Osaaminen taloudellisen kasvun perustana

Opetus- ja kulttuuriministeriö järjesti perinteisen korkeakouluseminaarin Hämeenlinnassa 28.–29.11.2012. Ohjelman viesti oli selkeä. Talousnäkymät ovat huolestuttavat, vienti ei vedä, työttömyys lisääntyy, yritystoiminnasta puuttuu ”vetureita” ja työssäkäyntivuosien määrä on liian vähäinen. Elinkeinoelämän rakenteet muuttuvat pysyvästi. Vaaditaan uudenlaista osaamista ja uudella tavalla tekemistä. Positiivista on, että Suomesta löytyy vielä osaamista. Pitkälti sillä olemme pärjänneet tähän saakka. Olemme edelleen osaamisen kärkimaa esimerkiksi tietotekniikassa ja se pitää hyödyntää. Teknologia ei kuitenkaan auta itsessään. Tarvitaan muutos tai idea, johon teknologia tuo ratkaisun. Pitää kyetä soveltamaan.

Korkeakouluilla on ratkaiseva rooli talouskasvun aikaansaamisessa ja sen ylläpitämisessä. Me koulutamme niitä osaajia, mutta oleellista on kouluttaa oikeanlaisia osaajia. Me tutkimme, mutta oleellista on tehdä laadukasta ja vaikuttavaa tutkimusta. Me ideoimme, mutta oleellista on tehdä ideoista yhteiskuntaa hyödyttäviä sovelluksia. Me olemme oman alamme asiantuntijoita, mutta oleellista on, että osallistumme muuttuvan maailman rakentamiseen.

Yliopisto ei ole itsessään mitään. Siellä toimivat ihmiset tekevät siitä jotain. Se, miten laadukkaaksi, vaikuttavaksi, kansainväliseksi tai tehokkaaksi se saadaan, riippuu ihmisistä, henkilöstöstä ja opiskelijoista. Oleellista on, että koko yliopistoyhteisö ymmärtää, mikä on yliopiston tavoite, miksi se on olemassa ja miten se hyödyttää yhteiskuntaa, ja on sen lisäksi valmis tekemään oman osuutensa tavoitteiden saavuttamiseksi. Kysymykseen ”mitä sinä teet yliopistossa” voi silloin jokainen, tehtävästä riippumatta, vastata: ”Teen entistä parempaa yliopistoa.”

Kaija Holli
rehtori

Koska tämä muutos on valmis?

Yliopistomme toimintojen ja rakenteiden uudistamista on tehty nyt kaksi ja puoli vuotta. ”Milloin tämä muutos on valmis? Milloin pääsemme normaaliin olotilaan?” kyselee osa henkilöstöstä ja opiskelijoista. Vastakysymys voisi olla, että mikä on normaali olotila? Kun ympäröivä yhteiskunta on alati muuttuva, ei varmasti kukaan odota, että yliopisto jäisi pysähtyneisyyden tilaan tai palaisi menneeseen. Yliopistot tuskin voivat olla sivustaseuraajia tai perässäkulkijoita, vaan niiden pitäisi olla edelläkävijöitä ja suunnannäyttäjiä sekä paikallisesti, valtakunnallisesti että globaalisti. Sisäiset rakenteet ja toimintatavat pitäisi saada sellaisiksi, että niiden turvin pärjää myös muuttuvissa olosuhteissa.

Tampereen yliopiston uudistuminen on ollut mittava, mutta tarpeellinen. Tänä syksynä arvioimme sen, miten hyvin olemme strategiamme toteuttaneet. Uudistuksen hyödyt ja haitat näkyvät vasta muutamien vuosien kuluessa, joten seurantaa ja arviointia tarvitaan jatkossakin. Muutoksen tarve ja mahdollisuus ei varmasti myöskään lopu tähän. Isot uudistukset – kuten tutkinto-ohjelmat, tutkijakoulu, avoimen yliopiston toiminta, täydennyskoulutus, tukipalvelut, yksikkörakenteet, tilajärjestelyt ym. – on voimassa olevan strategian mukaisesti tehty, joten näiltä osin voimme huokaista helpotuksesta. Kaiken kukkuraksi uudistus on sujunut erinomaisesti ja monessa asiassa olemme valtakunnallisesti edelläkävijöitä.

Kehittämistä ja parantamista meille silti jää riittämiin arjen askareiden lisäksi. Opetuksen ja tutkimuksen laadussa on tekemistä, oppimistapoja ja -ympäristöjä on syytä kehittää, tutkimusrahoituksen hakua ja tieteellistä toimintaa pitää edistää ja kansainvälistymistä lisätä. Henkilöstön ja opiskelijoiden hyvinvointi ja motivaation säilyttäminen on onnistumisten elinehto ja yhteistyökumppanit lähellä ja kaukana ovat toimintamme mahdollistajia. Tärkeää on huolehtia siitä, että itse vaikutamme siihen, mitä meille tapahtuu, emmekä jää odottamaan, että joku muu päättää puolestamme. D. Millmanin sanoin voisi todeta: ”There are times to let things happen, and times to make things happen. Now is that time. You will either make things happen, watch what happens, or wonder what happened.”

Kaija Holli
rehtori

Yliopistojen rahoitusmalli uudistuu – vai uudistuuko?

Yliopistojen rahoitusmallia on muutettu joka neuvottelukauden aikana, joten pidempää seurantaa tietyn rahoitusmallin toimivuudesta ei ole. Tulosneuvottelujen jälkeen on aina joku taho ollut tyytymätön olemassa olevaan malliin ja vaatinut uudistusta. Tämähän kertoo siitä, että yliopistot uskovat tekevänsä oikeita asioita ja laadukkaasti, mutta mittarit eivät mittaa oikeita asioita. Rahoitusmallin ensisijainen tehtävä lieneekin ohjata yliopistojen toimintaa. Kun yliopistolaitoksen tavoitteet ja vaatimukset muuttuvat ajan kuluessa, on rahoitusmallin toimivuutta ohjaustehtävässä silloin syytäkin tarkistaa. Nyt suunniteltavan mallin aikajänne on vuoteen 2020, jolloin sen pitäisi olla hioutunut vastaamaan senhetkistä tilannetta. Yliopistolaitoksen tavoitteena tuolloin on olla laadukkaampi, kansainvälisempi, profiloidumpi ja tehokkaampi kuin tällä hetkellä. Mallin taas toivotaan olevan läpinäkyvämpi ja selkeämpi.

OKM järjesti 22.9. kuulemistilaisuuden nyt suunnitteilla olevasta uudesta mallista. Viimeisen vuoden aikana on erilaisissa keskusteluissa viritelty jos jonkinlaisia indikaattoreita, joita malliin haluttaisiin, kukin yliopisto tai tieteenala tietysti itsensä kannalta tällä hetkellä parhaiten toimivia. Perusrahoituksen kohdalla kannattaisi mielestäni pitäytyä yksinkertaisessa mallissa, jossa käytetään absoluuttisia lukuja, joita on vaikea manipuloida. Opetuksen edellytykset pitäisi perusrahoituksella turvata ja niiden tehokkaaseen ja laadukkaaseen toteuttamiseen taas strategisella rahoituksella yliopistoja kannustaa. Strategisen rahoituksen allokoinnissa on syytä hyväksyä arvioitavia mittareita, joilla pystytään ohjaamaan yliopistojen toimintaa valtakunnallisten tavoitteiden suuntaan.

Valtakunnallinen malli on erilainen kuin yliopistojen sisäinen rahanjakomalli, jossa puolestaan voidaan käyttää erilaisia indikaattoreita ja erilaisia muita kannustinmekanismeja, kukin yliopisto oman harkintansa mukaan. Ristiriitaisia ne eivät voi olla keskenään, sillä tavoitteet koko yliopistolaitoksella ja yksittäisellä yliopistolla ovat toki samansuuntaiset. Rahoitus ei ole irrallinen asia vaan väline, jolla tuetaan strategisten tavoitteiden toteuttamista. Vuoden loppupuolella valtakunnallinen malli on tulossa lausunnoille ja sisäistä mallia omassa yliopistossamme aletaan tehdä lokakuussa. Tulevissa vuoden 2012 tulosneuvotteluissa ne ovatkin sitten varsinaisesti testattavina.

Kaija Holli
Rehtori

Elämä on ainutkertaista

Läheisten ihmisten poismeno asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ainakin hetkeksi. Pienet murheet alkavat tuntua mitättömiltä ja elämän ainutkertaisuuden ymmärtää konkreettisesti. Viime kesänä olin ystäväni luona kauniissa Pohjois-Karjalan maisemassa viettämässä Runon ja Suven juhlaa. Saavuttuani illalla nautimme Suomen suvesta. Saunoimme pihasaunassa ja uimme puhtaassa järvivedessä yömyöhään. Lauloimme ja paransimme maailmaa. Seuraavana aamuna ystäväni lähti parin kilometrin päässä olevaan kotiinsa valmistelemaan illalla vietettävää juhlaa. Minä jäin viettämään päivää vanhalle päätalolle ja sen pihapiiriin. Siellä kirjoitin seuraavan tekstin tuvan portaalla istuessani.

”Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja lintujen laulu soi kuin musiikki. Tällaista rauhaa saa etsiä, eikä löydä sittenkään. Hyvin nukutun yön jälkeen olo tuntuu virkeältä. Ystäväni kanssa käydyt keskustelut ovat puhdistaneet työasiat pois päällimmäisestä muistista. Mieli on avoin ja kotikin on riittävän kaukana.

Tässä olotilassa on jotakin tuttua. Jotain jota ei pysty tunnistamaan, mutta pystyy kuitenkin. Tuoksut, kyllä ne ovat ne. Valtaisa tuoksujen kirjo, josta on vaikea erotella yksittäistä tuoksua. Vai onko se tuuli, joka tuudittelee puun oksia. Haavan ja koivun lehtien havina tuntuu rauhoittavalta. Onkohan kukaan tutkinut erilaisten puiden lehtien havinan vaikutusta ihmisen mieleen, syytä olisi. Lintujen laulu se on, tuo moniääninen kuoro, jossa yksittäistä laulajaa pystyy seuraamaan, kun kuuntelee tarkasti. Kärpäset ja muut surisijat rassaavat yleensä, mutta nyt nekin tuntuvat kuuluvan asiaan. Itse asiassa tuo pörinähän on mukavaa. Auringon lämpö ja hento tuulen väre iholla, se on tuttu. Kaikkien aistien kokonaisvaltainen harmoninen nautinto, sellainen tämä on.

Havahdun äkkiä, lupasin varmaan ystävälleni tehdä jotain hyödyllistä, tai en sittenkään. Ystäväni, tuo viisas nainen, itse asiassa sanoi, että yllätä hänet ja sitähän juuri teen. Istun tässä auringossa portaalla, kiireettömänä kirjoittamassa ajatuksiani. Jos olisin puuhastellut hyödyllisiä asioita, en varmaan olisi yllättänyt häntä. Ilahtuneena oivalluksesta päätän lähteä uimaan ja poimia ystävälleni suuren kimpun luonnonkukkia, niitä hän rakastaa.”

Vein hänelle kukat ja tekstin. Hän yllättyi ja oli ilahtunut. Hänen iloinen ilmeensä ja lämmin halauksensa sai minut tuntemaan, mitä oikea ystävyys on. Nyt hän on poissa, tuo viisas nainen, mutta silti jollakin aistillani tunnen hänen olevan läsnä.

Kaija Holli
rehtori

Koulutusuudistus etenee

Tampereen yliopiston koulutusuudistus saavutti huhtikuussa yhden tärkeän virstanpylvään. Tieteenalayksiköt ovat nimenneet syksyllä 2012 alkavat tutkinto-ohjelmat ja niitä vastaavat hakukohteet, ja rehtori on päätöksellään vahvistanut yliopiston tutkinto-ohjelmien kokonaisuuden. Vuoden 2012 päävalinnassa on 27 hakukohdetta, mikä on melkein puolet vähemmän kuin nykyiset 52 hakukohdetta.

Strategiamme mukaan uudet tutkinto-ohjelmat ovat etenkin kandidaattivaiheessa nykyisiä ohjelmia laaja-alaisempia ja ne järjestetään osaamisperustaisesti. Opetusneuvosto ja Campus Conexus -hanke järjestivät viime maanantaina keskustelutilaisuuden osaamisperustaisuudesta ja laaja-alaisuudesta. Väinö Linna -sali täyttyi kuulijoista ja keskustelijoista.

Osaamisperustaisuus on vaikea käsite. Sille on eri yhteyksissä annettu monia merkityksiä. Keskustelujemme perusteella voisi varovaisesti hahmottaa, mitä sillä Tampereella ymmärretään. Ensinnäkin tutkinnot ja tutkintotasot kuvataan niiden tuottamana osaamisena. Toiseksi tutkinto-ohjelmien, opintokokonaisuuksien ja opintojaksojen osaamistavoitteet määritellään opetussuunnitelmissa. Kolmanneksi tutkinto-ohjelmat määrittelevät itse, millaista osaamista ne edellyttävät opiskelijoiltaan yliopiston strategian koulutustavoitteiden toteutumiseksi.

Uudistuksella korostamme opetuksen ja opiskelun tavoitteellisuutta. Oppimista arvioidaan suhteessa tavoitteisiin, ja koulutuksen suunnittelu lähtee tavoitellusta osaamisesta. Osaamisen karttumisessa on kyse prosessista, jossa ihminen ja yhteisö oppivat ja luovat kumuloituvalla tavalla uutta tietoa. Samalla siirrämme painopisteen opetettavien sisältöjen kuvaamisesta opiskelijan oppimiseen. Opiskelija on aktiivinen tiedon rakentaja, ei vain tiedon vastaanottaja. Korostamme myös opetuksen ja opiskelun dynaamisuutta. Osaaminen ja osaamisvaatimukset muuttuvat koko ajan, siksi kyse on myös jatkuvasta dialogista yliopiston sisällä ja yliopiston ja muun yhteiskunnan välillä.

Uudistuksemme onnistuminen tarvitsee jämäkkää opetussuunnitelmatyötä. Opetussuunnitelma on prosessi, jossa tehdään näkyväksi opiskelijan kasvu akateemiseksi asiantuntijaksi. Opetussuunnitelman kautta tieteen- ja koulutusalojen ydin viedään käytäntöön. Siksi onkin tärkeää, että eri yksiköt ottavat käyttöönsä koko osaamisensa uusia ohjelmia suunniteltaessa.

Harri Melin
vararehtori

Tukipaketti

Jo kuukauden olen kuullut puhuttavan tukipaketista. Vielä minulle ei ole selvinnyt mistä tarkalleen on kysymys. Näinä päivinä asiasta päättää myös eduskunta. Tietävätkö he mistä päättävät ja mitä siis tekevät? Asiaa ei minulta kysytä, mutta en vastusta tukipakettia, koska olisi kai tyhmää vastustaa sellaista, josta ei tiedä. Sitähän voisi vastustaa vaikka hyvää asiaa.

Olen kuullut tukipaketista ennenkin. Viisikymmentä vuotta sitten kun olin menossa kansakouluun, tukipaketteja lähetettiin rajaseudun köyhille lapsille. Kun kasvoin ja aloin ymmärtää asioita, huomasin, että tukipaketteja vaadittiin ja saatiin kehitysalueille. Ne olivat kyllä oikeasti köyhiä alueita, missä pantiin pakettiin peltoja. Sitä oli vaikea ymmärtää. Sitä ei ymmärtänyt myöskään pienviljelijä, jolla ei ollut muuta työpaikkaa, ja joka ei ollut eläissään nähnyt voivuoria. Ymmärtämätön luuli, että kyse oli politiikasta ja äänesti Eino Poutiaista, joka kiersi mopolla kylästä toiseen paketteja jakamassa.

1980-luvulla tukipaketteja saivat paikkakunnat, joista hävisivät tehtaat ja työpaikat. Jotakin piti tehdä, jotta ihmiset voisivat elää entistä elämäänsä. Tukipakettiin käärittiin uusia kunnan ja valtion työpaikkoja, eläkkeitä, opinahjoja ja uudelleenkoulutusta. Tätä sanottiin aluepolitiikaksi ja se toimi hyvin, koska kaikki hyötyivät ja valtio maksoi, kuten Punaisessa viivassa vaadittiin jo vuosisadan alussa.

Sitten tukipaketteja saivat pankit. Niiltä loppuivat rahat, koska asiakkaat toivat pankkiin vain hiekkaa jaloissaan. Koska pankkien rahat olivat hävinneet yhteisessä kulutusjuhlassa, oli kohtuullista, että valtio maksoi paketin ottamalla lainaa ulkomailta. Pääsimme kuin koira paketista.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995, alettiin kääriä isoa pakettia. Sen sisällä oli maataloustukea, aluetukea, elinkeinotukea ja rakennetukea. Paketti oli niin iso, että ilman sitä oli vaikea päästä liikkeelle. Siksi pakettia on hieman raotettu: siellä on vipuvoimaa EU:sta. Viime vuosina paketit ovat aina vaan kasvaneet. Nyt niitä saavat kokonaiset valtiot ja pian varmaan jo maanosatkin. Tämä on hieno asia, koska kaikki hyötyvät ja EU maksaa.

Yhtä en ymmärrä. Miksi tuki laitetaan pakettiin? Silloinhan sitä ei näe ja olisihan tukea kiva katsella. Luotan kuitenkin kansan viisauteen: kyllä sian voi ostaa säkissä, sillä onko pakkauksella väliä, jos tavara on hyvä.

Pertti Haapala
vararehtori

Vaarallista turvallisuuden tunnetta

Kuuntelin viikonloppuna nuorisoa, kun he kertoivat ystäväpariskunnastaan, jossa vanhemmat ostivat vuoden vanhalle lapselleen kypärän, jotta lapsi ei kolhisi itseään kun opettelee kävelemään. Tämä sai minut miettimään sitä, miten hankimme välineillä, vakuutuksilla, rahalla, lääkkeillä ja kaikella mahdollisella turvallisuuden tunnetta itsellemme. Pienet lapset ovat aina opetelleet kävelemään ja se, että välillä muksahtaa ja vähän satuttaakin itseään, opettaa lasta välttämään liian rajua menoa tai vaarallisia tilanteita. Kypärällä suojaamisella voi olla päinvastainen vaikutus, mitä tahansa voi tehdä ja silti ei satu. Lapsi toki tarvitsee aikuisen ohjaavaa kättä ja valvovaa silmää, mutta päähän juntattu kypärä ei aja samaa tarkoitusta. Lapsi ei ymmärrä myöskään vaarallisia paikkoja, mutta aikuisen pitäisi ne ennakoida eikä viedä lasta sellaisiin.

Liikenteessä näkyy samanlainen harhaiseen turvallisuuden tunteeseen tuudittautuminen ja sen varaan heittäytyminen. Autoja mainostetaan niin turvallisina, että vaikka ajaisit päin puuta, niin turvakaaret kyllä kestävät etkä loukkaannu, ja jos vaikka auto menisikin lyttyyn, niin kyllä vakuutus korvaa. Tosiasiassa kenenkään ei pitäisi kaahata niin lujaa tai holtittomasti, että ajaa päin puuta tai vaurioittaa itseään tai autoaan. Liikennekuri ja -kulttuuri pitäisi olla sellainen, että vaaratilanteita ei edes synny.

Lääketeollisuus markkinoi turvallisuuden tunnetta terveyden suhteen. Kun syöt tätä tai tuota ennalta ehkäisevää lääkettä, voit elää miten haluat. Kun syöt kolesterolilääkkeitä, ei ruokavaliosta tarvitse välittää, ja kun otat verenpainelääkkeitä, voit jatkaa alkoholin käyttöä ilman huolta verenpaineen noususta. Eihän sen näin pitäisi mennä, vaan elämän hallinta pitäisi olla sellaista, ettet tarvitse terveytesi säilyttämiseen lääkkeitä vaan omaa tahtotilaa ja tietoa. Lääkkeet sinänsä ovat tarpeen sairauden hoidossa, mutta ei niillä pitäisi luoda harhaista turvallisuuden tunnetta ja altistaa ihmisiä holtittomaan elämäntapaan.

Esimerkkejä turvallisuuden luomisesta löytyy vaikka kuinka paljon ja vaikka en haluaisikaan olla tiukkapipoinen, en voi välttyä ajatukselta, että ostamme itsellemme eri keinoin harhaista turvallisuuden tunnetta ja vapautta vastuusta, ja samalla luomme itsellemme vielä vaarallisempia tilanteita.

Kaija Holli
rehtori

Huono-osaisuudesta

Torstaisissa lehdissä kerrottiin ruoka-avun tarpeen kasvaneen ainakin Helsingissä ja Tampereella. Samalla jotkut helsinkiläiset toivoivat avun jakamisen siirtämistä jonnekin syrjemmälle, että heidän asuntojensa arvo ei laske. Olen ollut mukana tutkimassa nuorten aikuisten huono-osaisuutta. Huono-osaisuus kertoo yhteiskunnallisista jaoista ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

Tutkimukset kertovat siitä, että huono-osaiset ovat monin tavoin turvattomassa asemassa. Heiltä puuttuu koulutusta, heillä on huonot asuinolot, heiltä puuttuu työtä ja heillä on vain vähän sosiaalisia kontakteja. Huono-osaisuus on kumuloituvaa, huono-osaiset kokevat samanaikaisesti monia vajeita. Lisäksi on syytä muistaa, että heillä ei ole juurikaan puolestapuhujia, juuri kukaan ei ole kiinnostunut heidän kohtaloistaan.

Huono-osaisuutta tuottavat ennen kaikkea toimeentulon vaikeudet, jotka aiheuttavat ja ylläpitävät muita huono-osaisuuden ilmentymiä, jotka kietoutuvat yhteen vahvistaen toinen toisiaan. Taustalla on myös tekijöitä, jotka osin johtuvat toimeentulon ongelmista tai esiintyvät itsessään, kuten erilaiset sairaudet. Huono-osaisuus leimaa perheitä jo kun lapset ovat pieniä. Varhaisesta lapsuudesta alkaen rakentuu kulttuurisia käytäntöjä ja sosiaalista riippuvuutta, joka seuraa mukana ihmisen mukana aikuisuuteen.

Suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on kansainvälisessä verrannossa tehokas ja kattava. Voimme aina esittää perusteltua kritiikkiä järjestelmän puutteista ja keinoja tilanteen kohentamiseksi. Nostan esiin yhden tärkeän tekijän, jolla näyttää olevan suuri merkitys huono-osaisuuden jatkumiselle. Luottamus järjestelmään ja ammattiauttajiin on kriittinen tekijä. Kun luottamus puuttuu, apu vain ylläpitää riippuvuuksia. Luottamus puolestaan rakentaa siltaa omillaan pärjäämiselle.

Luottamus on vaikea kysymys. Sen rakentaminen on työlästä ja vie aikaa. Toisaalta luottamuksen menettäminen käy hetkessä. Viime kädessä luottamuksessa on kyse siitä, että ihminen altistaa itsensä toisten toimille, jolloin emme voi koskaan olla varmoja muiden hyväntahtoisuudesta. Luottamuksessa on aina kyse epävarmuuden sietämisestä.

Harri Melin
vararehtori

Kuuro koira

Pienet lapset ja eläimet ymmärtävät hyvin toisiaan. Olen mielessäni teoretisoinut, että ovatkohan vauvat ja hauvat jotenkin samalla tasolla. Sattuipa kerran kuitenkin, että pieni poika tapasi koiran ja tervehti tätä sanomalla: hau-hau. Koira katsoi tyhmänä ja oli hiljaa. Poika päätteli: se ei kuule mitään!

Mainitussa kommunikaatiotilanteessa näyttää olleen kyseessä tilanne, että osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan, vaikka uskoivat puhuvansa samaa kieltä. Saman asian hieman toisin sanoi aikanaan Hella Wuolijoki, joka ei saanut kontaktia hauholaiseen piikaan: puhuimme eri kieltä, vaikka molemmat puhuimme suomea. Hän kirjoitti teemasta näytelmässään Juurakon Hulda. Torpan tyttö ei ymmärtänyt herrojen puhetta, heidän vaikeita sanojaan. Hän ratkaisi ongelman opiskelemalla Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa eli opettelemalla sivistyneistön kielen – mutta ei heidän itsetyytyväistä asennettaan. Huldan esimerkin voi lukea  ”sosiaalisen probleemin” todellisena ratkaisuna tai ironiana.

Puheen vieraus ilmentää yleensä sosiaalista ja tilallista etäisyyttä, sanoo sosiologi, ja on oikeassa. Sekin on mitattu, että suuri etäisyys murentaa yhteiskuntaa, jossa kaikkien pitäisi toimia yhdessä. Ristiriitaa hoidetaan politiikalla. Siksi kaikki poliitikot puhuvat yhteisestä hyvästä. Sen piiriin pitää saada myös riskiryhmät, joista suurin on aina ns. huono-osaiset. Siksi kaikki puolueet ovat juuri köyhän asialla. Olen aina miettinyt, kannattaako kilpailla niin kovasti köyhien äänistä, joita ei kuitenkaan kaikille riitä.

Vuonna 1907 Suomessa pidettiin eduskuntavaalit, joissa yksi puolue julistautui köyhälistön puolueeksi. Koska köyhiä oli paljon ja he saivat äänestää, puolue sai suuren voiton. Työväen puolueen, kuten silloin sanottiin, edustajien määrä valtiopäivillä lisääntyi yhdestä 80:een. Aatelissäädyssä oli vanhastaan yksi sosialisti, Nils Robert af Ursin. Vaalitulos oli hyväosaisille järkytys ja osoitti, että eduskuntauudistus oli epäonnistunut, kuten varoitettiin. Varsinkin yliopistoväen mielestä uuteen eduskuntaan tuli liian paljon ihmisiä, jotka eivät olleet riittävän päteviä edustamaan kansaa. Onneksi liiallisen kansanvallan vastapainona oli keisarin nimittämä hallitus ja rajojemme turvana suuri Venäjä.

Pertti Haapala
vararehtori

 

 

Amerikassa kaikki on niin suurta!

Suomen yliopistojen rehtorit tekivät pari viikkoa sitten Fulbright Centerin koordinoiman opintomatkan yhdysvaltalaisiin yliopistoihin. Matkalla saimme valtaisan määrän tietoa amerikkalaisesta korkeakoulutoiminnasta ja tutustuimme viiteen yliopistoon North Carolinassa. Mielenkiintoista oli havaita, että vaikka Amerikassa kaikki on niin suurta, niin samanlaisten ongelmien kanssa siellä painiskellaan kuin täällä pienessä Suomessa. Maan taloudellinen tila on ajanut yliopistot kurimukseen, joka edellyttää yliopistoilta strategista suunnittelua, profiloitumista, luopumisosaamista, karsimista ja rahan hankintaa. Tutuilta tuntuvia juttuja, joiden toteuttaminen on heilläkin vaikeaa. Uusien asioiden lisääminen vanhojen päälle tuntui helpolta, mutta pienikin karsiminen tai luopuminen oli lähes mahdotonta.

Yhdysvalloissa on kuitenkin joitakin asioita toisin kuin meillä. Heillä on lukukausimaksut, jotka yksityisissä yliopistoissa saattavat olla yli 50 000 dollaria vuodessa. Laman seurauksena tarve korottaa lukukausimaksuja oli suuri ja jopa 50 %:n korotustarpeesta puhuttiin. Hämmästyneinä ihmettelimme, että eivätkö opiskelijat protestoi ja vastaus oli, että eivät. He kuulemma ymmärtävät, sillä vaihtoehtona on yliopiston toiminnan alasajo, laadun huononeminen ja siten kilpailukyvyn menettäminen. Opiskelijoiden rooli tuntui muutoinkin olevan asiakkaan rooli sikäli, että he vaativat opetuksen laatua ja saatavuutta, mutta eivät itse osallistuneet yliopiston toiminnan kehittämiseen tai hallintoon vaan keskittyivät opiskeluun.

Toinen rahapulan lievityskeino oli varainkeruu, joka USA:ssa on aivan eri mittakaavassa kuin meillä. Yliopistot budjetoivat varainkeruuseen huomattavia summia rahaa, mutta tuototkin ovat suuret. Mielenkiintoista oli, että alumnit on se ryhmä, jonka kautta lähes 45 % kaikesta varainkeruurahasta tulee yliopistoille, joko yksityisten henkilöiden suorina lahjoituksina tai heidän toimestaan säätiöiden ja yritysten kautta.

Tutkijauramallit varioivat jonkin verran yliopistoittain, mutta huomiota kiinnitti se, että varsin tiheää ja tiukkaa arviointia harrastettiin ja eteneminen uralla riippui täysin menestymisestä tutkijana. Vain parhaat pääsivät eteenpäin. Palkkapolitiikka oli vapaa, eikä yhtenäisiä käytäntöjä tai työntekijöiden edunvalvontatoimintaa ollut sellaisessa muodossa kuin meillä ollenkaan.

Amerikkalaista yliopistomallia ei pidä yrittää tuoda suomalaiseen kulttuuriin, eikä se ole tarpeenkaan, mutta olihan se mielenkiintoista nähdä ja havaita, ettei meillä nyt ainakaan kaikki asiat ihan huonosti ole. Joskus vaan täytyy mennä kauemmaksi havaitakseen sen.

Kaija Holli
rehtori