, verkkosivut ja intra. Rehtorin päätöksen löytyvät T-Webistä. Hallituksen, tiedekuntaneuvostojen tai opetusneuvoston pöytäkirjat ja kokousmateriaalit ovat myös verkossa. Johdon tietojärjestelmästä saa ajantakaista tietoa yliopiston toiminnassa. Vipunen kertoo koko korkeakoululaitoksen suoritteista. SoleCris viestii tieteellisistä saavutuksistamme. Kaikkein tehokkainta viestintää on kuitenkin istuminen kahvihuoneissa ja kuppiloissa. Niissä kuulee monista asioista ja niissä voi kertoa uutisia kavereille ja vähän etäisimmillekin kollegoille. Kahvihuoneissa kerrotut viestit muuten leviävät hämmästyttävän nopeasti ja hämmästyttävän laajalle.

Muutosviestintä on viestinnän muodoista kenties kaikkein vaikein. Ei käy kateeksi niitä, jotka tekevät Tampere3 viestintää. Pitkällä yliopistokokemuksella voin sanoa, että viestintää ei ole koskaan liikaa. Tärkeistä asioista pitää kertoa asianomaisille mahdollisimman nopeasti, laajasti ja avoimesti. Viestintä pitää olla myös kaksisuuntaista. Muutostilanteissa vastaanottamisen ja kuulemisen merkitys korostuu. Kuunnellaan toisiamme.

Tsemppiä viestijöille!

Harri Melin
Vararehtori

 

Rehtorin valinta

Liisa Laakso

Kuluneen rehtoreiden vaihtoviikon jälkeen on hyvä arvioida kahden yliopiston varsin erilaisia prosesseja. Tampereen uusi yliopisto teki valinnan salassa. Oikeusoppineet arvostelivat hakijalistan salailua julkisuuslain vastaisena. Ulkopuolisen konsultin myötä lista on kuitenkin melko epämääräinen. Kandidaatteja ilmoittautuu mukaan tai heidät löydetään ilman, että he tekevät varsinaista hakemusta. Eron tekeminen tehtävään hakemisen ja konsultin yhteydenoton välillä voi kuulostaa saivartelulta, mutta käytännössä se ei sitä ole. Hakijoita ilmaantuu normaalisti kymmenkunta. Tampereen prosessissa oli tutkittu jopa kahta sataa henkilöä. Moniko heistä sitten olisi ollut varsinainen hakija, ja millä kriteereillä, kun tohtorin tutkintoakaan ei edellytetty?

Salailu jatkui aivan loppuun asti. Huhuja kyllä kiersi. Kyseltiin, kuka on hakenut ja kuka ei. Minä en hakenut, eikä minua pyydetty hakemaan. Hallitus etsi uuteen yliopistoon uutta rehtoria. Sopivia henkilöitä kyllä pohdin ja lähetin marraskuussa hallituksen puheenjohtajalle hyvin lyhyen listan: ensimmäisellä sijalla Mari Walls! Listallani oli myös nyt Helsingin yliopistoon valittu Jari Niemelä.

Lopulta tihkui tieto, milloin nimi julkistetaan, ja sitten julkaistiin tiedote, jossa kerrottiin Mari Wallsin valinnasta perusteluineen. Mutta sitä ei kerrottu, millaisten ehdokkaiden joukosta hänet valittiin. Yhteisö ei voinut esittää näkemyksiään kärkikandidaateista, eikä antaa siten tukeaan lopulliseen valintaan. Se että tarkasteltuja henkilöitä oli yhteensä pari sataa, ei kerro kisan tasosta mitään. Olisiko ollut mahdollista nostaa esimerkiksi kolme kärkihakijaa julkisuuteen? Antaa yhteisölle mahdollisuus esittää heille kysymyksiä ja olla mukana valinnassa? Olisihan kärkeen pääsy pitkän prosessin jälkeen ollut kaikille kandidaateille kunnia. Eikä julkisessa syynissä olisi tarvinnut kauaa olla.

Helsingin yliopistossa toimittiin päin vastoin. Hakijalista oli kaikkien tiedossa jo varhain. Itse pyysin, että omaa nimeäni ei heti julkisuuteen annettaisi, vaikka tiesin, että kaikki kiinnostuneet sen kirjaamosta saivat. Sitten alkoi hakijoiden valikointi ja julkinen keskustelu. Ensin hallitus hakijoiden ansioiden vertailun perusteella päätyi haastattelemaan viittä henkilöä, joista piti karsia vielä kaksi pois kollegion kuulemiseen. Olin näiden viiden henkilön joukossa, ja niin oli myös nykyinen rehtori Jukka Kola. Kaksi muuta henkilöä karsiutuikin, mutta samalla hallitus palasi alkuperäiseen hakijajoukkoon ja kutsui sieltä neljä uutta henkilöä haastatteluun. Heistä kaksi, mukana Jari Niemelä, valikoitiin lyhyelle listalle. Näin viiden joukko karsiutui uudeksi viiden joukoksi! Se pääsi yliopiston kollegion kuultavaksi, kuten Helsingin yliopiston johtosääntö edellyttää. Kollegion kuulemisen jälkeen Helsingin lista supistui kolmeen hakijaan. Jukka Kola ei enää ollut mukana. Mukana olivat molemmat uudet henkilöt ja minä.

Voi hyvin olla, että Tampereen prosessissakin on ollut soutamista ja huopaamista, mutta Helsingin prosessin julkisuus toi näkyväksi sen, kuinka vaikeaa valintaa oltiin tekemässä. Hakijoiden pätevyyden arvioiminen on suhteellisen suoraviivaista. Hakuilmoituksessa luetellut ansiot voidaan todeta ja niitä voidaan vertailla. Tätä edellyttää lakikin, kun hakijoina on miehiä ja naisia. Mutta kun päätös henkilöityi ja se tehtiin Jukka Kolan ja hänen poisvalintansa välillä, joilla molemmilla oli kannatusta, näyttää yhteinen harkinta hankaloituneen. Hakijoiden ansioiden, johtamistaitojen ja sukupuolten tasa-arvon sijasta sitä näyttää ohjanneen kompromissin löytäminen hallituksen oman toimintakyvyn turvaamiseksi. Tärkeä asia sekin.

Julkisuus antoi Helsingin prosessille avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Mutta veikö se hallitukselta työrauhan? Yhteisö pystyi kuukausikaupalla arvioimaan kandidaatteja ja sanomaan mielipiteensä, niin myös yhteisön ulkopuoliset tahot. Minun menestystäni veikkasivat muun muassa arkkiatri, Helsingin sanomien toimitus ja EK:n Jyri Häkämies – aika vaikuttava joukko! Hallitusta varmasti painostettiin, mutta avointa keskustelua oli vähän. Lisäsikö laaja julkisuus prosessin laatua? Kohdeltiinko hakijoita tasapuolisesti? Valittiinko paras?

Avoimia kysymyksiä ainakin jäi, ja jäi niitä Tampereellekin.

Liisa Laakso
Rehtori

Tutkimuksesta priimaa

Seppo Parkkila

Tampere3 tutkimuksen valmisteluryhmä on työstänyt talven ja kevään aikana tutkimusstrategiaa/-visiota uudelle yliopistoyhteisölle. Samalla kun strategian suunnittelu on ollut mielenkiintoinen matka Tampere3-yliopistoyhteisön syvimpään olemukseen, se on myös pysäyttänyt miettimään yliopiston perustehtävää.

Yliopiston ensimmäinen tehtävä on vapaan tutkimuksen edistäminen. Yliopistolain 1. luvun 2§ kertoo sen selväsanaisesti: ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä.” Sen jälkeen laki määrittelee yliopistojen koulutustehtävän: ”…antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.”

Yliopistoille kuuluu autonomia päättää siitä, miten ne perustehtäviään toteuttavat. Suomen perustuslaki vakuuttaakin: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” Mitä sitten on vapaa tutkimus ja tiede? Sen vapauden ytimessä on tieteellisen tutkimuksen periaatteellinen rajoittamattomuus. Tutkijoilla on oikeus itse määritellä tutkimuksensa aiheet, menetelmät ja julkaisemisen muodot. Tieteen vapauden kriteerit muodostuvat tiedeyhteisön sisäisen valvonnan, tiedeyhteisöstä kumpuavan kritiikin ja tieteen julkisuuden kautta. Valitettavasti myös taloudellinen niukkuus rajoittaa tieteen vapautta. Käytännössä tutkijoiden täytyy nykyisin valita lähes pelkästään tutkimusaiheita, joilla on menestymisen mahdollisuuksia kovassa rahoituskilpailussa. Tosin esimerkiksi Suomen Akatemian ja ERC:n tukemat hankkeet ovat temaattisesti ”vapaita”, ja niiden keskeinen arviointikriteeri on tieteellinen laatu. Taloudelliset realiteetit on huomioitava myös tutkimusstrategiassa, mutta samalla muistaen akateemisen tutkimuksen vapaus yhtenä peruskäsitteenä.

Tutkimusstrategian tavoitteiden tulee olla samaan aikaan sekä kunnianhimoisia että realistisia. On tärkeää, että koko yhteisö tuntee strategian omakseen ja tekee innolla työtä sen viitoittamalla tiellä. Jo viime syksyn aikana etsittiin ja määriteltiin tulevan yliopiston tutkimuksen vahvuuksia. Vahvojen tutkimusalojen tunnistaminen on olennaista, kun määritellään tulevan tutkimuksen strategisia tehtäviä ja tavoitteita. Samalla on kuitenkin muistettava, että myös näiden vahvojen alojen ulkopuolella on paljon huipputason tutkimusta.

Tutkimusstrategian/-vision keskeiset osat on vastikään koottu yhteen, ja yliopistojen tiedeneuvostot ovat käsitelleet ensimmäistä versiota yhteiskokouksessaan. Tampere3-yliopistoyhteisölle järjestetään neljä työpajaa tähän samaan teemaan liittyen. Lisäksi verkossa on sähköinen alusta, johon pyydetään yhteisöltä palautetta ja mahdollisia muutosehdotuksia. Yhdessä tekemällä saamme tästä toivottavasti erinomaisen tutkimusstrategian, jota lähdemme mielellämme toteuttamaan. Nature-lehden pääkirjoituksen mukaan pelkästään hyvä ei enää riitä, vaan priimaa tarvitaan: “To be good is no longer enough — excellence, by definition, must go beyond that.

Seppo Parkkila
Vararehtori

Ranskalainen tuulahdus

Katariina Mustakallio

Tänään kävi vieraita Ranskasta, tarkemmin sanottuna Nizzasta, joka eteläisestä sijainnistaan johtuen on monietninen, monikielinen ja ehkä myös valmiimpi luomaan suhteita valtakunnan rajojen yli. Tampereen yliopistolla on ollut pitkään hyvä yhteys Université Côte d’Azur -korkeakoulukeskittymään, joka tarjoaa koulutusohjelmia mm. tekniikasta ja tähtitieteestä aina lääketieteeseen, humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisiin aloihin asti. Tällä kertaa käynnin teki ajankohtaiseksi Ranskan pyrkimys nousta eurooppalaisen yliopistoyhteistyön suurvallaksi.

Presidentti Macron lanseerasi viime syksynä uuden yliopistopolitiikan, jossa painotetaan yhteistyötä. Sen pääajatuksena on luoda korkeatasoisia eurooppalaisia yhteistyökampuksia yliopistojen välille. Kyse on paitsi eurooppalaisen identiteetin vahvistamisesta myös Brexitin aiheuttamasta tyhjiöstä. Tärkeänä tekijänä on Ranskan presidentin usko korkeakoulutuksen merkitykseen uutta luovana innovatiivisena voimana. Eurooppalainen kampus on tämän Macronin kamppanjan nimityksenä. Se kokoaa jo piiriinsä ranskalaisten lisäksi sveitsiläisiä ja saksalaisia yliopistoja. Yhteistyösopimus Baselin, Freiburgin, Haute-Alsacen ja Strasbourgin yliopiston sekä Karlsruhen teknologisen instituutin välillä mahdollistaa opiskelijoiden vapaan liikkumisen ja yhtäläiset opiskeluoikeudet, ja varaa siemenrahoitusta yhteisten tutkimushankkeiden suunnittelulle. Seuraavina mielenkiinnon kohteina ovat Pohjoismaat.

Tampereen yliopisto on kohonnut viime vuosina erilaisissa kansainvälisissä arvioinneissa ilahduttavasti. Times Higher Educationin ranking-listalla yliopisto on noussut arvostettuun 200-250 maailman parhaan yliopiston kategoriaan, kolmanneksi suomalaisista yliopistoista (Helsinki sijalla 90 ja Aalto 190). Tampere3 -perspektiivistä Tampereen attraktiivisuus vain nousee, ja mahdollisuus luoda hyviä kansainvälisiä verkostoja paranee. Eurooppalainen kampus -idea sisältää ajatuksen yhteistyöstä niin opetuksen kuin tutkimuksenkin alueilla. Ideana on, että käytetään jo olemassa olevia Erasmus-vaihtosuhteita ja luodaan opiskelijoille joustavia moduuleja, jotka sopivat heidän koulutusohjelmiinsa. Digitaalinen oppiminen ja virtuaalikurssit ovat tässä keskiössä. Tärkeä yhteistyön alue on tutkimus, jossa ajatuksena on fasilitoida erilaisia tutkimusyhteistyön muotoja ja hyödyntää jo olemassa olevaa eurooppalaista tutkimusrahoitusta, Horizon 2020 -ohjelmaa ja sitä seuraavia ohjelmia TKI-yhteishankkeissa.

Tämä kaikki vaatii uudenlaista ajattelua, joustavuutta ja avoimuutta niin tutkimuksen kuin koulutuksenkin suunnittelussa ja johtamisessa. Côte d’Azur on valikoitunut Ranskassa yliopistovertailussa niiden joukkoon, joiden odotetaan toimivan aktiivisesti Macronin eurooppalaisen kampuksen ja yhteistyöverkostojen luomisessa. Tampere3:lle tämä lupaa uusia kansainvälisiä avauksia ja mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Hidas muutos

Harri Melin

Erik Allardtilla on ollut suuri merkitys suomalaisessa sosiologiassa. Lisäksi hän toimi keskeisenä vaikuttajana sosiaalista ja yhteiskunnallista integraatiota koskeneissa poliittisissa ratkaisuissa 1960-luvun puolivälissä. Vuonna 1976 Allardt julkaisi laajan pohjoismaita verranneen tutkimuksen Hyvinvoinnin ulottuvuuksia, jossa hän pohti hyvinvoinnin osatekijöitä ja niiden jakautumista. Kirjassa Allardt lähestyy aihetta ihmisten hyvinvoinnin kannalta tärkeiden arvojen tai arvoulottuvuuksien kannalta. Tällaisen katsannon mukaan hyvässä yhteiskunnassa toteutuvat sellaiset arvot, jotka ovat tärkeitä ihmisten hyvinvoinnille ja tarpeentyydytykselle.

Kysymys hyvästä elämästä, sen edellytyksistä ja vajeista on jatkuvasti ajankohtainen. Professori Juho Saaren johtama tutkijaryhmä on saanut Sitralta rahoituksen Allardtin tutkimuksen toistamiseksi Suomessa. Tutkimusaineisto koottiin viime vuoden syksyllä ja tutkijat ovat parhaillaan omien artikkeliensa analyysien ja kirjoittamisen kimpussa. Tavoitteena on julkaista tuloksia käsittelevä kirja joskus kuluvan vuoden lopussa.

Olen kirjoittamassa kirjaan lukua suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksesta viimeksi kuluneiden 40 vuoden aikana. Tätä varten olen lukenut koko joukon eri alojen tutkimusta. Yksi lukemistani kirjoista käsitteli korkeakoulututkintojen uudistamista. Professori Yrjö-Paavo Häyrysen johtaman filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten korkeakoulututkintojen uudistamistyöryhmä (FYTT) julkaisi keväällä 1971 teoksen tutkinnonuudistuksesta.

Opetusministeriön asettama työryhmä esitti tutkinnonuudistuksen tavoitteeksi muiden muassa seuraavia asioita: opiskeluaikojen lyhentäminen, opiskelumuotojen monipuolistaminen, opiskelijoiden valinnanvapauden lisääminen, monitieteisen opiskelun lisääminen sekä yliopiston ja sen ympäristön välimatkan supistaminen. Työryhmä esitti, että Suomessa tulisi siirtyä oppiainepohjaisista koulutuksista aikaisempaa laaja-alaisempiin koulutusohjelmiin. Lisäksi korostettiin, että koulutuksessa tulisi siirtyä oppiainekeskeisyydestä opiskelijakeskeisyyteen ja arvosanojen (approbatur, cum laude ja laudatur) suorittamisesta opintojaksojen suorittamiseen.

Suomessa keskustellaan jälleen kerran hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. 1970-luvun alkuun verrattuna Suomi on taloudellisesti paljon vauraampi ja suuri osa suomalaisista elää suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Voimme kuitenkin esittää perustellusti kysymyksen, että onko hyvinvointimme lisääntynyt tai olemmeko onnellisempia kuin 40 vuotta sitten.

Tampere3 koulutuksen vision ensimmäinen versio on valmistumassa. Siinä piirretään kuva korkeakoulutuksen mallista, joka vastaa FYTT:n aikanaan esittämiin tutkinnonuudistuksen haasteisiin.

Mikä oli opetus? Näyttää siltä, että yhteiskunta ja korkeakoululaitos sen osana uudistuvat sangen hitaasti ja monet yhteiskunnallisen keskustelun teemat toistuvat aika ajoin.

Harri Melin
Vararehtori