Suomalainen koulutusosaaminen

Harri Melin

Harri Melin

Tampereen ammattikorkeakoulun, Tampereen kaupungin ja yliopistomme edustajia vieraili toukokuun lopussa Indonesiassa. Jakartaan meidät houkutteli Suomen Indonesian suurlähettiläs Kai Sauer, joka on yliopistomme alumni. Matkan aikana vierailimme lukuisissa johtavissa yliopistoissa, opetusministeriössä ja Jakartan kaupungin koulutoimessa. Lisäksi suurlähetystö organisoi suomalaista koulutusjärjestelmää ja opettajainkoulutusta käsitelleen kutsuseminaarin.

Seminaariin osallistui liki 70 indonesialaista koulutuksen huippuasiantuntijaa. Mikä saa yli 250 miljoonan asukkaan nopeasti kasvavan talouden kiinnostumaan pikkuisesta Suomesta? Nopea vastaus on tietysti menestyksemme PISA-tutkimuksissa. Tämä ei kuitenkaan riitä. Jotkut Aasian maista ovat kirineet Suomen ohi, malleja on siis tarjolla lähempänäkin. Kansainvälisissä vertailuissa pärjäämisen ohella Indonesialaiset kertoivat vaikuttuneensa suomalaisen koulutusjärjestelmän kokonaisuudesta, opettajainkoulutuksesta ja tavasta jolla oppilaita kohdellaan.

Suomalaisen koulutussysteemin yksi erikoisuus on se, että meillä ei ole koulutuksen umpiperiä. Teinivuosien kouluallergia ei välttämättä johda syrjäytymiseen. Aikaa voi opiskelussa mennä normaalia pidempään, mutta kouluallergiasta joskus kärsineen nuoren on mahdollisuus päätyä yliopisto-opiskelijaksi muutoinkin kuin lukion kautta. Monissa maailman maissa tällainen ei ole yksikertaisesti mahdollista.

Kaikki suomalaiset opettajat ovat suorittaneet ylemmän korkeakulututkinnon, päiväkotien ja esikoulujen opettajista huomattava osa on niin ikään maistereita. Meillä opettajat ovat oman alansa arvostettuja huippuosaajia. Aasian maissa opettajaksi valmistutaan tyypillisesti kandidaattitutkinnolla. Lisäksi ammatin arvostus on monesti vaatimatonta ja palkat huonoja. Suomalaista opettajuutta arvostetaan myös siksi, että opettajilla on huomattavan laaja autonomia sekä sisältöjen että pedagogisten ratkaisujen suhteen. Indonesiassa koulutarkastajat pitävät huolen, että erikouluissa mennään ministeriön ohjeistamalla tavalla.

Koulukiusaaminen tuntuu olevan iso kansainvälinen ongelma. Suomessakin on kiusaamista, mutta ainakin indonesialaisten asiantuntijoiden mukaan suomalaiset oppilaat kunnioittavat toisiaan paljon enemmän kuin heidän kotimaassaan. He jaksoivat ihmetellä myös sitä, miten niin hyviin oppimistuloksiin päästään perin lyhyillä työpäivillä ja jokseenkin olemattomilla kotitehtävillä.

Suomalaisessa peruskoulussa, lukioissa ja korkeakouluissa on jotakin, joka toimii kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisen hyvin. Siitä kannattaisi tehdä ihan numeroa.

Harri Melin
vararehtori

Onko Suomessa kevät?

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Tämän niminen kaunis laulu tuli mieleen sateisena ja kylmänä helatorstaina. Laulu on Aulis Sallisen oopperasta Punainen viiva, joka taas perustuu Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin. Oopperassa kuoro laulaa otsikon kysymyksen. On ensimmäiset eduskuntavaalit vuonna 1907 ja kevät on toivoa täynnä. Parempi maailma odottaa tuloaan ja tuntuu olevan jo lähes läsnä. Köyhänkin mieli alkaa ulottua korkeuksiin. Lopulta käy huonosti, tietenkin: poliitikot pettävät ja karhu vie miehen ja lehmän. Jokainen lukija tai kuulija samaistuu onnettomiin köyhiin ja toivoisi heille parempaa.

Sata vuotta myöhemmin suomalainen yhteiskunta on onnellisempi paikka kuin Riika ja Topi osasivat kuvitellakaan. He eivät vaatineet mahdottomia, vain sen verran, että lapsille olisi ruokaa ja itsellä edes mahdollisuus parantaa elämäänsä. Heidän projektinsa jäi kesken, mutta heidän lapsenlapsensa elävät nykymaailmassa. En uskalla arvata, mitä he ajattelevat. Ehkä ovat tyytyväisiä julkisiin palveluihin, joita veroillaan maksavat. Tai kiroavat Euroopan Unionia, joka vie Kainuusta viimeisetkin siemenperunat.

Takatalvi on mielessä myös muista syistä. Ilmari Kiannon karhu (Venäjä) kurittaa taas pienempiään, mutta koska sitä ei saa ärsyttää, lopetankin tähän. Sen sijaan EU:sta voi puhua. Kun aikanaan saimme äänestää liittymisestä unioniin, olin kahden vaiheilla. Kun nyt näen EU:n vastustajien (ns. kriitikoiden) perustelut, ajattelen, että onneksi meillä on EU. Millainen olisi se kyläpäälliköiden Eurooppa, jossa heimoraja korvaisi Schengenin sopimuksen ja tulliraja varmistaisi kaikkien hyvinvoinnin?

Kevään poliittinen sotku tuo mieleen myös vuoden 1917. Silloin kaikkien puolueiden yhteishallitus, ns. Tokoin senaatti, mureni ministerien erotessa yksi toisen jälkeen. Kaikki puolueet siirtyivät oppositioon, maa oli ilman toimivaa hallitusta, odotettiin uusia vaaleja, ja kun ne oli käyty, ei mahduttu enää samaan huoneeseen, koska tulos oli väärä. Tarinan opetus: valtaa tarvitaan silloin kun asiat ovat huonosti ja aikainen kompromissi on paras. Parempaa tilaisuutta ei nimittäin tule.

Toivotan hyvää kesää (jos se tulee) hallitusherroille, pienemmille herroille ja kansalaisille, jotka herransa valitsevat niin suurin odotuksin.

Pertti Haapala
vararehtori

Kaiken maailman outlookit ja sähkökalenterit

Kaija Holli

Kaija Holli

Ettäkö sähköposti muuttuisi? Ei tule kuuloonkaan. Olen tottunut tähän, ja se toimii ihan hyvin. Sitä paitsi minulla on 4500 sähköpostiviestiä siellä odottamassa perkaamista. Kaikki ovat nykyisin pilvessä, kaikilla on sähköinen kalenteri – ja voithan sinä deletoida ne vanhat postit yhdellä napinpainalluksella. Käytännössä ei muutu mikään, tulee vain uusia hyviä ominaisuuksia, näin minulle kerrottiin. Niin varmaan. Siinäpä taas tuli sellaiset neuvot, että olisi voinut vaikka loukkaantua, jos ne olisi suomennettu. Suomeksihan se tarkoitti, että olet vanhanaikainen, et seuraa aikaasi, olet kaavoihin kangistunut, et halua oppia uutta, et hallitse sähköisiä järjestelmiä – et edes tiedä, mitä pilvessä oleminen tarkoittaa. Eihän sitä voinut tuollaista sietää ja siksi tuumasin, että viekää pilveen ja tuokaa outlookit ja sähkökalenterit, sekoittakaa puhelimeni ja tietokoneeni ja hukatkaa kaikki minun vanhat postini. Siinäpähän menee kallista tietoa. Ja niin ne tekivät.

”Näkymähän on ihan erilainen, eihän tuohon totu ikinä”, mutisin. ”Mitähän nuokin tekstit tarkoittavat? Miten niin insert – onko pakko piilottaa kaikki?” Jos jokaisen näpäytyksen takana olevan toiminnon ryhdyn tutkimaan, niin siihen menee ainakin viikko. Missä se New Emailkin on, ihan väärässä paikassa? Että ne osaavat. Olisivat kysyneet ennen kuin suunnittelivat tuollaisen ohjelman. Kaikki väärässä paikassa, ja väärin otsikoitu ja miten sen emailin ja kalenterinkin saa samanaikaisesti kuvaruudulle. Ei voi olla näin tuskaista! Missä minun osoitteetkin ovat, pitääkö minun muka muistaa kaikki sähköpostiosoitteet? ”Ei tuu kesää”, jatkoin jupinaani. Kenen kanssa haluat jakaa kalenterin? kysyttiin. Miten niin jakaa kalenterin, tekeekö se joku puolet minun töistänikin? Ei kuulemma tee, vaan merkkailee minulle lisätehtäviä. Kyllä on aikoihin eletty.

Siinähän istuin koneen ääreen ja jatkoin jupinaa. Samalla huomaamattani aloin vastailla ja kirjoitella uusia sähköposteja. Pari kertaa oli pakko käydä tarkistamassa osoitteita webmailin puolelta. Eihän tämä itseasiassa olekaan niin hankala. Tuohan on kätevä juttu, ja nuokin saa noin näppärästi. Oli pakko myöntää, että on siinä Outlookissa ihan hyviäkin ominaisuuksia. Sähköiseen kalenteriin siirtyminen oli pieni urakka. Sillä kohtaa olin valmis jakamaan kalenterini sihteerini kanssa.

Seuraavana aamuna töihin tultuani tartuin ensimmäisenä tutuksi käyneeseen paperikalenteriini. Se oli tyhjä. Niinpä tietysti, kun kaikki tiedot oli siirretty sinne sähköiseen. No missä se kalenterinappulakin on? Auttakaa nyt hiukan. Jotenkin en huomannut kissankokoisin kirjaimin olevaa Calender-merkintää. Hävetti. ”Hei tämähän on hieno ja kätevä, eri väreillä eri aiheet, selonteot missä, mikä, kauanko. Tämähän on loistava itseasiassa. Niin tietysti, kun joku tekee sen puolestani”, ajattelin. Minäpäs koitan, josko itsekin osaisin ja ryhtyisin samalla hallitsemaan aikataulujani. Laitan kaikkiin tyhjiin väleihin ’ei saa ottaa’ (ESO). Ulkopuoliset luulevat, että European Society of Overdosing tai jotain yhtä merkittävää.

Hiukan kyllä harmittaa, että olin näin helposti vietävissä. Olin vannoutunut paperikalenterin käyttäjä, ja nyt en ole neljään kuukauteen edes vahingossa yrittänyt avata sitä, vaikka säästin sen. Webmailistä olen kaksi kertaa hakenut vanhaa postia niiden 4500 joukosta. Sormi alkaa olla aika lähellä delete all -nappulaa.

Kaija Holli
rehtori

Vapun olemus

Minulla oli kunnia kirjoittaa vuoden 2010 Vappublogi. Tuolloin pohdin juhlan taustoja. Historian pöyhiminen osoitti vapun olleen alkujaan talopoikien juhla alkavalle viljelykaudelle. Nykyisen muotonsa työläisten ja ylioppilaiden juhlana Vappu on saanut joskus 100 vuotta sitten. Vappu on karnevaali jossa arkinen painetaan pariksi päiväksi sivuun ja sallitaan vähän pidempään jatkuva rieha. Vappu poikkeaa muista suomalaisista pyhistä siinä, että sitä ei määritä kirkko tai valtio. Vappu on yhtä juhlaa.

Kansallisesti vappu on siman, tippaleipien, nakkien ja perunasalaatin sekä alkoholihuuruisen hauskanpidon aikaa. Vappuna Suomi riisuu pitkät kalsarit ja pukeutuu alkavan kesän odotukseen. Vappuna aloitetaan myös helluntaiheilan haku. Vappuna mennään perheen kanssa katsomaan teekkarikastetta, ihmettelemään Keskustorin markkinahulinaa, lisäksi jotkut osallistuvat poliittisiin tai uskonnollisiin puhetilaisuuksiin.

Mutta mikä onkaan vapun syvin olemus? Ensinnäkin talven taittuminen on tärkeä osa vappua. Vappuna koemme puiden lehtien ja nurmikoiden vihreyden. Toiseksi vappuna saa virallisesti juhlia, oikeastaan suomalaisia kehotetaan hauskanpitoon, voisi jopa sanoa, että osa vapun syvintä olemusta on pakotettu lupa juhlia. Kolmanneksi politiikka on ollut tärkeä osa vappua, mutta nyt sen merkitys näyttää liudentuvan. SAK:n puheenjohtajan vappupuhe oli vielä 40 vuotta sitten uutisten ykkösaihe. Nyt se hukkuu kymmenien ja kymmenien puheenvuorojen tulvaan.  Lopulta vappu on karnevaali jossa suomalaiset päästävät pitkän talven ajan jäyhän kuoren alla piilotelleen riemukkaan mielensä valloilleen. Eikä tässä vielä kaikki, yksi tärkeä osa vappua on sää. Vappuna on aina kylmää ja sateista.

Tampereen yliopisto on ottanut vapun juhlinnan tänä vuonna vakavasti. Tamy on aloittanut wappuviikot jo 22.4. Sorsapuistossa on potkittu jalkapalloa, seuraavana päivänä pelattiin pesäpalloa ja ala-aulassa oli lautapeliturnaus. TATTE ja Tamy tarjoavat simaa ja juhlapuheita. Yliopiston henkilöstön vuosijuhla on pitkään järjestetty 29.4., vapun aaton aattona. Näistä on hyvä ottaa vauhtia oikeaa vappuun.

Kaikesta huolimatta, Hauskaa Vappua!

Harri Melin
vararehtori

ps. Tuoretta Tamppia lainaten, mitä yhteistä on opiskelijalla ja Neuvostoliitolla? Viisivuotissuunnitelma!

Jäittenlähtö

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Edellinen Krimin sota vuosina 1853-1856 oli ensimmäinen ns. mediasota. Telegraafin avulla voitiin hetkessä tiedottaa mitä jossakin kaukana tapahtui – tai väitettiin tapahtuneen tai luultiin tapahtuneen. Kovin paljoa ei tiedetty, mutta ennakkoluulo korvasi informaatiovajeen. Venäjä halusi suojella kristittyjä rajojensa takana. Tässä pyhässä tarkoituksessa Nikolai I päätti siirtää rajaa ja miehitti nykyisen Romanian alueen. Pian olivat Ranskan ja Englannin armeijat piirittämässä Sevastopolia, joka antautui syksyllä 1855.

Samaan aikaan Suomessa: kesällä 1854 Britannian laivasto hyökkäili Suomen rannoille ja kävi pommittamassa Viaporia, mitä helsinkiläiset saivat katsella kantakaupungin kallioilta. Moniaalla toivottiin, että suomalaiset yhtyisivät sotaan ja vapauttaisivat itsensä. Mutta halukkaita ei löytynyt: maalaiset eivät tienneet mitä oli menossa, rannikon porvareita sota kiukutti ja yläluokka oli jo sitonut itsensä keisarillisiin etuoikeuksiin – mukaanlukien hieno ura Venäjän armeijassa. Ainoa kapinan toivo olivat opiskelijat, mutta hekin sulivat kun Nikolai I teki ikimuistoisen vierailun Helsinkiin: ”ensimmäiset vapaaehtoiset” ilmoittautuivat suoraan keisarille. Heidät oli hommannut paikalle tarmokas ministerivaltiosihteeri, kreivi Alexander Armfelt.

Nuoren sivistyneistön kannan sotaan määritteli julkisuudessa Zacharias Topelius runossaan Ensimmäinen veripisara. Pettymys Englannin rosvopolitiikkaan oli suuri. Nämä hyökkäsivät kristikunnan vilja-aittaan, Ukrainaan, ja Suomeen. Se oli liikaa: ”Sotkuinen politiikka, Muhammed, Eurooppa ne unohtuvat nyt, kun on Suomi mukana!” Tämä huomattiin ja samalla keisarin matkalla Topelius nimitettiin Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston historian professoriksi. Tästä hän sai kantaa ikävää luopion taakkaa, tietenkin, mutta pian arvostus palasi kun idea kirkastui. Idea oli se, että opiskelijat lauloivat keisarille Vårt land. Isänmaa oli se mitä oli jalkojen alla ja se kieli jota tavailtiin.

Huhtikuun lopussa 1856 Topelius kirjoitti runon Jäidenlähtö Oulujoesta, joka kuvaa kansakunnan kevättä sodan loputtua ja keisarin vaihduttua: ”Nyt tiedät, vaikka virran peittää hanki,
 vain hetken aaltosi voi olla vanki.” Tämä ei ollut uhoa, vaan juuri sitä järkeä, jonka sanotaan talvella jäätyvän.

Lopuksi on pakko kertoa, mitä tapahtui samaan aikaan Ruotsissa: Siellä julkaistiin sarjakuva (!), jossa Tuutinkin perhe tekee hupimatkan Ahvenanmaalle sotaa katsomaan. Isäntänä ovat Duke of Wellingtonin kapteeni Krogi ja luutnantti Naukku – ja meno sen mukaista. Siis hauskaa.

Pertti Haapala
vararehtori

Sumanpurkutalkoot

Kaija Holli

Kaija Holli

Sumanpurku vie ajatukset tukkipoikiin ja tukinuittoon, josta nuoriso ei välttämättä tiedä mitään, paitsi jos ovat katselleet vanhoja suomalaisia elokuvia. Tämän päivän sumanpurku tarkoittaa korkeakoulujen hakijasuman purkamisesta. Tilanne kuvainnollisesti on sama. Tukinuitossa tukit kasaantuivat ahtaaseen paikkaan, ja ne piti järjestellä ja uittaa sisään. Hallituksen kehysriihessä päätettiin uittaa yliopistoihin aikaisempaa enemmän opiskelijoita. Hallitus aikoo rahoittaa opiskelijapaikkojen lisäyksestä aiheutuneita kustannuksia 123 miljoonalla eurolla vuosina 2014-2022.  Varsinaiset sisäänoton lisäykset toteutettaisiin vuosina 2014-2016. Tavoitteena ei ole kohdentaa sisäänottoa pelkästään hakijasuman perusteella, vaan aloituspaikkoja lisättäisiin tulevaisuuden työvoimatarpeen kannalta oleellisille aloille. Tällaisiksi aloiksi on määritetty mm. luokanopettajakoulutus, rakennusala, sosiaali- ja terveysala sekä kauppa- ja oikeustiede. Uusia tarvealueita ministeriön mukaan voivat olla myös kaivannaisala ja meriklusteri.

Purkutalkoot alkavat jo tänä syksynä ja heti kun ministeriö on tarkentanut ne alat, joille lisäystä tarvitaan, korkeakoulujen on määrä ilmoittaa siitä, minkälaisiin lisäyksiin he ovat valmiita. Aina kun tarjolla on rahaa, saattaa syntyä kilpailua ja joskus epätervettäkin kilpailua. Rehtorien hurskas toivomus kyllä on, että sulassa sovussa päätettäisiin, miten talkoot hoidetaan, eikä lähdettäisi kilpailemaan. Nähtäväksi jää, onnistuuko tämä. Tampereen yliopisto voi ainakin luvata, ettei se kilpaile rakennusalalla eikä oikeustieteessä ja jättää väliin myös kaivannaisalan ja meriklusterin. Muut nyt esillä olleet alat ovat meille mahdollisia ja näihin purkutalkoisiin varaudumme osallistumaan.

Sisäänottojen lisääminen on tilapäinen ratkaisu, josta voi tulla resurssienhallinnan seuraamuksia korkeakouluille, joskin se on pieni paha siihen hyötyyn nähden, mikä seuraa yliopistoihin haluaville nuorille. Tilastojen mukaan Suomessa on 40 000-60 000 nuoren reservi, nuorten, jotka haluaisivat korkeakouluihin, mutta ovat jääneet ulkopuolelle. Heistä ehkä noin 10%:lle  tämä sumanpurku tuo mahdollisuuden. Yliopistoon ei ole helppo päästä opiskelemaan, mutta aina kannattaa yrittää. Yliopistojen kevään hakukierros päättyi 1.4. ja hakijamäärä Tampereen yliopistoon oli huikea. Opiskelupaikkaa haki lähes 18 000 nuorta, mikä tarkoittaa sitä, että olemme kasvattaneet suosiotamme  entisestään. Tänä vuonna teatterityön tutkinto-ohjelmaan oli haku, joka osin selittää hakijamäärän kasvua, mutta lisäystä oli myös moniin muihin ohjelmiin. Tampereen yliopiston suosiota selittää toki osin Tampereen hyvä maine asumismiljöönä, mutta yliopistomme suosio muihin yliopistoihin verrattuna on kiistaton.

On ilmeistä, että jossakin olemme onnistuneet ja jotakin teemme oikein ja hyvin, muuten eivät opiskelijat meille haluaisi. Hyvä me ja hyvä opiskelijat.

Kaija Holli
rehtori

Japanilainen juttu

Harri Melin

Harri Melin

Osallistuin helmikuun lopussa Kiotossa järjestettyyn kansainväliseen kongressiin, joka käsitteli insinöörejä. Kyse oli Doshisha yliopiston koordinoiman vertailututkimuksen ensimmäisiä tuloksia ihmetelleestä tilaisuudesta. Mukana oli projektin tutkijoita Japanista, Kiinasta, Ranskasta, Unkarista, Saksasta ja Suomesta. Tutkimusta rahoittavat säätiöt joiden taustalla on sellaisia yrityksiä kuin Mitsubishi, Toshiba ja Toyota. Tutkimuksessa puolestaan koetetaan selvittää insinöörien asemaa, innovatiivisuutta ja työn kokonaisuutta.

Japani on kärsinyt pitkään hitaasta taloudellisesta kasvusta. Selityksiä on monia. Modernisoituminen on ollut rajua. Maa ikääntyy nopeasti. Yksin elävien määrä kasvaa, ja perheiden koko pienenee. Perinteisten sosiaalisten verkostojen (suku, työyhteisö) merkitys vähentyy ihmisten arjessa. Nuorten sukupolvien suhde työhön on muuttunut, pitkät työviikot eivät enää viehätä kaikkia. Japanissa on edelleen hyvin vähän siirtolaisia. Lisäksi yhtenä mahdollisena hitaan kasvun selityksenä on pohdittu sitä, että mahtaisiko kaikki johtua insinöörien luovuuden huonontumisesta.

Japanilaiset akateemiset työmarkkinat poikkeavat monella tapaa suomalaisista. Meillä korostetaan hyvin paljon koulutusalaa ja alan sisällä vielä oppiainetta. Asiantuntijuutta rakennetaan monesti sangen kapean ammatillisen identiteetin varaan. Japanissa ei koulutusalalla ole kovin suurta merkitystä. Olennaista on, mistä yliopistosta valmistutaan, ja missä yrityksessä on oltu opintojen aikana harjoittelussa. Humanistinen koulutus voi johtaa teknologiajohtajaksi tai insinöörikoulutus henkilöstöhallintoon. Lisäksi nuoren asiantuntijan sosiaalisilla suhteilla on paljon suuri merkitys työnhaussa. Japanilaiset opiskelijat opiskelevat hyvin tehokkaasti. Jos halutaan hyvä työpaikka, tutkinto suoritetaan määräajassa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että opiskelijat käyvät hyvin harvoin kansainvälisessä vaihdossa.

Japanialaisia huolettaa se, että kansainvälisessä kilpailussa maan teollisuus on menettänyt asemiaan, ja monen mielestä muutos näyttää pysyvältä. Tästä näkökulmasta Suomea pidetään erittäin kiinnostavana tapauksena. Meillä yhdistyvät kansainvälisesti poikkeuksellisen tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä kansainvälisesti poikkeukselliseen innovaatiojärjestelmään tavalla, joka on tuottanut kovia näyttöjä. Suomessa kiinnostaa myös yliopistojen ja yritysten keskinäinen verkottuminen tutkimuksessa ja tuotekehittelyssä. Lisäksi japanilaisia ihmetyttää suomalaisten työpaikkojen matalat hierarkkiset rakenteet ja se, että työhyvinvointia pidetään yrityksen tuottavuuden kannalta tärkeänä ja panostamisen arvoisena juttuna.

Harri Melin
vararehtori

Leuhka kenguru

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Törmäsin sitten kenguruun yliopiston pihalla. Ensiksi ajattelin, tietenkin, että mitähän se minusta ajattelee. Ei edes vilkaissut – tai ei ollut näkevinään. Leuhka kenguru. Istui vaan ja söi valtion kastelemaa tuoretta nurmea. Kenguruilla on täällä hyvät olot: täydellinen turvaverkko (suojelu), riittävästi ruokaa ja hyvät julkiset palvelut (puistot).

Mutta Lentävällä Kengurulla menee huonommin. Se on kansallinen lentoyhtiö Qantas, joka ilmoitti irtisanovansa 5000 työntekijää. Lisäksi hallitus haluaa myydä yhtiön osake-enemmistön ulkomaille, minkä laki nyt estää. Kansa tietenkin vastustaa kansallisen symbolin myymistä tiettyyn öljyvaltioon. Täällä kinataan nyt siitä, onko kansainvälinen lentokilpailu epäreilua, kun polttoaineen hinta ei ole kaikille sama, vai onko yhtiön johto epäpätevä. Palkasta päätellen ei voi olla. On asia mikä tahansa, julkisen keskustelun logiikka näyttää olevan, että kaikki muuttuu politiikaksi ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi.

Kun täkäläiset puhuvat politiikkaa, ideaalimalleja on yleensä kaksi, amerikkalainen ja pohjoismainen. Nordic Welfare State on vahva brändi ja Suomesta kaikki tietävät koulutuksen, jonka tiedetään olevan vallan erinomaista. Opetusministeri on tulossa Suomeen opintomatkalle, ellei jo käynyt. Jos olisin neuvomassa, sanoisin, että laita ensiksi oma lapsesi kunnan kouluun. Siitä se lähtee. Suomalaista tasa-arvoa ihaillaan, mutta siitä ei haluta maksaa. Rikkaan maan veroaste on kaukana Suomesta.

Saman asian sanoivat tällä viikolla professorit Hans Keman ja Frank Castles, jotka esittelivät laajaa tutkimustaan demokratian toimivuudesta (performance of democracy). Siinä ei verrattu ihmisten oloja tai oikeuksia, vaan sitä miten poliittinen järjestelmä toimii: mitä ihmiset odottavat, mitä puolueet, hallitus ja valtio tekevät, mitä ihmiset lopulta saavat, kuka hyötyy mitäkin, ja ollaanko tuloksiin tyytyväisiä. Tutkimusaika oli pitkä ja mukana OECD+ maat. Luennon lopuksi professori julisti kilpailun tuloksen: and the winner is, Finland! Hännillä oli Kreikka. Ei siis mikään yllätys, mutta opetus oli: politics matter. En nyt sano, että Suomessa on maailman parhaat poliitikot, mutta jotakin hyvää, julkiset laitokset, joita toisaalla niin pelätään.

Sen verran ylpistyin saamistani välittömistä onnitteluista, että seuraavan kengurun kohtaan rohkeammin ja kerron heti mistä tulen.

Pertti Haapala
Visiting Fellow
Australian National University

Säädämmekö itsemme hengiltä?

Kaija Holli

Kaija Holli

Kun aikanaan haluttiin ja päästiin EU:n jäseneksi, niin ensimmäiset vastoinkäymiset koettiin, kun havaittiin, että nyt ei saa enää edes käyriä kurkkuja, jotka muuten ovat makoisampia kuin suorat, sillä EU -direktiivi määrää, että kurkun pitää olla suora. Direktiivi on niin yksityiskohtainen, että siihen on tarvittu 26 000 sanaa, kun esimerkiksi USA:n itsenäisyyden julistukseen tarvittiin vain noin 1000 sanaa. Näin ainakin, jos on uskomista Heikki Lindevallia, joka sunnuntain Aamulehdessä kirjoitti siitä, miten Suomi on maailman koulutetuin alamaiskansa. Hänen mielestään Arkadianmäellä on sylttytehdas, joka ei usko, että ihmiset osaavat itse päättää, mikä heille on hyväksi. Olen samaa mieltä hänen kanssaan esimerkiksi tuon kurkun suhteen. Jos joku haluaa syödä käyriä kurkkuja, niin kauppiaat hänelle niitä myyköön ja laki älköön sitä estäkö. Ja mansikatkin saavat mielestäni olla, minkä kokoisia tahansa, kunhan ovat hyvänmakuisia – ei niiden kokoa tarvitse lailla säätää.

Mikä onkaan tehnyt meistä alamaiskansan, joka on antanut ja haluaa antaa päätöksenteon itseään koskevissa asioissa yhteiskunnalle silloinkin, kun se ei ole välttämätöntä? Vaikuttaa siltä, että ilman viranomaisten toimiakin olemme itse vaatimassa lakeja ja asetuksia kaikessa mahdollisessa, koskipa se sitten meitä itseämme, lemmikkejämme, ympäristöä, ilmastoa, työpaikkaa tai mitä tahansa yrittämistä tai toimintaa. Emmekö sittenkään osaa itse päättää vai emmekö luota siihen, että osaisimme toimia omien ja muiden etujen mukaisesti, tai jos luotamme itseemme, niin naapuriinko emme luota? Vai haluammeko lyömäaseita muita kohtaan? Ryhdymmekö kenties vartioimaan toisten tekemisiä ja etsimään erheitä. Vai onko niin, että lailla ja asetuksilla on tätä kansaa aina johdettu, eikä se muuta ohjauskeinoa tunne eivätkä siihen muut keinot tehoa. Lainkuuliaisuutta ja lakien vaikutuksia on varmasti tutkittu yliopistoissa paljon, mutta eivätpä yliopistot tässä alamaiskäyttäytymisessä muusta maailmasta näytä poikkeavan.

Ministeriön virkamiehet hämmästelivät tässä taannoin, että on se kummallista, että yliopistot kerjäsivät autonomiaa ja kun se heille annettiin, ne kerjäävät lisää säätelyä ja lisäksi säätävät itse itsensä hengiltä. Tuli mieleeni neljän vuoden takainen tilanne, jossa yritimme viedä läpi selkeän, yksinkertaisen ja riittävän väljän johtosäännön, kun siihen kerrankin oli mahdollisuus. Mutta mitä tapahtuikaan: yliopistoyhteisön tahtotila oli juurikin päinvastainen. Kaikki olisi pitänyt kirjoittaa pilkun tarkkuudella juuri niin kuin valtion tilivirastoroolin aikana. Selityksenä oli, että täsmällisesti säädettyjen ohjeiden mukaan on helpompi toimia eikä kukaan voi syyttää virheistä, jos ohjeita on noudattanut. Eikä naapuriyksikkö voi toimia toisin. Näin se varmasti on, mutta mistä tulevat ne syyttäjät ja säätäjät ja miksi?

Jos joku tämän blogin luettuaan on sitä mieltä, että rehtori yllytti laittomuuksiin ja ohjeiden noudattamatta jättämiseen, niin väärin meni. Ei yllyttänyt, vaan yllytti vähempään säätämiseen ja syyttämiseen.

Kaija Holli
rehtori

Koulutuksen kehittäminen

Harri Melin

Harri Melin

Olemme toteuttaneet syksystä 2012 alkaen mittavan koulutusuudistuksen. Ensimmäinen uusien opetusohjelmien mukainen kolmivuotissykli on nyt puolessa välissä. Viime syksynä tutkinto-ohjelmat tekivät kokemuksistaan itsearvioinnin.

Arviointi oli melkoinen urakka, mutta se kannatti. Meillä on nyt käytössä arvokasta tietoa tulevaa opetusohjelmatyötä varten. Arviointi osoitti, että uudet, etenkin isot ohjelmat iloitsevat uudenlaisesta yhteistyöstä. Laaja-alaisuus on siirtynyt puheesta käytännöiksi. Opetussuunnitelmatyötä on tehty osaamisperustaisesti. Tätä pidetään erittäin hyvänä. Pienissä ohjelmissa korostuu toimijoiden hyvä ilmapiiri ja läheinen kontakti opiskelijoihin. Samaan aikaan niissä paikantui resurssipulaan ja henkilöstön vaihtuvuuteen liittyviä ongelmia. Tästä voi seurata yksittäisten henkilöiden kuormittuminen.

Arviointi kertoo myös, että yliopistossa on edelleen merkittäviä eroja koulutuksen suunnittelun, toteutuksen, arvioinnin ja kehittämisen menettelytavoissa. Kokemus kertoo myös siitä, että tällaiset erot ovat selvästi vähentyneet. Menettelyjen yhtenäistäminen ja ohjeistaminen saa kiitosta – sitä toivotaan lisääkin.

Olemme koonneet viime vuosina entistä systemaattisemmin tietoja koulutuksen toteutumisesta. Näyttää kuitenkin siltä, että koulutusta koskevat kehittämisehdotukset tuntuvat tulevan vain osittain palautteesta ja varsin vähän tilastollisista indikaattoreista. Kaikkein eniten reagoidaan kurssipalautteeseen.

Koulutuksen tasosta ja prosessien sujuvuudesta kannattaa pitää hyvää huolta. Yliopistojen ja OKM:n keskinäisessä rahoitusmallissa koulutuksen osuus on yli 40 prosenttia. Tampereen yliopisto on saanut kahtena viime vuotena tutkintotavoitteet toteutettua. Tähän ei moni muu yliopisto ole yltänyt. On varmistettava, että pärjäämme myös jatkossa. Ainakin kahdessa asiassa meillä on kohennettavaa. On tärkeää, että mahdollisimman moni opiskelija pystyy suorittamaan vuosittain 55 opintopistettä. Se kertoo opintojen sujumisesta ja opiskelijoiden kiinnittymisestä opintoihin. Toinen kehittämisen kohde on avoin yliopisto. Sen tarjontaa kannattaa laajentaa, koska toimenpide hyödyttää myös tutkinto-opiskelijoita.

Kokonaan oma kehittämisen paikka koskee oppimisympäristöjä. Tällainen hanke käynnistyi viime vuonna. Nyt ollaan aloittamassa opetus- ja oppimistilojen ajanmukaistamista, sähköisen tentin uudistaminen on valmisteilla ja verkko-opintojen laajentamista suunnitellaan. Koulutuksen kehittäminen ei ole mikään ihan helppo juttu. Työtä riittää kaikille.

Harri Melin
vararehtori