Yliopiston DNA

Harri Melin

Tampereen uusi yliopisto aloittaa toimintansa reilun kuukauden kuluttua. Uutta yliopistoa ja yliopistokonsernia on rakennettu runsaat neljä vuotta. Ison fuusion tekeminen on aina vaikea operaatio. Erilaisten kulttuurien ja toimintatapojen yhteen saattaminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja paljon työtä.

Uuden tekemisessä on ollut yhteentörmäyksiä, ristiriitoja ja väärinkäsityksiä. Ne kuuluvat asiaan. Uusi yliopisto ei ole valmis ensi vuonna, eikä vielä viiden vuoden päästäkään. Uusien käytäntöjen luominen vie aikaa. Otetaan esimerkki. Jos nyt päättäisimme aloittaa uuden tutkinto-ohjelman, niin ensimmäiset maisterit valmistuisivat siitä aikaisintaan 2025. Tämä tietysti sillä ehdolla, että koulutukselle olisi osoitettavissa sen vaatimat resurssit.

Yliopisto on lähtökohtaisesti hidas organisaatio. Perustamme toimintamme tutkittuun tietoon, näyttöihin ja avoimeen kriittiseen keskusteluun. Tutkimus on työnä hidasta, ja tiedon kumuloituminen kestää. Siksi muutoksessa tarvitaan kärsivällisyyttä. Uuden rakentamisen edellytyksenä on myös se, että tiedämme keitä olemme ja mistä tulemme. Meidän pitää tuntea oma DNA:mme voidaksemme tehdä tietoisesti tulevaisuutta.

Tampereen yliopiston juuret ovat Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, mistä se on kasvanut monialayliopistoksi. On myös syytä muistuttaa, että meillä oli ammattikorkeakoulu ennen kuin koko konseptia oli edes keksitty. Yliopistomme on vahva yhteiskunnan ja terveyden tutkimuksessa. Se kouluttaa akateemisia asiantuntijoita ennen muuta suomalaisen yhteiskunnan palvelukseen. Toki yhä useampi meiltä valmistuneista toimii kansainvälisissä tehtävissä ja globaaleilla työmarkkinoilla.

Tampereen yliopisto on tunnettu avoimesta ja kriittisestä ilmapiiristään. Arvostamme vapaata keskustelua, rohkeita avauksia ja vanhojen menettelyjen ennakkoluulotonta arviointia. Opiskelijoilla on aina ollut keskeinen sija yliopistossamme. Opiskelijat ovat aktiivisesti mukana hallinnon toimielimissä ja opetuksen kehittämisessä.

Viimeksi kuluneen 10 vuoden aikaan olemme uudistaneet rakenteemme ja toimintatapamme. Tämä on kannattanut. Sekä tutkimuksen että opetuksen keskeiset indikaattorit kertovat, että tekemisemme määrä ja laatu on kohentunut merkittävällä tavalla. Yliopistomme taloutta on hoidettu vastuullisella tavalla. Yliopiston tase on vahva, ja sisäinen rahoitusmalli on mahdollistanut tiedekuntien toimintojen pitkäjänteisen kehittämisen.

Tällaisen perimän pohjalta on lupa odottaa hyvää tulevaisuutta uudelle yliopistolle.

Harri Melin
Vararehtori

Rahoitusmalli puhuttaa

Liisa Laakso

Opetus- ja kulttuuriministeriön esitys uudistaa yliopistojen rahoitusmallia vuosille 2021 – 24 puhuttaa. Risuja ja ruusuja mallissa esitettyihin uusiin ja siitä poistuneiden tuloksellisuuden mittareihin on tullut niin henkilöstö- kuin opiskelijajärjestöiltä ja valtakunnan mediakin on ottanut asiaan kantaa. Koska kyseessä on ministeriön tärkein ohjauskeino, mittareiden vilkas kommentointi ei ihmetytä. Sitä tietysti voi ihmetellä, että mitä tapahtui yhteiselle tavoitteelle yksinkertaistaa mallia eli vähentää siinä laskettujen mittareiden määrää tuntuvasti.

Tärkeimmät muutokset nyt voimassa olevaan malliin koskevat 55 opintopisteen vuosittaisen suorittamisen poistumista ja tutkintomäärien painottamista, jatkuvan oppimisen mukaan tuloa ja strategisen rahoituksen osuuden hienoista kasvua. Kansainvälistymistä ei mallissa enää erikseen mitata. Sitä on kuitenkin tarkoitus seurata nykyistä laajemmin. Ehkä juuri kansainvälistymisessä yksittäisten yliopistojen saavutukset ja tarpeet vaihtelevatkin eniten. Se missä yhdellä yliopistolla on kehittämistyö kesken saattaa toisessa jo olla erinomaisessa kunnossa. Kumpaa pitäisi tämän perusteella rahoittaa? Ja sehän on jo moneen kertaan todettu, että kansainvälistyminen sinänsä ei ole tavoite, vaan väline tutkimuksen ja opetuksen tason ja vaikuttavuuden lisäämiseen.

Strategiarahoituksen osuus nousee nykyisestä 12 prosentista 15 prosenttiin. Samalla tapa jolla yliopistot rahaa hakevat, ja kriteerit, joilla ministeriö rahan myöntää, pitää uudistaa. Rahoitus jaetaan kahteen osaan: yliopiston omaa strategiaa tukevaan rahoitukseen ja hallitusohjelman korkeakoulu- ja tiedepoliittista strategiaa tukevaan rahoitukseen. Ennen kaikkea tämän tulisi olla läpinäkyvää ja ennakoitavaa.

Ylipäätään huomio tulisi suorittamisen sijasta kohdistaa tavoitteisiin ja tunnustaa tosiasiat. Ensinnäkin yliopistojen pitää rahoittaa tutkimuksensa yhä enemmän ulkomaisella rahoituksella. Ilman pitkäjänteistä tutkimuksen voimavarojen vahvistamista, tämä ei onnistu. Sitä yliopistot ovat tehneetkin esimerkiksi urapolkutehtävien avulla, mutta se taas ei tule toiminaan odotusten mukaisesti, jos niillä ei ole riittävää täysin omassa hallinnassaan olevaa rahoitusta. Tehtävien rahoittaminen omista rahoista kilpailemalla on hölmöä ja äärimmäisen tehotonta. Onko siis järkevää kierrättää suurta osaa valtion tutkimusrahoituksesta yliopistoille Suomen Akatemian kilpaillun pätkärahoituksen kautta ja vielä erikseen mallilla ohjata niille perusrahoitusta tässä kilpailussa onnistumisesta?

Toisekseen tarvitaan myös yksityistä rahoitusta. Olisiko mahdollista kannustaa säätiöitä yliopistojen pitkäaikaisten tutkimusohjelmien tukemiseen sen sijaan, että niiden rahoitus ohjautuu enimmäkseen yksittäisten tutkijoiden kautta? Ylipäätään olisi suotavaa, että yliopistot voisivat rakentaa haluamiaan alakohtaisia profiileja pitkäaikaisten tutkimusohjelmien varaan ja valita sen, mille aloille ne lisäävät henkilöstövoimavaroja ja miltä poistavat. Ministeriöltä tulevan perusrahoituksen tulisi olla tässä runkona.

Kolmanneksi jatkuvan oppimisen tarpeet ovat tulevaisuudessa ja jo nyt valtavat. Uudessa mallissa viisi prosenttia yliopistojen rahoituksesta määrittyisi tässä tehtävässä suoriutumisesta. Rehtorineuvosto UNIFI on jo esittänyt huolensa siitä, että perusrahoitus ei ole oikea väline jatkuvan oppimisen haasteen ratkaisemiseksi. Se saattaa jopa antaa harhaanjohtavan viestin yliopistojen pääasiallisista vastuista. Jotta aikuisväestön täydennys-, muunto- ja sivistämiskoulutuksesta selvitään, on välttämätöntä, että sen rahoituspohjaa laajennetaan opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnon alan ulkopuolelle muulle julkiselle sektorille, yrityksille ja yksityisille henkilöille.

Neljänneksi tutkimuksen ja opetuksen ajantasainen infrastruktuuri, johon kuuluu muun muassa avoin tiede ja aineistojen yhdisteleminen, ei ainakaan halvemmaksi muutu. Yliopistojen on löydettävä keinoja infrastruktuurien ja aineistojen hyvään hallintaan ja jakamiseen muiden toimijoiden kanssa. Tarvitaan uusia kumppanuuksia, laajoja verkostoja ja ekosysteemeitä. Niiden rahoitus ei voi olla hankekohtaista ja poukkoilevaa.

Edellä mainittuja tavoitteita ei voi rahoitusmalliin mittareina sisällyttää, ei ainakaan yksiselitteisellä ja mielekkäällä tavalla.

Rahoitusmallia sinänsä voi tietysti viritellä vaikka millä mitalla lisäilemällä sinne tärkeitä asioita, poistamalla vähemmän tärkeitä ja muuttamalla yksittäisten laskentatekijöiden tai -osioiden painotuksia. Puuhasta tulee kuitenkin väistämättä mieleen hölmöläisten peitonleikkuu. Niin hullunkuriselta kuin kuulostaakin, yliopistojen suurin intressi on nytkin se, että muutokset kunkin yliopiston lopulliseen osuuteen valtion rahapotista olisivat lopulta mahdollisimman pieniä. Tämä siksi, että rahoituksen vakaus ja ennakoitavuus on kaikkien yliopistojen toiminnalle tärkeämpää kuin yksittäisten suoritteiden seuranta tai kilpailu niissä petraamisessa.

Jos yliopistot ovat hyvin johdettuja, akateemista vapautta ja eettisiä periaatteita kunnioittavia, jos vertaisarviointi ja itse itseään korjaavan tieteen tekemisen mekanismi toimii, parhaiten yliopistojen menestystä tukee sitomattoman perusrahoituksen kasvattaminen. Näin on todennut korkeakouluhallinnon professori Jussi Kivistö. Ja näin se kokemusasiantuntemuksenkin perusteella on. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Liisa Laakso
Rehtori

 

Tampere4

Seppo Parkkila

Tampere3-prosessi on kaartumassa kohti tärkeintä pistettä, kun uusi yliopisto syntyy vuodenvaihteessa. Nähtäväksi jää, kuinka kauan Tampere3-termi pysyy jokapäiväisessä käytössä – historiaan se toki tulee jäämään. Prosessin eri vaiheissa olen kuullut mainittavan useamman kerran, että meillähän on oikeastaan Tampere4, millä on viitattu korkeakoulujen ja yliopistollisen sairaalan läheiseen yhteistyösuhteeseen.

Terveydenhuoltolaki määrittelee, että sairaanhoitopiirin kuntayhtymä vastaa alueellaan tehtäväalansa tutkimus-, kehittämis- ja koulutustoiminnasta. Tätä tehtävää Pirkanmaan sairaanhoitopiiri (PSHP) on toteuttanut erinomaisessa yhteistyössä tamperelaisten korkeakoulujen kanssa. Yhteistyö on tiivistä ja sillä on monia eri muotoja. Tampereen yliopiston rehtoraatti ja PSHP:n johto ovat säännöllisissä tapaamisissaan keskustelleet yhteistyöstä ja sen uusista mahdollisuuksista yliopiston ja sairaanhoitopiirin välillä. Olen tähän seuraavaksi listannut esimerkkejä nykyisistä yhteistyömuodoista: Tampereen yliopistolla on edustus PSHP:n valtuustossa, hallituksessa ja johtoryhmässä. PSHP:n johtaja on Tampereen yliopiston hallituksessa. Lukuisilla Tampereen yliopiston professoreilla ja kliinisillä opettajilla on tehtävä myös yliopistollisessa sairaalassa. Pirkanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirit sekä Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymä ovat myöntäneet useita lahjoitusprofessuureja Tampereen yliopistolle. Tampereen terveyskampuksen yhteinen tutkimusstrategia on viimeistelyvaiheessa. Sairaanhoitopiirin ja yliopiston tutkimuspalveluja ollaan yhdistämässä toiminnallisesti ja tavoitteena on, että tutkijoille nämä palvelut toimivat ”yhden luukun periaatteella”; t.s. tutkija saa tarvitsemansa palvelut sujuvasti riippumatta siitä, onko palvelun tuottaja yliopisto tai sairaanhoitopiiri. Tampereen yliopisto ja Pirkanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirit omistavat yhdessä Tampereen Biopankin ja sen kautta osallistuvat myös kansalliseen Biopankkien osuuskunta Suomi ja FinnGen-verkostoihin. Tampereen yliopisto on perustanut yhdessä yliopistollisen sairaalan kanssa TAYS Syöpäkeskuksen, joka on osa kansallista FICAN-syöpäkeskusten verkostoa. Tampereella on kansainvälisestikin ainutlaatuinen PSHP:n Kirurgian koulutuskeskus, jonka toimintaan Tampereen yliopisto on osallistunut jo keskuksen rakentamisen suunnittelusta alkaen. Läheistä yhteistyötä on myös tutkimusrahoituksen alalla. Valtion tutkimusrahoitus (VTR) on terveydenhuoltolain mukaisesti tarkoitettu jaettavaksi yliopistotasoisen terveyden tutkimuksen tutkimushankkeille ja Tampereella toimintaa koordinoi yliopistollisen sairaalan Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiokeskus. VTR-rahoituksen avulla voidaan merkittävästi edistää yliopiston ja sairaanhoitopiirin tutkimuksen yhteistyöprojekteja. Tätä kuvausta yliopiston ja yliopistollisen sairaalan yhteistyöstä voisi jatkaa paljon pidemmällekin. Tärkein esimerkki on kuitenkin yhteinen tutkimus- ja koulutustehtävämme. Tuotamme yhdessä uutta tietoa ja julkaisemme satoja tieteellisiä artikkeleita vuosittain. Merkittävä osa yliopiston lääkärikoulutuksesta tapahtuu yliopistosairaalan osastoilla, poliklinikoilla ja leikkaussaleissa, ja tämän yhteistyön merkitystä hyvälle koulutukselle ei voi koskaan liikaa korostaa.

Kansallinen suurprojekti SOTE-palvelujen uudelleenjärjestämiseksi on vielä kesken. Tulevaisuuden ennustaminen on aina vaikeaa ja erityisen vaikeaa se näyttää olevan SOTE- ja maakuntauudistuksen osalta. Olipa näiden uudistusten lopputulos mikä tahansa, yliopistomme ja yliopistosairaalan yhteistyö jatkuu ja kehittyy edelleen. Paljon on jo saatu aikaan ja uusia mahdollisuuksia on edessä.

Seppo Parkkila
Vararehtori