Näyttelijäkoulutuksesta vielä

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Useat tahot, muun muassa Suomen näyttelijäliitto, Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto, Taideyliopiston ylioppilaskunta,  Suomen teatterijärjestöjen keskusliitto ja Tampereen kaupunki ovat vedonneet Tampereen yliopiston näyttelijäkoulutuksen jatkamisen puolesta. Koulutuksen sisällöllisen kehittämisen kannalta nähdään tärkeäksi, että se ei liiaksi keskity. Moninaisuus antaa tilaa erilaisille taidekäsityksille ja terveelle kilpailulle, joka ehkä menetettäisiin, jos opetusta annettaisiin vain yhdessä yliopistossa. Teatterialan koulutus nähdään tärkeänä myös Tampereen kaupungin kehitykselle ja vetovoimalle.

Näyttelijäkoulutuksessa kuten kaikessa muussakin yliopistollisessa toiminnassa joudutaan koko ajan arvioimaan voimavarojen käyttöä. Mihin kannattaa satsata ja missä on päällekkäisyyttä tai tehottomuutta? Ja miten voimavarat voidaan paremmin kohdentaa? Joissakin tapauksissa opetuksen keskittäminen voi olla hyödyllistä. Joskus yhteistyö tai työnjako tuottavat paremman tuloksen. On varmasti kokonaisuuden kannalta hyödyllistä, jos eri näkökohtia punnitaan silloin tällöin myös yhteisessä selvityksessä, jollaista opetus- ja kulttuuriministeriö Taideyliopistolta ja Tampereen yliopistolta nyt näyttelijäkoulutuksesta perää.

Päätöksenteon läpinäkyvyyden kannalta on hyvä, että olemme Tampereella avoimia keskustelulle. Yliopistolla on autonomia, mutta työssämme olemme riippuvaisia suomalaisten veronmaksajien varoista. Opetus- ja kulttuuriministeriö on meidän suurin rahoittajamme.

Mitä paremmat perusteet meillä on näyttelijäntyön koulutuksen säilyttämiseksi Tampereella, sitä avoimemmin voimme keskusteluun osallistua. Tampere3-hankkeen edistyminen on oiva aika tälle keskustelulle. Isossakaan yliopistokonsernissa ei kannata yrittää tehdä kaikkea. Toisaalta yhdistyminen Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun kanssa tarjoaa entistäkin monitieteisemmän kontekstin koulutukselle ja siis aivan erilaisen kuin Taideyliopisto. Taiteen, tieteen ja työn kohtaaminen olisi erityinen näyttelijäkoulutuksen lisäarvo Tampereella. Kannattaa siis miettiä, miten näitä kohtaamisia voisi edistää. Miten näyttelijöiden koulutus voi tukea myös muita tieteen ja opetuksen aloja?

Liisa Laakso
Rehtori

Arvon mekin ansaitsemme

Seppo Parkkila

Seppo Parkkila

Tämä juuri alkanut kesä on käänteentekevä Kaupin kampuksella. Eri puolilla kampusaluetta työskentelevät Tampereen yliopiston henkilökunta ja opiskelijat siirtyvät kesän aikana uuteen Arvo-rakennukseen. Samoihin tiloihin tulee myös BioMediTech-instituuttiin kuuluvia Tampereen teknillisen yliopiston tutkimusryhmiä. Lisäksi uudessa Taito-keskuksessa lääketieteen opiskelijat, muut terveysalan opiskelijat sekä sairaanhoitopiirin työntekijät voivat moniammatillisesti harjoitella kliinisiä taitoja uudenlaisessa oppimisympäristössä.

Tutkimuksen näkökulmasta on erityisen merkittävää, että oppialarajat himmenevät entisestään Arvo-rakennuksen laboratorio- ja toimistotiloissa. Olennaista ei ole, millä oppialalla tutkija työskentelee, vaan millaista tutkimusta hän tekee ja millä menetelmillä. Esimerkiksi syöpätutkijat useista tutkimusryhmistä sijoittuvat samoihin toimisto- ja laboratoriotiloihin, histologian menetelmät keskitetään yhdelle alueelle ja soluviljely toisaalle. Tällaisten järjestelyjen kautta saadaan toivottavasti aikaan lisää yhteistyöprojekteja, tilankäytön tehostumista ja monia muita arvokkaita synergiaetuja.

Samalla kun muutto uuteen toimintaympäristöön on suuri positiivinen muutos, joku voi kokea hienoista haikeuttakin, kun entiset vuosikymmeniä palvelleet tilat murskautuvat suurten koneiden rautaisessa otteessa. Mistähän johtunee, mutta itse en ole kuullut juurikaan kaihoisia haikeudenosoituksia entisiä tiloja kohtaan, vaan enemmänkin ilmassa on ollut ajatusta – lopultakin tämä toteutuu.

Näihin samoihin kuukausiin ajoittuu myös toinen suuri muutos Kaupin kampuksella. Lääketieteen ja bioteknologian tutkinto-ohjelmat sekä näiden alojen tohtori- ja erikoislääkärikoulutusta toteutetaan vuodesta 2017 alkaen yhteisessä lääketieteen ja biotieteiden tiedekunnassa. Terveystieteiden opetus- ja tutkimustyötä tehdään uudessa Arvo-rakennuksessa, mutta hallinnollisesti tämä toiminta sijoittuu yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan. Nämä ovat hallinnollisia ratkaisuja, joiden myös toivoisi edistävän tutkimusta ja opetusta yliopistossamme. Kaikki tiedämme, etteivät tilat nosta tutkimusta huippututkimukseksi. Hallinnolliset päätökset yksikkö- tai tiedekuntarakenteista eivät myöskään sellaisenaan lisää tutkimuksen laatua tai vaikuttavuutta. Kaikkein eniten yliopisto tarvitsee huippututkijoita ja erinomaisia opiskelijoita. Toimivat tilat ja infrastruktuurit sekä tehokas ja samalla joustava hallinto voivat kuitenkin merkittävästi helpottaa tutkimuksen tekemistä.

Toivotan onnea ja menestystä kaikille uuteen Arvo-rakennukseen siirtyville! Samaa onnea ja menestystä toivon myös teille yliopistoyhteisön jäsenet, jotka ette siirry Arvoon – kaikki olemme kuitenkin arvon ansainneet. Jaakko Juteinin sanoin ”Opin teillä oppineita, Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita täällä tehdään uusia; valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.” Jätetään siitä lopusta se ”Lal, la, la, la…” pois, koska sivistysyliopistossa yliopistoväellä on sanoja yhtä paljon kuin melodiaa – toisin oli vanhoissa kansanlauluissa … ja politiikassa.

Seppo Parkkila
vararehtori

Dekaanivalinnat ja yliopiston tulevaisuus

Katariina Mustakallio

Katariina Mustakallio

Elämme tärkeää vaihetta yliopiston tulevan toiminnan kannalta, uusia tiedekuntia johtamaan valitaan pian dekaanit. Nyt olisi syytä jokaisen tutkimukseen ja opetukseen perehtyneen vastuuntuntoisen yliopistolaisen pohtia, ilmoittautuisiko hän kisaan. Hyviä ehdokkaita, eri sukupuolten ja eri tieteenalojen edustajia, kaivataan!

Dekaanit tulevat olemaan keskeisessä asemassa uuden tiedekuntakulttuurin kehittämisessä. Se miten avoimeksi, innostavaksi, tutkimukseen ja kansainvälisyyteen orientoituneeksi tiedekunnat muodostuvat, riippuu siitä, millainen sisäinen kulttuuri niihin kehitetään. Jokainen tutkija ja opettaja, opiskelija ja tohtoriopiskelija tuo tähän panoksensa, mutta dekaani on se, jonka vastuulla on pitää huolta kokonaisuudesta.

Dekaanin tehtävänä on motivoida kaikkia – nuorista tutkijoista professoreihin – korkean tason tieteelliseen työskentelyyn ja kansainvälisten tutkimussuhteiden ylläpitoon, huolehtia opetuksen ja tutkimuksen infrastruktuureista ja edistää ulkoisen rahoituksen hankkimista. Rekrytoinnit ovat tärkeä osa tutkimuksen ja opetuksen vahvistamista. Keskeistä on innostaa raja-aitojen ylittämiseen niin tiedekunnan sisällä kuin ulkopuolellakin. Avoimuus, vuorovaikutus, luottamus ja rohkeus rakentuvat toimintakulttuurissa alusta lähtien läpinäkyvyyden ja jatkuvan vuoropuhelun pohjalle. Yliopiston toiminnan pääomana ovat ihmiset ja heidän tieteelliset kykynsä. Yhteisön henkisten voimavarojen mobilisaatio yhteiseksi menestykseksi vaatii johdonmukaista toimintaa ja luottamuksen rakentamista.

Millainen on sitten yliopiston tulevaisuuden visioni: Yliopiston ydintehtävinä ovat edelleenkin opetus ja tutkimus. Tutkimuksen ja opetuksen yhteys vahvistuu ja tutkimuksen painopistealueet tunnetaan korkeatasoisuudestaan kotimaassa ja ulkomailla. Hakupaine nousee uudelleen muotoiltuihin ja vanhat raja-aidat ylittäviin koulutusohjelmiin, joihin pyritään myös kansainvälisillä hauilla. Opiskelijat sitoutetaan työhönsä siten, että he pääsevät alusta lähtien tekemisiin  tutkimusprojektien ja tutkijan uran eri vaiheissa olevien toimijoiden kanssa. Läpivirtaus tehostuu toiminnan ansiosta. Opinnäytetyöt liittyvät linjakkaasti yksikön osaamisalueisiin ja nuoria tutkijanalkuja rekrytoidaan mukaan uusiin tutkimushankkeisiin, joita valmistellaan kansainvälisten yhteistyöyliopistojen kanssa. Yksikön opetus- ja tutkijakunta kansainvälistyy ja tutkimuksen taso nousee.

Tätä kohti!

Katariina Mustakallio
Vararehtori

 

Vertaileva tutkimus

Harri Melin

Harri Melin

Osallistuin toukokuun alussa Kaunasissa International Social Survey Programme (ISSP) -vuosikokoukseen. Vertailevan yhteiskuntatutkimuksen ISSP-tutkimusohjelmassa on mukana 42 maata. Mukana ovat mm. Kiina, Intia, Filippiinit, Meksiko, USA ja monet  Euroopan maat. Vuosittain vaihtuvat tutkimusteemat käsittelevät esimerkiksi uskontoa, perhettä, työtä, eriarvoisuutta, valtion tehtäviä, identiteettejä, terveyttä jne. ISSP toimii niin, että mukana olevat maat kokoavat omilla resursseillaan kansalliset tutkimusaineistot. Sen jälkeen Saksan tietoarkisto muokkaa kaikille aineistoista kiinnostuneille tutkijoille, opiskelijoille tai vaikkapa politiikan tekijöille vapaasti ladattavan vertailuaineiston.

Vuosikokouksessa tehdään tutkijoiden yhteistyönä seuraavan vuoden kyselylomake.
Suomi on ollut mukana ISSP:n toiminnassa vuodesta 2000 lähtien. Meillä Tietoarkisto vastaa yhdessä Tilastokeskuksen kanssa Suomen aineistojen keruusta. Tampereen yliopiston yhteydessä toimiva Tietoarkisto on tutkimuksen ja opetuksen valtakunnallinen palveluinfrastruktuuri. Se arkistoi ja välittää sähköisiä tutkimusaineistoja tutkimukseen, opetukseen ja opiskeluun. Kaikki palvelut ovat maksuttomia. Tietoarkisto tekee muutenkin hyvää työtä. Se edistää osaltaan tieteen avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja olemassa olevan tiedon tehokasta tutkimuskäyttöä.

Yhtenä toimintonaan arkisto ylläpitää Aila-tietokantaa. Sieltä löytää Tietoarkistoon tallennetut tutkimusaineistot sekä niiden kattavat suomen- ja englanninkieliset kuvailutiedot. Ailassa on yli 1 200 aineistoa. Ailan käyttöönotto on lisännyt merkittävällä tavalla myös vertailevan tutkimuksen mahdollisuuksia ja vertailevan tutkimuksen tekemistä. Tämä näkyy kiinnostavalla tavalla myös meidän opinnäytetöissämme. Yhä useammassa gradussa on vertaileva tutkimusasetelma.

Itse tutkin tällä hetkellä työhyvinvoinnin eroja Suomessa ja Venäjällä. Omia, yhdessä venäläisten kollegojen kanssa keräämiämme aineistoja tukee hienolla tavalla ISSP:n vuoden 2015 aineisto. Se näet käsittelee työtä ja työhön suhtautumista.
Heti kun kevään kiireet helpottavat, aloitan Suomea ja Venäjää käsittelevät vertailuanalyysit tuoreella aineistolla. Saas nähdä mitä kaikkea sieltä löytyy.

Harri Melin
Vararehtori

Muuttuva yliopisto

Katariina Mustakallio

Katariina Mustakallio

Yliopiston muutosvaiheissa tuntuu välillä siltä, että olemme kadottamassa kosketuksen yliopiston alkuperäiseen merkitykseen ja olemukseen. Pelkona on, että rakennemuutoksissa syntyy vain lisää hallintoa ja yliopiston varsinainen tehtävä, tehdä tutkimusta ja antaa siihen pohjautuvaa opetusta, katoaa näköpiiristä. Muutosten tuottamia epäselviä välivaiheita on vaikeaa kestää.

Millainen on sitten yliopiston alkuperä? Minkä pitkän kehityksen osia me olemme?

On tunnettua, että yliopisto-ajatus alkoi kehittyä joskus keskiajalla kirkon ja luostarien oppineiden piirissä Italian ja Ranskan rintamailla. Itsenäisiksi toimijoiksi yliopistot tulivat vasta, kun niille annettiin erioikeudet. Bolognan yliopisto oli näistä vanhimpia, jonka vuoksi sitä kutsutaankin nimellä Alma mater studiorum, ”opinnoista huolehtiva äiti”.  Keisari Fredrik Barbarossa sääti tärkeän yliopistolain Authentica Habitan vuonna 1158, johon perustui Bolognan yliopiston vapaus opetuksessa ja tutkimuksessa.

Bologna veti puoleensa ympäri Eurooppaa opiskelijoita, jotka muodostivat kaupungissa yhdistyksiä, joita kutsuttiin nimityksellä universitates. Voisimme siis sanoa, että se tarkoitti alun perin järjestöjä, jotka pitivät huolta opiskelijoiden oikeuksista saada opetusta. Tosin universitas-nimitys oli käytössä myös kaikilla muillakin killoilla ja ammattikunnilla, joilla oli omat sääntönsä.

Bolognassa tästä kehittyi kaksi eri sääntökuntaa, meikäläiset (citramontani) ja heikäläiset (ultramontani), eli siis italialaiset ja vierasperäiset opiskelijat. Tästä syntyi myös kansakunta- ja osakuntajako, joka tunnetaan edelleen yliopistomaailmasta. Molempia siedettiin alusta alkaen.

Universitas muuttui merkitykseltään ja se alettiin ymmärtää oppineiden yhteisöksi, johon kuuluivat niin opiskelijat kuin opettajatkin. Olennaista oli, että paikalliset hallitsijat halusivat suojella yliopistojen oikeudellista asemaa. Laeissa määriteltiin, mitä tehtäviä varten opinahjot luotiin ja mitä eri tiedekuntia niihin kuului. Lait suojasivat yliopistoyhteisöä paikallisten mahtimiesten mielivallalta. Samalla kuitenkin edellytettiin, että se myös toimi  korkeamman opetuksen tyyssijana.

Vaikka yliopistolaitos on käynyt läpi monia kriisivaiheita ja muutoksia, eräitä olennaisia piirteitä on siinä kuitenkin säilynyt. Universitas on syntynyt opettajien ja opiskelijoiden yhteydestä ja yhteisöstä. Yliopistojen keskeisiin piirteisiin on alusta lähtien kuulunut myös tutkijoiden ja opiskelijoiden kansainvälisyys, korkeatasoiset keskukset ovat vetäneet puoleensa opiskelijoita ja tutkijoita yli kansakuntarajojen.

Ilman korkeimman vallan osoittamaa oppineisuuden arvostamista ja panostamista vapaaseen tieteeseen, ei yliopisto ole kuitenkaan koskaan kukoistanut.

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Lukuvuosimaksut

Harri Melin

Harri Melin

Tampereen yliopisto ottaa käyttöön lukuvuosimaksut syksyllä 2017. Eduskunnan päätöksellä kaikkien yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tulee periä EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta vähintään 1 500 euron lukuvuosimaksua. Lukuvuosimaksuista on käyty vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan.

Puolestapuhujien mielestä maksut ovat osa koulutusvientiä ja ne tarjoavat korkeakoululuille uuden tavan rahoittaa toimintaansa. Maksut on nähty myös laadun mittarina, opiskelijoiden valinnat kertovat siitä, miten suomalainen koulutus asemoituu kansainvälisessä koulutuskilpailussa. Jotkut ovat korostaneet myös sitä, että suomalaisten veromarkat pitää kohdentaa nimenomaan suomalaisten nuorten koulutukseen.

Lukuvuosimaksujen vastustajat katsovat, että maksuttomuus on tärkeä arvo, josta meidän ei ole syytä luopua. Pelätään, että maksut merkitsevät ulkomaisten opiskelijoiden määrien romahtamista. Lisäksi monet uskovat, että seuraava askel on lukuvuosimaksut myös suomalaisille opiskelijoille.

Tampereen yliopisto valmistautuu lukuvuosimaksuihin. Asiaa pohtinut työryhmä on saanut työnsä valmiiksi. Osana työtään ryhmä on selvittänyt lukuvuosimaksuja muissa Pohjoismaissa. Norjassa lukuvuosimaksuja ei peritä. Tanskassa ja Ruotsissa korkeakoulutus on ollut maksullista EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille noin viiden vuoden ajan. Molemmissa maissa maksut vaihtelevat ohjelmittain 10 000 – 16 000 euroon. Maksujen käyttöön ottamisen jälkeen hakijoiden määrä laski jyrkästi, mutta on vähitellen kasvanut. Eurooppalaisista maista Saksa on päättänyt luopua lukuvuosimaksuista.

Helsingin yliopisto on ilmoittanut, että sen maisteriohjelmien maksut vaihtelevat 10 000 ja 25 000 euron välillä. Tampereen teknillinen yliopisto aikoo periä 12 000 euron lukuvuosimaksuja. Työskentelynsä perusteella työryhmämme esittää Tampereen yliopiston englanninkielisissä maisteriohjelmissa perittäviksi lukuvuosimaksuiksi 8 000 – 12 000 euroa.

Eduskunta edellyttää, että korkeakoulut perustavat maksujen rinnalle stipendijärjestelmän. Stipendi voi tarkoittaa maksusta vapauttamista, lisäksi se voi kattaa myös elinkustannuksia. Yliopiston edun mukaista on mahdollisimman houkutteleva stipendijärjestelmä. Yliopisto valmistelee kahdenvälisiä stipendejä Kiinan ja Vietnamin kansallisten järjestelmien kanssa. Finland University -yhteistyön puitteista samaa työtä tehdään Indonesian kanssa. Oma stipendijärjestelmämme on tarkoitus saada kuntoon ennen kesää.

Lukuvuosimaksut tulevat. On tärkeää, että niiden käyttöönottoa seurataan ja niistä saadut kokemukset hyödynnetään koulutuksen kehittämisessä. Tällä hetkellä meidän ulkomaalaisista opiskelijoista noin 80 prosenttia tulee EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta. Olisi erinomaisen hienoa, jos myös vastaisuudessa voisimme kertoa, että Tampereen yliopiston tutkinto-ohjelmat houkuttelevat opiskelijoita ympäri maailmaa.

Harri Melin
Vararehtori

Kapteeni Kaarnan neuvo

Seppo Parkkila

Seppo Parkkila

Kuluva vuosi on yliopistojen taloudelle haastava. Vuosi sitten vaalien edellä vakuuteltiin monesta suunnasta, että korkeimpaan opetukseen ja tutkimukseen kannattaa panostaa talouden ongelmista huolimatta. Nämä vakuuttelut kuitenkin unohtuivat nopeasti, ja vuoden 2016 budjetin osalta yliopistolaitos joutui juustohöyläyksen kohteeksi. Viime vuonna tiedotusvälineiden kautta raportoitiin toistuvasti yhteistoimintaneuvotteluista yliopistoissa, joita on näihin aikoihin saakka pidetty turvallisina ja vakaina työnantajina. Vastikään Helsingin yliopistosta ilmoitettiin satojen työntekijöiden vähennyksistä.

Jos tarkastelemme eduskunnan hyväksymiä budjettilukuja opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle viime vuosien aikana, voimme todeta niiden olleen suhteellisen vakaalla tasolla – noin 6,7-6,8 miljardin euron luokkaa. Miksi sitten korkeakoulut eivät tunnu pärjäävän? Onko opetusministeriön hallinnonalalla siirretty rahaa korkeakouluilta muualle vai onko kyseessä pelkästään valittaminen valittamisen ilosta?

Pelkästä valittamisesta ei ole kysymys. Verrattuna jo ennestään tiukkaan viime vuoteen, yliopistojen suora budjettirahoitus vähenee vuonna 2016 noin 80 miljoonaa euroa ja Suomen Akatemian myöntövaltuudet noin 10 miljoonaa euroa. Tekesin kautta jaettu tutkimus- ja tuotekehitystuki vähenee noin 100 miljoonaa euroa. Lisäksi sosiaali- ja terveysministeriön kautta myönnetty valtion tutkimusrahoitus (VTR) terveyden tutkimukseen on romahtanut 16 vuoden aikana kolmasosaan. Poliitikkojen paljon mainostamat kärkihankkeet tuovat toki lohtua näihin negatiivisiin lukuihin, mutta ne eivät pysty korvaamaan aikaisempia ja uusia menetyksiä kuin osittain.

Monet – itseni mukaan lukien – ovat todenneet, että 1990-luvun lama selätettiin panostamalla koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Nykyinen lama, vientimarkkinoiden ongelmat ja maailmantalouden yleinen epävarmuus sallivat nyt vain hyvin vähäisen talouden liikkumatilan. Ilman merkittäviä rakenteellisia muutoksia lisäpanostukset tapahtuisivat velkarahalla. Valtion velan määrä ei kuitenkaan salli juurikaan lainanoton lisäämistä. Nykyisessä yli 100 miljardin euron valtion velassa riittää maksettavaa myös tuleville sukupolville. Siksi on ymmärrettävää, että poliitikot tarttuvat herkästi yksinkertaisimpaan ratkaisuun eli menoleikkauksiin. Niiden vaikutusten vähentämiseksi meidän on tutkijoina tehtävä se mitä hyvin osaamme tutkimisen ja julkaisemisen lisäksi: Hankimme ulkopuolista rahoitusta mahdollisimman paljon ja monista lähteistä. Koska suomalainen tutkimusrahoitus on varsin rajallista, on entistäkin tärkeämpää osallistua kansainvälisiin rahoitushakuihin.

Pitkällä tähtäimellä yksi osa kokonaisratkaisua on suomalaisen korkeakouluverkoston harventaminen – mieluiten korkeakouluja yhdistämällä. Lisäksi niiden tehtäviä profiloidaan aikaisempaa tarkemmin. Korkeakoulujen yhdistämistä ja profilaatiota tamperelaiset korkeakoulut ovat aloittaneet eturintamassa. Se on meidän mahdollisuutemme, vaikka siinä riittääkin haastetta. Sanokaamme Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kaarnaa mukaillen: ”Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa.”

Seppo Parkkila
Vararehtori

Kansainvälisyys, verkostot ja search committee

Katariina Mustakallio

Katariina Mustakallio

Yliopiston vetovoimaisuus riippuu suurelta osaltaan hyvistä opettajista ja tutkijoista. Kun yliopistoon pyrkivät sukupolvet vuosittain pienenevät, täytyy uusia opiskelijoita houkutella vähitellen myös Suomen ulkopuolelta. Joillakin aloilla on jo nyt tällainen tilanne jatko-opiskelijoiden suhteen. Yliopiston, yksiköiden, tutkinto-ohjelmien ja jokaisen opettajan ja tutkijan on hyvä ottaa tämä skenaario huomioon rakentaessaan tulevaisuuden suunnitelmia.

Kansainvälisyys ei siis ole jotain, joka tapahtuu oman työn tai oman maan rajojen ulkopuolella. Olemme osa kansainvälistä akateemista maailmaa, jossa vaihdetaan tietoja, luodaan verkostoja, ollaan kanssakäymisissä, tehdään tutkimusta. Tässä yhteisössä toimiminen on arvokasta, se on tärkeää itselle, omille oppilaille, kollegoille, ja se on arvokasta myös koko yliopistolle. Kansainvälisissä verkostoissa toimiminen edistää omaa tutkimuksen alaa ja suomalaisen tieteen tunnettuutta, ja se auttaa tutkijoita myös löytämään tehtäviä Suomen rajojen ulkopuolelta. Harva tohtori- tai post doc-tutkija onnistuu pääsemään vierailemaan tai työskentelemään ulkomaiseen yliopistoon ilman senioritutkijan verkostoja ja tukea.

Näitä verkostoja tarvitsemme myös silloin, kun rekrytoimme uusia työntekijöitä Tampereen yliopistoon. Tämän vuoden alusta lähtien on yliopistollamme toiminut vararehtorin johdolla työskentelevä hakutoimikunta (search committee).

Sen tehtävänä on auttaa yksikköjä löytämään myös ulkomailta mahdollisimman hyviä hakijoita avoimiin tenure track- ja professorin tehtäviin. Hakutoimikunnan työn luonteeseen kuuluu, että jokaista tehtävää varten etsitään juuri ko. alan verkostoja ja kartoitetaan potentiaaleja hakijoita. Tämä työ tapahtuu, ennen kuin rehtori on antanut luvan panna tehtävän hakuun, jotta varmistuttaisiin, että siihen on tarjolla varteenotettavia hakijoita. Tähän kartoitukseen ottavat aina osaa ko. tieteenalan asiantuntijat.

Hakutoimikunta tekee työtä hyvien kandidaattien löytymiseksi kansainväliseltä areenalta ja auttaa valmisteluryhmää sen työssä. Onnistunut rekrytointi on paras tapa vahvistaa Tampereen yliopiston asemaa kansainvälisessä ja kansallisessa kilpailussa.

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Viisikko

Harri Melin

Harri Melin

Itä-Suomen, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot solmivat 3.12.2015 strategisen yhteistyösopimuksen. Sopimuksen on tarkoitus lisätä yhdessä tekemistä ja mahdollistaa yliopistojen järkevä työnjako. Jyväskylän yliopisto päättää osallistumisestaan tähän yhteistyöhön tammikuun lopulla. Näin Suomen on syntymässä viiden monialayliopiston muodostama liittoutuma, jonka tavoitteena on rakentaa yhdessä uudenlainen toimintamalli varmistamaan ja vahvistamaan korkeatasoisen ja kustannustehokkaan tutkimuksen ja koulutuksen jatkumista eri puolilla Suomea.

Yhteistyön tavoitteena on siis kehittää yliopistojen välistä työnjakoa ja edistää yliopistojen profiloitumista. Yliopistot kehittävät muun muassa tutkimusinfrastruktuureja, innovaatiotoimintaa ja yhteistä koulutusta. Koulutuksen työnjaon selkeyttäminen tapahtuu tiiviissä yhteistyössä UniFin rakenteellisen kehittämisen hankkeiden kanssa. Infrastruktuurien alueella yksi tärkeä yhteistyön kohde on yhteisen biopankin rakentaminen. Lisäksi yhteistä tekemistä on tarkoitus lisätä muun muassa sähköisten järjestelmien alalla.

Koulutuksessa yhteistyö tarkoittaa monia asioita. Yhtenä tavoitteena on yhteistutkintojen järjestäminen. Esimerkiksi oppiaineessa X opiskelija voi tehdä kandidaattiopintoja monessa yliopistossa, mutta maisteriopinnot järjestetään yhdessä. Oppimisympäristöjen uudistamisella on tärkeä sijansa. Uusien ratkaisujen avulla pystytään voittamaan maantieteelliset etäisyydet ja näin opiskelijoille tarjoutuu entistä monipuolisempia mahdollisuuksia joustaviin opintopolkuihin.  Jo nyt lääketieteessä on käytössä yhteisiä opetusresursseja, tällaista yhteistyötä on mahdollista lisätä muillakin tieteenaloilla.

Avainasemassa on yliopistojen fokusoituminen omille vahvuusaloilleen ja yliopistojen keskinäisen yhteistyön lisääminen. Yhteistyömallissa kunkin yliopiston vahvuudet ovat koko verkoston vahvuuksia ja yhteistyön avulla paikataan niitä aukkoja joita profiloitumisesta mahdollisesti seuraa.

Viiden yliopiston yhteistyö on tärkeä avaus. Opetusministeriö on jo vuosia patistellut yliopistoja sekä profiloitumiseen että yhteistyön tiivistämiseen. Maan hallituksen päätös leikata yliopistojen rahoitusta vaatii yliopistoilta selkeitä ja konkreettisia toimia. Yhteistyön kautta voidaan osaltaan turvata yliopistojen toimintaedellytyksiä. Yliopistojen keskinäiselle yhteistyölle on suorastaan huutava tilaus. On kuitenkin syytä muistaa, että Viisikko on vasta yhteisen polun alussa. Konkreettisia yhteistyön askeleita hahmotetaan rehtoreiden yhteisessä kokouksessa täällä Tampereella kuun lopussa.

Harri Melin
Vararehtori

Yliopiston vastuu tutkimuksesta

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Suomessa yliopistojen omat tutkimusresurssit ovat niukat moniin verrokkimaihin nähden. Jopa vakinaisten opettajien sapattivapaat, tutkimusavustajat, kenttätyöt ja konferenssimatkat hoituvat monesti ulkopuolisella rahoituksella – jos ovat hoituakseen.

Kun päätökset tutkimusrahoituksesta on näin ulkoistettu, lopputulema on melko sattumanvarainen. Kova kilpailu toki takaa sen, että rahoituksen saaneet hankkeet ovat erinomaisia. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että erinomaisia hankkeita jää rahoittamatta. Kokonaisuus on helposti hajanainen, jos siitä huolehtiminen jää keskinäiseen kilpailuun pakotetuille yksittäisille tutkijoille.

Suomen Akatemia on tärkein yliopistotutkimuksen rahoittaja. Sen ja yliopistojen välistä yhteistyötä tulee katsoa kriittisesti, koska molemmat ovat opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksessa. OKM pyrkiikin korjaamaan syntynyttä hajanaisuutta SA:n kautta kilpaillulla rahoituksella yliopistojen profiloitumisen vahvistamiseksi. Samaan tähtäävät myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n rakenteellisen kehittämisen hankkeet. Näiden prosessien vaikutukset jäävät nähtäväksi.

Yliopistoissa tehtävän tutkimustyön voi jäsentää kolmeen toisiaan täydentävään kategoriaan: tutkimuksen maaperään, uusiutumiseen ja huippututkimukseen. Näistä ensimmäinen on pitkäkestoista ja aivan välttämätöntä laadukkaan opetuksen järjestämiselle. Se sisältää “monotieteistä” valtavirtatutkimusta ja siihen kuuluu suuri osa tutkimuksen infrastruktuurista. Tieteen uusiutuminen taas voi tapahtua lyhyelläkin jänteellä ja hankkeittain. Se voi olla monitieteistä ja sisältää tyypillisesti riskejä. Huippututkimus on jo kansainvälisesti tunnustettua ja sen tuloksellisuudesta voi olla suhteellisen varma.

Yliopistojen ulkopuolelta tulevaa arviointia ja päätöksentekoa tarvitaan ennen kaikkea tieteen uusiutumiseen. Siksi myös SA:n rooli on kaikkein merkittävintä juuri tässä kategoriassa. Vastuun maaperästä tulisi olla yliopistoilla. SA:lla on toki rooli myös siinä mm. infrastruktuurien rakentamisessa.

Huippututkimuksen osalta asetelma on monimutkaisempi ja samalla kiinnostava. SA:n näkökulmasta erinomaisiksi todettujen ja vakaasti eteenpäin menevien tutkimusryhmien säännöllinen uudelleenarvioituttaminen ja rahoittaminen niukoilla voimavaroilla ei tuo paljon lisäarvoa. Yliopistojen näkökulmasta taas huippututkimus on usein niin eriytynyttä, että se johtaa fragmentoitumiseen muutamiksi kärjiksi. Ne kyllä tahkoavat julkaisuja ja viittauksia tietyistä tutkimuskysymyksistä, mutta kontribuoivat melko vähän laajemmille aloille tai opetukseen. Lisäksi kapeat kärjet ovat pitkällä tähtäimellä haavoittuvia. Yliopistojen perusrahoituksen käyttäminen on järkevää vain kytkemällä huippututkimus maaperään, opetukseen ja valtavirtaan. Profiloitumisrahoitus yrittää työntää yliopistoja juuri tähän suuntaan. Jos yliopistot onnistuvat määrittelemään huippututkimukseensa perustuvia painoaloja, perustamaan niille uusia opetustehtäviä ja tuottamaan siten tutkinto-opetusta, lopputulos on kestävä.

Mutta huippututkimus tarvitsee myös lisärahoitusta kuten koko yliopistokin. Realistisimmat mahdollisuudet ovat kansainvälisessä yhteistyössä. Siksi yliopistojen ja SA:n on yhdessä huolehdittava siitä, että ykkösketjuilla haetaan kansainvälistä rahoitusta jatkuvasti. Siihen tarvitaan vahvaa verkottumista ja toimivat tutkimuspalvelut.

Tutkimuspalvelujen tulisi auttaa konkreettisesti hankehakemusten tekemisessä. Hakemuksiin ja niiden arviointiin kuluu nykyisellään tutkijoilta tavattomasti aikaa ja vaivaa. Voisiko prosessia tehostaa? Vaikka suurin osa esimerkiksi Suomen Akatemiaan jätetyistä hakemuksista on hyviä, joukossa on myös puutteellisia. Osa hakijoista kompastuu vuodesta toiseen samoihin ongelmiin. Voisiko suorituspaikkana toimiva yliopisto ottaa suuremman vastuun tutkimussuunnitelmien laadusta tutkimuksen vapautta vaarantamatta? Voitaisiinko hakijoiden saamia arviointilausuntoja hyödyntää nykyistä paremmin suorituspaikan tutkimuspalveluissa tai laajemmassa tutkimusryhmässä?

Autonomisen yliopiston tehtävä on tukea vapaata tutkimusta. Autonominen yliopisto on myös vastuussa siitä, että siellä on resursseja tehdä tutkimusta.

Liisa Laakso
Rehtori