Rahoitusmalli puhuttaa

Liisa Laakso

Opetus- ja kulttuuriministeriön esitys uudistaa yliopistojen rahoitusmallia vuosille 2021 – 24 puhuttaa. Risuja ja ruusuja mallissa esitettyihin uusiin ja siitä poistuneiden tuloksellisuuden mittareihin on tullut niin henkilöstö- kuin opiskelijajärjestöiltä ja valtakunnan mediakin on ottanut asiaan kantaa. Koska kyseessä on ministeriön tärkein ohjauskeino, mittareiden vilkas kommentointi ei ihmetytä. Sitä tietysti voi ihmetellä, että mitä tapahtui yhteiselle tavoitteelle yksinkertaistaa mallia eli vähentää siinä laskettujen mittareiden määrää tuntuvasti.

Tärkeimmät muutokset nyt voimassa olevaan malliin koskevat 55 opintopisteen vuosittaisen suorittamisen poistumista ja tutkintomäärien painottamista, jatkuvan oppimisen mukaan tuloa ja strategisen rahoituksen osuuden hienoista kasvua. Kansainvälistymistä ei mallissa enää erikseen mitata. Sitä on kuitenkin tarkoitus seurata nykyistä laajemmin. Ehkä juuri kansainvälistymisessä yksittäisten yliopistojen saavutukset ja tarpeet vaihtelevatkin eniten. Se missä yhdellä yliopistolla on kehittämistyö kesken saattaa toisessa jo olla erinomaisessa kunnossa. Kumpaa pitäisi tämän perusteella rahoittaa? Ja sehän on jo moneen kertaan todettu, että kansainvälistyminen sinänsä ei ole tavoite, vaan väline tutkimuksen ja opetuksen tason ja vaikuttavuuden lisäämiseen.

Strategiarahoituksen osuus nousee nykyisestä 12 prosentista 15 prosenttiin. Samalla tapa jolla yliopistot rahaa hakevat, ja kriteerit, joilla ministeriö rahan myöntää, pitää uudistaa. Rahoitus jaetaan kahteen osaan: yliopiston omaa strategiaa tukevaan rahoitukseen ja hallitusohjelman korkeakoulu- ja tiedepoliittista strategiaa tukevaan rahoitukseen. Ennen kaikkea tämän tulisi olla läpinäkyvää ja ennakoitavaa.

Ylipäätään huomio tulisi suorittamisen sijasta kohdistaa tavoitteisiin ja tunnustaa tosiasiat. Ensinnäkin yliopistojen pitää rahoittaa tutkimuksensa yhä enemmän ulkomaisella rahoituksella. Ilman pitkäjänteistä tutkimuksen voimavarojen vahvistamista, tämä ei onnistu. Sitä yliopistot ovat tehneetkin esimerkiksi urapolkutehtävien avulla, mutta se taas ei tule toiminaan odotusten mukaisesti, jos niillä ei ole riittävää täysin omassa hallinnassaan olevaa rahoitusta. Tehtävien rahoittaminen omista rahoista kilpailemalla on hölmöä ja äärimmäisen tehotonta. Onko siis järkevää kierrättää suurta osaa valtion tutkimusrahoituksesta yliopistoille Suomen Akatemian kilpaillun pätkärahoituksen kautta ja vielä erikseen mallilla ohjata niille perusrahoitusta tässä kilpailussa onnistumisesta?

Toisekseen tarvitaan myös yksityistä rahoitusta. Olisiko mahdollista kannustaa säätiöitä yliopistojen pitkäaikaisten tutkimusohjelmien tukemiseen sen sijaan, että niiden rahoitus ohjautuu enimmäkseen yksittäisten tutkijoiden kautta? Ylipäätään olisi suotavaa, että yliopistot voisivat rakentaa haluamiaan alakohtaisia profiileja pitkäaikaisten tutkimusohjelmien varaan ja valita sen, mille aloille ne lisäävät henkilöstövoimavaroja ja miltä poistavat. Ministeriöltä tulevan perusrahoituksen tulisi olla tässä runkona.

Kolmanneksi jatkuvan oppimisen tarpeet ovat tulevaisuudessa ja jo nyt valtavat. Uudessa mallissa viisi prosenttia yliopistojen rahoituksesta määrittyisi tässä tehtävässä suoriutumisesta. Rehtorineuvosto UNIFI on jo esittänyt huolensa siitä, että perusrahoitus ei ole oikea väline jatkuvan oppimisen haasteen ratkaisemiseksi. Se saattaa jopa antaa harhaanjohtavan viestin yliopistojen pääasiallisista vastuista. Jotta aikuisväestön täydennys-, muunto- ja sivistämiskoulutuksesta selvitään, on välttämätöntä, että sen rahoituspohjaa laajennetaan opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnon alan ulkopuolelle muulle julkiselle sektorille, yrityksille ja yksityisille henkilöille.

Neljänneksi tutkimuksen ja opetuksen ajantasainen infrastruktuuri, johon kuuluu muun muassa avoin tiede ja aineistojen yhdisteleminen, ei ainakaan halvemmaksi muutu. Yliopistojen on löydettävä keinoja infrastruktuurien ja aineistojen hyvään hallintaan ja jakamiseen muiden toimijoiden kanssa. Tarvitaan uusia kumppanuuksia, laajoja verkostoja ja ekosysteemeitä. Niiden rahoitus ei voi olla hankekohtaista ja poukkoilevaa.

Edellä mainittuja tavoitteita ei voi rahoitusmalliin mittareina sisällyttää, ei ainakaan yksiselitteisellä ja mielekkäällä tavalla.

Rahoitusmallia sinänsä voi tietysti viritellä vaikka millä mitalla lisäilemällä sinne tärkeitä asioita, poistamalla vähemmän tärkeitä ja muuttamalla yksittäisten laskentatekijöiden tai -osioiden painotuksia. Puuhasta tulee kuitenkin väistämättä mieleen hölmöläisten peitonleikkuu. Niin hullunkuriselta kuin kuulostaakin, yliopistojen suurin intressi on nytkin se, että muutokset kunkin yliopiston lopulliseen osuuteen valtion rahapotista olisivat lopulta mahdollisimman pieniä. Tämä siksi, että rahoituksen vakaus ja ennakoitavuus on kaikkien yliopistojen toiminnalle tärkeämpää kuin yksittäisten suoritteiden seuranta tai kilpailu niissä petraamisessa.

Jos yliopistot ovat hyvin johdettuja, akateemista vapautta ja eettisiä periaatteita kunnioittavia, jos vertaisarviointi ja itse itseään korjaavan tieteen tekemisen mekanismi toimii, parhaiten yliopistojen menestystä tukee sitomattoman perusrahoituksen kasvattaminen. Näin on todennut korkeakouluhallinnon professori Jussi Kivistö. Ja näin se kokemusasiantuntemuksenkin perusteella on. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Liisa Laakso
Rehtori

 

Vastaa

Ota kantaa! Pysy kuitenkin asiassa ja muista hyvät tavat. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Roskapostitusten välttämiseksi pyydämme täydentämään: *