Yliopiston DNA

Harri Melin

Tampereen uusi yliopisto aloittaa toimintansa reilun kuukauden kuluttua. Uutta yliopistoa ja yliopistokonsernia on rakennettu runsaat neljä vuotta. Ison fuusion tekeminen on aina vaikea operaatio. Erilaisten kulttuurien ja toimintatapojen yhteen saattaminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja paljon työtä.

Uuden tekemisessä on ollut yhteentörmäyksiä, ristiriitoja ja väärinkäsityksiä. Ne kuuluvat asiaan. Uusi yliopisto ei ole valmis ensi vuonna, eikä vielä viiden vuoden päästäkään. Uusien käytäntöjen luominen vie aikaa. Otetaan esimerkki. Jos nyt päättäisimme aloittaa uuden tutkinto-ohjelman, niin ensimmäiset maisterit valmistuisivat siitä aikaisintaan 2025. Tämä tietysti sillä ehdolla, että koulutukselle olisi osoitettavissa sen vaatimat resurssit.

Yliopisto on lähtökohtaisesti hidas organisaatio. Perustamme toimintamme tutkittuun tietoon, näyttöihin ja avoimeen kriittiseen keskusteluun. Tutkimus on työnä hidasta, ja tiedon kumuloituminen kestää. Siksi muutoksessa tarvitaan kärsivällisyyttä. Uuden rakentamisen edellytyksenä on myös se, että tiedämme keitä olemme ja mistä tulemme. Meidän pitää tuntea oma DNA:mme voidaksemme tehdä tietoisesti tulevaisuutta.

Tampereen yliopiston juuret ovat Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, mistä se on kasvanut monialayliopistoksi. On myös syytä muistuttaa, että meillä oli ammattikorkeakoulu ennen kuin koko konseptia oli edes keksitty. Yliopistomme on vahva yhteiskunnan ja terveyden tutkimuksessa. Se kouluttaa akateemisia asiantuntijoita ennen muuta suomalaisen yhteiskunnan palvelukseen. Toki yhä useampi meiltä valmistuneista toimii kansainvälisissä tehtävissä ja globaaleilla työmarkkinoilla.

Tampereen yliopisto on tunnettu avoimesta ja kriittisestä ilmapiiristään. Arvostamme vapaata keskustelua, rohkeita avauksia ja vanhojen menettelyjen ennakkoluulotonta arviointia. Opiskelijoilla on aina ollut keskeinen sija yliopistossamme. Opiskelijat ovat aktiivisesti mukana hallinnon toimielimissä ja opetuksen kehittämisessä.

Viimeksi kuluneen 10 vuoden aikaan olemme uudistaneet rakenteemme ja toimintatapamme. Tämä on kannattanut. Sekä tutkimuksen että opetuksen keskeiset indikaattorit kertovat, että tekemisemme määrä ja laatu on kohentunut merkittävällä tavalla. Yliopistomme taloutta on hoidettu vastuullisella tavalla. Yliopiston tase on vahva, ja sisäinen rahoitusmalli on mahdollistanut tiedekuntien toimintojen pitkäjänteisen kehittämisen.

Tällaisen perimän pohjalta on lupa odottaa hyvää tulevaisuutta uudelle yliopistolle.

Harri Melin
Vararehtori

Rahoitusmalli puhuttaa

Liisa Laakso

Opetus- ja kulttuuriministeriön esitys uudistaa yliopistojen rahoitusmallia vuosille 2021 – 24 puhuttaa. Risuja ja ruusuja mallissa esitettyihin uusiin ja siitä poistuneiden tuloksellisuuden mittareihin on tullut niin henkilöstö- kuin opiskelijajärjestöiltä ja valtakunnan mediakin on ottanut asiaan kantaa. Koska kyseessä on ministeriön tärkein ohjauskeino, mittareiden vilkas kommentointi ei ihmetytä. Sitä tietysti voi ihmetellä, että mitä tapahtui yhteiselle tavoitteelle yksinkertaistaa mallia eli vähentää siinä laskettujen mittareiden määrää tuntuvasti.

Tärkeimmät muutokset nyt voimassa olevaan malliin koskevat 55 opintopisteen vuosittaisen suorittamisen poistumista ja tutkintomäärien painottamista, jatkuvan oppimisen mukaan tuloa ja strategisen rahoituksen osuuden hienoista kasvua. Kansainvälistymistä ei mallissa enää erikseen mitata. Sitä on kuitenkin tarkoitus seurata nykyistä laajemmin. Ehkä juuri kansainvälistymisessä yksittäisten yliopistojen saavutukset ja tarpeet vaihtelevatkin eniten. Se missä yhdellä yliopistolla on kehittämistyö kesken saattaa toisessa jo olla erinomaisessa kunnossa. Kumpaa pitäisi tämän perusteella rahoittaa? Ja sehän on jo moneen kertaan todettu, että kansainvälistyminen sinänsä ei ole tavoite, vaan väline tutkimuksen ja opetuksen tason ja vaikuttavuuden lisäämiseen.

Strategiarahoituksen osuus nousee nykyisestä 12 prosentista 15 prosenttiin. Samalla tapa jolla yliopistot rahaa hakevat, ja kriteerit, joilla ministeriö rahan myöntää, pitää uudistaa. Rahoitus jaetaan kahteen osaan: yliopiston omaa strategiaa tukevaan rahoitukseen ja hallitusohjelman korkeakoulu- ja tiedepoliittista strategiaa tukevaan rahoitukseen. Ennen kaikkea tämän tulisi olla läpinäkyvää ja ennakoitavaa.

Ylipäätään huomio tulisi suorittamisen sijasta kohdistaa tavoitteisiin ja tunnustaa tosiasiat. Ensinnäkin yliopistojen pitää rahoittaa tutkimuksensa yhä enemmän ulkomaisella rahoituksella. Ilman pitkäjänteistä tutkimuksen voimavarojen vahvistamista, tämä ei onnistu. Sitä yliopistot ovat tehneetkin esimerkiksi urapolkutehtävien avulla, mutta se taas ei tule toiminaan odotusten mukaisesti, jos niillä ei ole riittävää täysin omassa hallinnassaan olevaa rahoitusta. Tehtävien rahoittaminen omista rahoista kilpailemalla on hölmöä ja äärimmäisen tehotonta. Onko siis järkevää kierrättää suurta osaa valtion tutkimusrahoituksesta yliopistoille Suomen Akatemian kilpaillun pätkärahoituksen kautta ja vielä erikseen mallilla ohjata niille perusrahoitusta tässä kilpailussa onnistumisesta?

Toisekseen tarvitaan myös yksityistä rahoitusta. Olisiko mahdollista kannustaa säätiöitä yliopistojen pitkäaikaisten tutkimusohjelmien tukemiseen sen sijaan, että niiden rahoitus ohjautuu enimmäkseen yksittäisten tutkijoiden kautta? Ylipäätään olisi suotavaa, että yliopistot voisivat rakentaa haluamiaan alakohtaisia profiileja pitkäaikaisten tutkimusohjelmien varaan ja valita sen, mille aloille ne lisäävät henkilöstövoimavaroja ja miltä poistavat. Ministeriöltä tulevan perusrahoituksen tulisi olla tässä runkona.

Kolmanneksi jatkuvan oppimisen tarpeet ovat tulevaisuudessa ja jo nyt valtavat. Uudessa mallissa viisi prosenttia yliopistojen rahoituksesta määrittyisi tässä tehtävässä suoriutumisesta. Rehtorineuvosto UNIFI on jo esittänyt huolensa siitä, että perusrahoitus ei ole oikea väline jatkuvan oppimisen haasteen ratkaisemiseksi. Se saattaa jopa antaa harhaanjohtavan viestin yliopistojen pääasiallisista vastuista. Jotta aikuisväestön täydennys-, muunto- ja sivistämiskoulutuksesta selvitään, on välttämätöntä, että sen rahoituspohjaa laajennetaan opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnon alan ulkopuolelle muulle julkiselle sektorille, yrityksille ja yksityisille henkilöille.

Neljänneksi tutkimuksen ja opetuksen ajantasainen infrastruktuuri, johon kuuluu muun muassa avoin tiede ja aineistojen yhdisteleminen, ei ainakaan halvemmaksi muutu. Yliopistojen on löydettävä keinoja infrastruktuurien ja aineistojen hyvään hallintaan ja jakamiseen muiden toimijoiden kanssa. Tarvitaan uusia kumppanuuksia, laajoja verkostoja ja ekosysteemeitä. Niiden rahoitus ei voi olla hankekohtaista ja poukkoilevaa.

Edellä mainittuja tavoitteita ei voi rahoitusmalliin mittareina sisällyttää, ei ainakaan yksiselitteisellä ja mielekkäällä tavalla.

Rahoitusmallia sinänsä voi tietysti viritellä vaikka millä mitalla lisäilemällä sinne tärkeitä asioita, poistamalla vähemmän tärkeitä ja muuttamalla yksittäisten laskentatekijöiden tai -osioiden painotuksia. Puuhasta tulee kuitenkin väistämättä mieleen hölmöläisten peitonleikkuu. Niin hullunkuriselta kuin kuulostaakin, yliopistojen suurin intressi on nytkin se, että muutokset kunkin yliopiston lopulliseen osuuteen valtion rahapotista olisivat lopulta mahdollisimman pieniä. Tämä siksi, että rahoituksen vakaus ja ennakoitavuus on kaikkien yliopistojen toiminnalle tärkeämpää kuin yksittäisten suoritteiden seuranta tai kilpailu niissä petraamisessa.

Jos yliopistot ovat hyvin johdettuja, akateemista vapautta ja eettisiä periaatteita kunnioittavia, jos vertaisarviointi ja itse itseään korjaavan tieteen tekemisen mekanismi toimii, parhaiten yliopistojen menestystä tukee sitomattoman perusrahoituksen kasvattaminen. Näin on todennut korkeakouluhallinnon professori Jussi Kivistö. Ja näin se kokemusasiantuntemuksenkin perusteella on. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Liisa Laakso
Rehtori

 

Tampere4

Seppo Parkkila

Tampere3-prosessi on kaartumassa kohti tärkeintä pistettä, kun uusi yliopisto syntyy vuodenvaihteessa. Nähtäväksi jää, kuinka kauan Tampere3-termi pysyy jokapäiväisessä käytössä – historiaan se toki tulee jäämään. Prosessin eri vaiheissa olen kuullut mainittavan useamman kerran, että meillähän on oikeastaan Tampere4, millä on viitattu korkeakoulujen ja yliopistollisen sairaalan läheiseen yhteistyösuhteeseen.

Terveydenhuoltolaki määrittelee, että sairaanhoitopiirin kuntayhtymä vastaa alueellaan tehtäväalansa tutkimus-, kehittämis- ja koulutustoiminnasta. Tätä tehtävää Pirkanmaan sairaanhoitopiiri (PSHP) on toteuttanut erinomaisessa yhteistyössä tamperelaisten korkeakoulujen kanssa. Yhteistyö on tiivistä ja sillä on monia eri muotoja. Tampereen yliopiston rehtoraatti ja PSHP:n johto ovat säännöllisissä tapaamisissaan keskustelleet yhteistyöstä ja sen uusista mahdollisuuksista yliopiston ja sairaanhoitopiirin välillä. Olen tähän seuraavaksi listannut esimerkkejä nykyisistä yhteistyömuodoista: Tampereen yliopistolla on edustus PSHP:n valtuustossa, hallituksessa ja johtoryhmässä. PSHP:n johtaja on Tampereen yliopiston hallituksessa. Lukuisilla Tampereen yliopiston professoreilla ja kliinisillä opettajilla on tehtävä myös yliopistollisessa sairaalassa. Pirkanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirit sekä Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymä ovat myöntäneet useita lahjoitusprofessuureja Tampereen yliopistolle. Tampereen terveyskampuksen yhteinen tutkimusstrategia on viimeistelyvaiheessa. Sairaanhoitopiirin ja yliopiston tutkimuspalveluja ollaan yhdistämässä toiminnallisesti ja tavoitteena on, että tutkijoille nämä palvelut toimivat ”yhden luukun periaatteella”; t.s. tutkija saa tarvitsemansa palvelut sujuvasti riippumatta siitä, onko palvelun tuottaja yliopisto tai sairaanhoitopiiri. Tampereen yliopisto ja Pirkanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirit omistavat yhdessä Tampereen Biopankin ja sen kautta osallistuvat myös kansalliseen Biopankkien osuuskunta Suomi ja FinnGen-verkostoihin. Tampereen yliopisto on perustanut yhdessä yliopistollisen sairaalan kanssa TAYS Syöpäkeskuksen, joka on osa kansallista FICAN-syöpäkeskusten verkostoa. Tampereella on kansainvälisestikin ainutlaatuinen PSHP:n Kirurgian koulutuskeskus, jonka toimintaan Tampereen yliopisto on osallistunut jo keskuksen rakentamisen suunnittelusta alkaen. Läheistä yhteistyötä on myös tutkimusrahoituksen alalla. Valtion tutkimusrahoitus (VTR) on terveydenhuoltolain mukaisesti tarkoitettu jaettavaksi yliopistotasoisen terveyden tutkimuksen tutkimushankkeille ja Tampereella toimintaa koordinoi yliopistollisen sairaalan Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiokeskus. VTR-rahoituksen avulla voidaan merkittävästi edistää yliopiston ja sairaanhoitopiirin tutkimuksen yhteistyöprojekteja. Tätä kuvausta yliopiston ja yliopistollisen sairaalan yhteistyöstä voisi jatkaa paljon pidemmällekin. Tärkein esimerkki on kuitenkin yhteinen tutkimus- ja koulutustehtävämme. Tuotamme yhdessä uutta tietoa ja julkaisemme satoja tieteellisiä artikkeleita vuosittain. Merkittävä osa yliopiston lääkärikoulutuksesta tapahtuu yliopistosairaalan osastoilla, poliklinikoilla ja leikkaussaleissa, ja tämän yhteistyön merkitystä hyvälle koulutukselle ei voi koskaan liikaa korostaa.

Kansallinen suurprojekti SOTE-palvelujen uudelleenjärjestämiseksi on vielä kesken. Tulevaisuuden ennustaminen on aina vaikeaa ja erityisen vaikeaa se näyttää olevan SOTE- ja maakuntauudistuksen osalta. Olipa näiden uudistusten lopputulos mikä tahansa, yliopistomme ja yliopistosairaalan yhteistyö jatkuu ja kehittyy edelleen. Paljon on jo saatu aikaan ja uusia mahdollisuuksia on edessä.

Seppo Parkkila
Vararehtori

Tunnepuhe ja retoriikan valta

Katariina Mustakallio

Elämme kokemuksen aikakautta, jolloin julkisessa keskustelussa keskeistä ei enää näytä olevan asia-argumentti ja loogisuus, vaan tunteisiin vetoaminen, henkilökohtaisen kokemuksen merkityksen laajentaminen yleiseksi totuudeksi. Tähän näyttää liittyvän loogisen puhetavan ja asiatyylin epäileminen. Samaan aikaan kirjallisuudentutkijat varoittavat meitä kertomuksen vaaroista ja poliittisen retoriikan tutkijat tunnepuheen manipulatiivisesta voimasta.

Historioitsija näkee monenlaisia yhtenevyyksiä nykyisen minämuotoisen ja kokemuksia hyödyntävän populistisen retoriikan ja menneisyyden puhekulttuurien välillä. On hyvä muistaa, että keskustelua puhetaidon keinoista on käyty aina antiikista lähtien, ja se on muokannut vahvasti puhetaidon teoriaa ja traditiota. Välillä retoriikan opetus on nojannut enemmän tunteiden liikutteluun, välillä taas on suosittu asia-argumentteja. Aaltoliikettä on tapahtunut kautta historian. Nyt esiintyvä tunteita ja kokemuksia keinovalikoimana käyttävä puhetapa ehkä osoittaa aiemman poliittisen ja kulttuurisen konsensuksen rikkoutumista ja kenties, vähitellen, myös uusien kenttien ja diskurssien avautumista. Myös tieteen diskursseissa on syytä varautua muutoksiin.

Kuuluisa kreikkalainen retoriikan opettaja Isokrates (436-338 eaa) näki puhetaidon keskeisenä inhimillisen kulttuurin kehityksen voimana. Hänen mukaansa ihminen erottuu eläimistä juuri puhetaitonsa ja kommunikatiivisten kykyjensä perusteella.

”Puhetaidon jalostaminen on johtanut ihmiset alkukantaisesta, voimankäyttöön perustuvasta elämänmuodosta sivilisoituneeseen ja järjestäytyneeseen yhteisöelämään”.

Jos oman aikansa melskeissä elänyt Isokrates näki puhetaidon roolin näin suureksi, miksi me rauhallisessa yhteiskunnassa elävät nykyihmiset sitä epäilisimme?

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Jatkuvuuksia

Harri Melin

Työelämää koskevaa keskustelua on hallinnut muutospuhe. Näyttävästi esillä on ollut kaksi teemaa,  digitalisaatio ja työsuhteiden mureneminen. Jotkut ovat ennakoineet, että seuraavien kymmen vuoden aikana runsas neljännes ammateista voidaan korvata roboteilla ja tekoälyllä. Tämä tarkoittaa sitä, että teknologisen työttömyyden uhka kasvaa nopeasti ja etenkin työläisammateissa toimivien on syytä olla huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Monet tutkijat väittävät, että elämme hapertuvan palkkatyön yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti kasvava osa työvoimasta on lyhyissä työsuhteissa, osa-aikatyössä tai he työllistävät itse itsensä. Tämä tarkoittaa sitä, että toistaiseksi voimassa olevat, vakaat, työsuhteet ovat nopeasti vähenemässä.

Työelämä on muuttunut aina. Teknologian kehitys on syrjäyttänyt ihmistyötä höyrykoneesta ja ”kehruujennystä” lähtien jo yli 200 vuotta. On perusteltua olettaa, että muutoksen vauhti vain kiihtyy. Samaan aikaan kuitenkin syntyy jatkuvasti uusia töitä ja uusia ammatteja. Pätkätöitä on ollut aina ja ilmiö on vanhempi kuin säännöllinen palkkatyö. Myös itsensä työllistäminen on palkkatyötä vanhempi tapa toimeentulon hankkimiseksi. Tässä ei ole mitään uutta. Kiinnostavaa on se, että tilastojen mukaan säännöllinen palkkatyö on yleistymässä kaikkialla maailmassa.

Muutospuheessa on paljon ideologisia piirteitä. Kyse ei ole vain käynnissä olevien kehityskulkujen kuvaamisesta, halutaan myös luoda pelkoa ja epävarmuutta. Työelämän tutkijat puhuvat tässä yhteydessä tuotetusta epävarmuudesta.
Kaiken muutoksen keskellä työelämää hallitsevat jatkuvuudet. Palkkatyösuhde sosiaalisena suhteena ei ole kadonnut. Yksityiselle yrittäjyydelle perustuva tavaratuotanto jyllää kenties vahvempana kuin koskaan. Johtajat johtavat ja työläiset toteuttavat annettuja ohjeita. Naiset tekevät naisten töitä ja miehet miesten. Tämä kaikki viestii jatkuvuuden voimasta.

Tampere3-prosessi saavuttaa yhden välietapin tammikuussa. Olemme uudistaneet rakenteitamme ja uudistamme toimintatapojamme. Myös yliopistoissa pitää kiinnittää huomiota jatkuvuuksiin. On tärkeää, että meiltä valmistuu kandidaatteja, maistereita ja tohtoreita. On tärkeää, että saamme kilpailtua tutkimusrahoitusta, ja että tutkijat julkaisevat korkeatasoisissa lehdissä ja kirjasarjoissa. Tämä edellyttää sellaisia työoloja, joissa pystymme muutosten keskellä keskittymään jatkuvuuden kannalta keskeiseen tekemiseen.

Harri Melin
Vararehtori

Hyvä me!

Liisa Laakso

Tampereen yliopisto on huippukunnossa. Kuluneen vuoden aikana olemme edelleen pärjänneet mainiosti. Hyvältä tasolta on hyvä suunnata kohti uutta yliopistoa.

Tase on vahva, ja pysymme vakaasti talousarvion raameissa. Osavuosikatsauksen mukaan yliopiston tulos on erinomainen. Suomen Akatemian, Tekesin ja Euroopan unionin ankarasti kilpailtu tutkimusrahoitus on lisääntynyt. Kasvua edellisestä vuodesta on 5,4 prosenttia. EU-rahoituksen laatua kirkastaa kaksi ERC-hanketta.

Henkilöstön osalta kehitys on mennyt juuri siihen suuntaan, johon olemme pyrkineetkin. Tutkimus- ja opetushenkilöstön määrä on maltillisesti kasvanut tutkijanuran alkuvaiheeseen painottuen. Samalla henkilöstömenot ovat pysyneet kurissa ja jopa alentuneet. Erityisen tyytyväisiä voimme olla kansainvälisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän kasvusta, koska se on ollut koko strategiakauden tärkeimpiä kehittämiskohteitamme. Kasvua on ollut 20 prosenttia edelliseen vastaavaan kauteen verrattuna.

Ulkomaalaisten suorittamien maisterintutkintojen määrä on kaksinkertaistunut, ja ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden joukko kasvanut puolella – noin 500 opiskelijasta 750 opiskelijaan.

Uusimmasta Acatiimista löytyy seikkaperäinen artikkeli yliopistojen tuloksellisuudesta. Sekin osoittaa, että Tampereen yliopisto on vahvassa kunnossa verrattuna muihin yliopistoihin. Liikevaihto on kasvanut ja varsinaisen toiminnan tulos kääntynyt positiiviseksi. Sekä määrällisesti että laadullisesti Tampereen yliopisto on julkaisuaktiviteetiltaan kolmen parhaan suomalaisen yliopiston joukossa.

Tiedämme jo nyt sen, että yliopistojen yhdistyminen tulee vetämään tulosta alaspäin. Kunnianhimo on kuitenkin korkealle. Ensimmäinen tavoite uudelle yliopistolle on siis saavutetun tason ja hyvän kehityssuunnan vaaliminen. Se edellyttää niiden toimintatapojen tunnistamista, joilla tähän päästy. Ja mikäs siinä. Kunhan hyvistä tekijöistä pidetään kiinni, niin hyvää jälkeä syntyy jatkossakin!

Liisa Laakso
Rehtori

Viestinnän vaikeudesta

Harri Melin

Yliopistomme viestintä palkitsi minut jokin aika sitten, suureksi yllätyksekseni, hyvästä viestinnästä. Sain kunniakirjan ja komean kukkapuskan. Kiitokset palkinnosta.

Ihminen eroaa muusta luonnosta siinä, että meillä on käytössä lukuisia tapoja ja välineitä viestiä. Voimme ainakin ilmehtiä, puhua, kirjoittaa tai tehdä tekoja. Nykyaikainen tekniikka on lisäksi tuonut mukaan tukun uusia välineitä, jotka edelleen monipuolistavat ja nopeuttavat ihmisten keskinäistä viestintää.

Kaikesta tästä huolimatta viestintä on vaikea asia. Viestintä on monesti vaikeaa ihan vain kahden ihmisen keskinäisissä suhteissa. Se on usein vaikeaa perheen piirissä, emmekä me aina oikein osaa vieraidenkaan kanssa viestiä. Erityisen vaikeaa tuntuu olevan organisaatioviestintä ja organisaatioviestinnässä asiantuntijaorganisaatio, kuten yliopisto, on vielä poikkeuksellisen hankala tapaus.

Lähtökohta kaikessa organisaatioviestinnässä on, että minulle ei ole kerrottu mitään ja että kuulen tästä kaikesta vasta ensimmäisen kerran. Jos sitten paljastuu, että jostakin asiasta on tiedotettu hyvissä ajoin esimerkiksi intrassa, niin eihän nyt kukaan sieltä intrasta mitään löydä. Kaikki viestit hukkuvat sinne intran syövereihin. Jos asiasta taas on järjestetty keskustelutilaisuus, niin eihän minulla ole aikaa kaiken maailman kissanristiäisissä istua. Jos kuulen asiasta kollegalta, niin voiko kaikenlaisiin kuulupuheisiin luottaa. Ei voi. Kun minulle ei olla kerrottu, en tiedä. Vai pitäisikö minun sittenkin tietää?

Organisaatiot viestivät monella tavalla. Meillä on Aikalainen, verkkosivut ja intra. Rehtorin päätöksen löytyvät T-Webistä. Hallituksen, tiedekuntaneuvostojen tai opetusneuvoston pöytäkirjat ja kokousmateriaalit ovat myös verkossa. Johdon tietojärjestelmästä saa ajantakaista tietoa yliopiston toiminnassa. Vipunen kertoo koko korkeakoululaitoksen suoritteista. SoleCris viestii tieteellisistä saavutuksistamme. Kaikkein tehokkainta viestintää on kuitenkin istuminen kahvihuoneissa ja kuppiloissa. Niissä kuulee monista asioista ja niissä voi kertoa uutisia kavereille ja vähän etäisimmillekin kollegoille. Kahvihuoneissa kerrotut viestit muuten leviävät hämmästyttävän nopeasti ja hämmästyttävän laajalle.

Muutosviestintä on viestinnän muodoista kenties kaikkein vaikein. Ei käy kateeksi niitä, jotka tekevät Tampere3 viestintää. Pitkällä yliopistokokemuksella voin sanoa, että viestintää ei ole koskaan liikaa. Tärkeistä asioista pitää kertoa asianomaisille mahdollisimman nopeasti, laajasti ja avoimesti. Viestintä pitää olla myös kaksisuuntaista. Muutostilanteissa vastaanottamisen ja kuulemisen merkitys korostuu. Kuunnellaan toisiamme.

Tsemppiä viestijöille!

Harri Melin
Vararehtori

 

Rehtorin valinta

Liisa Laakso

Kuluneen rehtoreiden vaihtoviikon jälkeen on hyvä arvioida kahden yliopiston varsin erilaisia prosesseja. Tampereen uusi yliopisto teki valinnan salassa. Oikeusoppineet arvostelivat hakijalistan salailua julkisuuslain vastaisena. Ulkopuolisen konsultin myötä lista on kuitenkin melko epämääräinen. Kandidaatteja ilmoittautuu mukaan tai heidät löydetään ilman, että he tekevät varsinaista hakemusta. Eron tekeminen tehtävään hakemisen ja konsultin yhteydenoton välillä voi kuulostaa saivartelulta, mutta käytännössä se ei sitä ole. Hakijoita ilmaantuu normaalisti kymmenkunta. Tampereen prosessissa oli tutkittu jopa kahta sataa henkilöä. Moniko heistä sitten olisi ollut varsinainen hakija, ja millä kriteereillä, kun tohtorin tutkintoakaan ei edellytetty?

Salailu jatkui aivan loppuun asti. Huhuja kyllä kiersi. Kyseltiin, kuka on hakenut ja kuka ei. Minä en hakenut, eikä minua pyydetty hakemaan. Hallitus etsi uuteen yliopistoon uutta rehtoria. Sopivia henkilöitä kyllä pohdin ja lähetin marraskuussa hallituksen puheenjohtajalle hyvin lyhyen listan: ensimmäisellä sijalla Mari Walls! Listallani oli myös nyt Helsingin yliopistoon valittu Jari Niemelä.

Lopulta tihkui tieto, milloin nimi julkistetaan, ja sitten julkaistiin tiedote, jossa kerrottiin Mari Wallsin valinnasta perusteluineen. Mutta sitä ei kerrottu, millaisten ehdokkaiden joukosta hänet valittiin. Yhteisö ei voinut esittää näkemyksiään kärkikandidaateista, eikä antaa siten tukeaan lopulliseen valintaan. Se että tarkasteltuja henkilöitä oli yhteensä pari sataa, ei kerro kisan tasosta mitään. Olisiko ollut mahdollista nostaa esimerkiksi kolme kärkihakijaa julkisuuteen? Antaa yhteisölle mahdollisuus esittää heille kysymyksiä ja olla mukana valinnassa? Olisihan kärkeen pääsy pitkän prosessin jälkeen ollut kaikille kandidaateille kunnia. Eikä julkisessa syynissä olisi tarvinnut kauaa olla.

Helsingin yliopistossa toimittiin päin vastoin. Hakijalista oli kaikkien tiedossa jo varhain. Itse pyysin, että omaa nimeäni ei heti julkisuuteen annettaisi, vaikka tiesin, että kaikki kiinnostuneet sen kirjaamosta saivat. Sitten alkoi hakijoiden valikointi ja julkinen keskustelu. Ensin hallitus hakijoiden ansioiden vertailun perusteella päätyi haastattelemaan viittä henkilöä, joista piti karsia vielä kaksi pois kollegion kuulemiseen. Olin näiden viiden henkilön joukossa, ja niin oli myös nykyinen rehtori Jukka Kola. Kaksi muuta henkilöä karsiutuikin, mutta samalla hallitus palasi alkuperäiseen hakijajoukkoon ja kutsui sieltä neljä uutta henkilöä haastatteluun. Heistä kaksi, mukana Jari Niemelä, valikoitiin lyhyelle listalle. Näin viiden joukko karsiutui uudeksi viiden joukoksi! Se pääsi yliopiston kollegion kuultavaksi, kuten Helsingin yliopiston johtosääntö edellyttää. Kollegion kuulemisen jälkeen Helsingin lista supistui kolmeen hakijaan. Jukka Kola ei enää ollut mukana. Mukana olivat molemmat uudet henkilöt ja minä.

Voi hyvin olla, että Tampereen prosessissakin on ollut soutamista ja huopaamista, mutta Helsingin prosessin julkisuus toi näkyväksi sen, kuinka vaikeaa valintaa oltiin tekemässä. Hakijoiden pätevyyden arvioiminen on suhteellisen suoraviivaista. Hakuilmoituksessa luetellut ansiot voidaan todeta ja niitä voidaan vertailla. Tätä edellyttää lakikin, kun hakijoina on miehiä ja naisia. Mutta kun päätös henkilöityi ja se tehtiin Jukka Kolan ja hänen poisvalintansa välillä, joilla molemmilla oli kannatusta, näyttää yhteinen harkinta hankaloituneen. Hakijoiden ansioiden, johtamistaitojen ja sukupuolten tasa-arvon sijasta sitä näyttää ohjanneen kompromissin löytäminen hallituksen oman toimintakyvyn turvaamiseksi. Tärkeä asia sekin.

Julkisuus antoi Helsingin prosessille avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Mutta veikö se hallitukselta työrauhan? Yhteisö pystyi kuukausikaupalla arvioimaan kandidaatteja ja sanomaan mielipiteensä, niin myös yhteisön ulkopuoliset tahot. Minun menestystäni veikkasivat muun muassa arkkiatri, Helsingin sanomien toimitus ja EK:n Jyri Häkämies – aika vaikuttava joukko! Hallitusta varmasti painostettiin, mutta avointa keskustelua oli vähän. Lisäsikö laaja julkisuus prosessin laatua? Kohdeltiinko hakijoita tasapuolisesti? Valittiinko paras?

Avoimia kysymyksiä ainakin jäi, ja jäi niitä Tampereellekin.

Liisa Laakso
Rehtori

Hidas muutos

Harri Melin

Erik Allardtilla on ollut suuri merkitys suomalaisessa sosiologiassa. Lisäksi hän toimi keskeisenä vaikuttajana sosiaalista ja yhteiskunnallista integraatiota koskeneissa poliittisissa ratkaisuissa 1960-luvun puolivälissä. Vuonna 1976 Allardt julkaisi laajan pohjoismaita verranneen tutkimuksen Hyvinvoinnin ulottuvuuksia, jossa hän pohti hyvinvoinnin osatekijöitä ja niiden jakautumista. Kirjassa Allardt lähestyy aihetta ihmisten hyvinvoinnin kannalta tärkeiden arvojen tai arvoulottuvuuksien kannalta. Tällaisen katsannon mukaan hyvässä yhteiskunnassa toteutuvat sellaiset arvot, jotka ovat tärkeitä ihmisten hyvinvoinnille ja tarpeentyydytykselle.

Kysymys hyvästä elämästä, sen edellytyksistä ja vajeista on jatkuvasti ajankohtainen. Professori Juho Saaren johtama tutkijaryhmä on saanut Sitralta rahoituksen Allardtin tutkimuksen toistamiseksi Suomessa. Tutkimusaineisto koottiin viime vuoden syksyllä ja tutkijat ovat parhaillaan omien artikkeliensa analyysien ja kirjoittamisen kimpussa. Tavoitteena on julkaista tuloksia käsittelevä kirja joskus kuluvan vuoden lopussa.

Olen kirjoittamassa kirjaan lukua suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksesta viimeksi kuluneiden 40 vuoden aikana. Tätä varten olen lukenut koko joukon eri alojen tutkimusta. Yksi lukemistani kirjoista käsitteli korkeakoulututkintojen uudistamista. Professori Yrjö-Paavo Häyrysen johtaman filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten korkeakoulututkintojen uudistamistyöryhmä (FYTT) julkaisi keväällä 1971 teoksen tutkinnonuudistuksesta.

Opetusministeriön asettama työryhmä esitti tutkinnonuudistuksen tavoitteeksi muiden muassa seuraavia asioita: opiskeluaikojen lyhentäminen, opiskelumuotojen monipuolistaminen, opiskelijoiden valinnanvapauden lisääminen, monitieteisen opiskelun lisääminen sekä yliopiston ja sen ympäristön välimatkan supistaminen. Työryhmä esitti, että Suomessa tulisi siirtyä oppiainepohjaisista koulutuksista aikaisempaa laaja-alaisempiin koulutusohjelmiin. Lisäksi korostettiin, että koulutuksessa tulisi siirtyä oppiainekeskeisyydestä opiskelijakeskeisyyteen ja arvosanojen (approbatur, cum laude ja laudatur) suorittamisesta opintojaksojen suorittamiseen.

Suomessa keskustellaan jälleen kerran hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. 1970-luvun alkuun verrattuna Suomi on taloudellisesti paljon vauraampi ja suuri osa suomalaisista elää suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Voimme kuitenkin esittää perustellusti kysymyksen, että onko hyvinvointimme lisääntynyt tai olemmeko onnellisempia kuin 40 vuotta sitten.

Tampere3 koulutuksen vision ensimmäinen versio on valmistumassa. Siinä piirretään kuva korkeakoulutuksen mallista, joka vastaa FYTT:n aikanaan esittämiin tutkinnonuudistuksen haasteisiin.

Mikä oli opetus? Näyttää siltä, että yhteiskunta ja korkeakoululaitos sen osana uudistuvat sangen hitaasti ja monet yhteiskunnallisen keskustelun teemat toistuvat aika ajoin.

Harri Melin
Vararehtori

Uusia kokemuksia ja lisää turvallisuutta

Seppo Parkkila

Osallistuin neljän viikon ajan valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille. Kokemus oli ainutlaatuinen. Osallistujille tarjottiin suorastaan massiivinen tietopaketti kokonaisturvallisuudesta. Kuulimme monien asiantuntijoiden esittäminä, kuinka suomalainen yhteiskunta on varautunut poikkeustilanteisiin. Tutustuminen Kainuun prikaatin toimintaan oli hieno kokemus. Paljon oli tapahtunut Kainuussa sen jälkeen, kun muutama vuosi sitten olin kertausharjoituksissa samaisessa paikassa. Erityisesti säväytti, että sotilaskodin alakerta oli saanut uuden käyttötarkoituksen. Siitä kertoi ulos saakka kyltti: Pizza and Grill! Aikoinaan tuollainen fasiliteetti olisi ollut täysin mahdoton ajatuksenakin. Lienee turha edes mainita, että aikaisemmin ei ollut myöskään suklaapatukka-automaattia kasarmilla – nyt oli, ja se löytyi viiden askeleen etäisyydellä punkasta eli vuoteesta. Sitten vielä ihmettelemme, miksi varusmiesten Cooper-tulokset ovat viime vuosien aikana heikentyneet!

YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa todetaan: ”Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.” Tiedämme ja tunnustamme, että tätäkin julistuksen kohtaa on poljettu lukemattomia kertoja sen laatimisvuoden 1948 jälkeen. Länsimaisena sivistysvaltiona Suomi on kuitenkin vahvasti sitoutunut näihin tärkeisiin periaatteisiin. Turvallisuus on jokaisen perusoikeus, ja Suomi työskentelee turvallisuuden edistämiseksi sekä maamme rajojen sisällä että kansainvälisesti. Kansainvälinen turvallisuustilanne on kuitenkin heikentynyt. Vaikka Suomi on maailman turvallisimpia valtioita, suurin osa suomalaisistakin kokee tulevaisuuden turvattomampana kuin aikaisemmin. Monet yhteiskunnan elintärkeät toiminnot ovat riippuvaisia kansainvälisestä tietoliikenteestä ja -järjestelmistä. Siksi kyberturvallisuuden merkitys kasvaakin nopeasti. Esimerkiksi pankki- ja sähköjärjestelmien toimivuus on pystyttävä turvaamaan myös mahdollisissa poikkeustilanteissa. Sekään ei riitä, vaan on huolehdittava monista muista kansalaisten palveluista, huoltovarmuudesta, maan sisäisestä turvallisuudesta, puolustuskyvystä ja rajojen turvaamisesta, hyvästä johtamisesta, henkisestä kriisinkestävyydestä jne. Valtionjohto on paljon vartijana, ettemme ensinkään joutuisi poikkeustilanteisiin.

Turvallisuustutkimus on Tampere3-näkökulmasta erittäin kiinnostava ja laaja tutkimus- ja kehittämisalue. Yliopistoissamme tehdään jo merkittävää tutkimusta mm. rauhan ja konfliktintutkimuksen, kansainvälisen politiikan, turvallisuusjohtamisen ja työturvallisuuden aloilla. Tampereella on maan ainoa poliisiammattikorkeakoulu sekä sotilaslääketieteen professuuri. Alueellamme on myös lukuisia muita merkittäviä alan toimijoita kuten turvallisuusalan yritykset, TAMK, VTT, PSHP, Pirkanmaan pelastuslaitos, Sisä-Suomen poliisilaitos ja puolustusvoimat. Vuonna 2011 Pirkanmaan liiton toimesta perustettu turvallisuusklusteri on jo olemassa ja sen toimintaa viitoittanut esiselvitys on luettavissa verkossa. On hyviä ideoita, osaavia tekijöitä, yhteinen tahtotila ja maailmassa paljon turvallisuushaasteita. Nostetaan yhdessä Tampere eurooppalaiseksi turvallisuuspääkaupungiksi!

Seppo Parkkila
Vararehtori