Työn ilo

Tänään Tampereen yliopisto järjesti seminaarin, jonka yhteydessä luettiin työn ilon julistus. Hyvä niin, tarvitsemme työn iloa, muutoin työ olisi ainakin joskus varsin ikävää.

Suomessa on keskusteltu vilkkaasti työelämästä. Työelämän muutos ja muutoksen suunnat kiinnostavat tutkijoita, toimittajia ja myös itse työn tekijöitä. Työelämän on koettu muuttuneen kielteiseen suuntaan. Työttömyys ei ota talttuakseen. Monet väittävät, että pätkätyöt ovat yleistyneet. Työ koetaan aikaisempaa kiireisemmäksi, ja ylipäätään ihmisiä jäytävät työssä erilaiset epävarmuudet.

Työttömyys on ollut tuskallisen suurta 1990-luvun alun lamasta lähtien. Eläkeläisten määrän nopea kasvu tulee lisäämään työtilaisuuksia joillakin aloilla, mutta joillakin aloilla ja alueilla on odotettavissa, että työttömyysongelma ei hevin helpota. Pätkätyöt eivät ole lisääntyneet, itse asiassa niiden määrä on ollut laskussa jo vuosia. Työ on muuttunut intensiivisemmäksi, ja monilla työpaikoilla kiire on lisääntynyt huomattavasti. Samaan aikaan ihmisten kokemukset kertovat myös motivoivista työtehtävistä ja työn itsenäisyyden lisääntymisestä. Toisaalta työoloja koskevien tutkimuksien mukaan työ koetaan henkisesti rasittavaksi, ja monet pelkäävät vaikeasti määriteltäviä uhkia.

Työelämä ei ole muuttunut yksiselitteisesti huonoon suuntaan, mutta kaikkia asioita ei ole suinkaan järjestetty parhaalla mahdollisella tavalla. Työelämä on täynnä ristiriitaisia kehityskulkuja. Työ on sekä kovaa että kivaa.

Tampereen yliopisto on Suomen johtava yliopisto työelämän tutkimuksen alueella. Tieteen peruslähtökohtiin kuuluu, että tutkittavia ilmiöitä tarkastellaan kriittisesti, kyseenalaisetaan vallitsevat asiantilat ja katsotaan, mitä on arjen itsestäänselvyyksien takana. Työelämää ei voida kehittää ilman kriittistä tutkimusta. Jotta meillä olisi työn iloa, me tarvitsemme tietoa muutoksen tueksi. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä. Muutos tarvitsee myös tekijänsä, maailmaa ymmärtäviä maailman muuttajia. Työelämän kehittämiseen tarvitaan kriittistä asiantuntemusta, ja uudistuva Tampereen yliopisto kouluttaa tällaisia asiantuntijoita. Työn iloa meille kaikille!

Harri Melin
vararehtori

Pirkanmaa koulutuksen keskuksena

Pirkanmaa on Helsingin jälkeen Suomen toiseksi suurin seutukunta. Tampere on erittäin merkittävä korkeakoulupaikkakunta, missä toimii kaksi yliopistoa ja kaksi ammattikorkeakoulua. Kaikki tamperelaiset korkeakoulut ovat nuorten keskuudessa sangen vetovoimaisia opiskelupaikkoja. Voidaan väittää, että ne ovat eliittikorkeakouluja, joihin on vaikea päästä opiskelijoiksi.

Tamperelaiset korkeakoulut ovat uudistamassa toimintojaan. Niin uusi TAMK kuin säätiöyliopisto TTY ovat uudistaneet omat rakenteensa. Tampereen yliopiston uudet tieteenalayksiköt aloittavat vuoden vaihteessa. Lukuvuonna 2012 yliopistossa siirrytään uusiin tutkinto-ohjelmiin ja laaja-alaisiin kandidaattiohjelmiin, ne mahdollistavat aiempaa joustavammat opinnot.

Tampere profiloituu tekniikan, yhteiskunnan ja terveyden alan tutkimuksen ja koulutuksen huippuosaajana. Tampere tuottaa paitsi teknisiä innovaatioita, myös palveluinnovaatioita. Tämä on mahdollista ainutlaatuisten korkeakoulujemme yhteistyönä. Tampereen yliopiston ja TTY:n yhteistyönä on käynnistymässä uusi bioteknologiaan keskittyvä yksikkö.

Tampereelle on sijoittunut myös Nokia Oyj:n suuri tutkimuskeskus. Sen taustalla on osaltaan alueen yliopistojen huippuosaaminen. Tästä asemasta on pidettävä kiinni myös tulevaisuudessa. Se edellyttää uusia avauksia ja uutta yhteistyötä etenkin viestintäteknologian sisältöpalvelujen kehitystyön alueella.

Opetus- ja kulttuuriministeriö odottaa korkeakoulujen kansainvälistyvän. Se odottaa meiltä avauksia strategisen kumppanuuden suuntaan eli yhteisiä tutkinto-ohjelmia ja yhteisiä tutkimushankkeita kumppaneidemme kanssa. Tämä haaste on otettava vakavasti. Nyt kysymys kuuluu, voisiko meidän kolmella korkeakoulullamme olla yhteisiä kumppaneita esimerkiksi Kiinassa tai Intiassa. Meiltä odotetaan myös koulutusvientiä. Taas kysymys kuuluu, voisiko meillä olla yhteisiä koulutushankkeita, jotka toteuttaisimme ja markkinoisimme yhdessä.

Tamperelaiset korkeakoulut ovat jo muutaman vuoden harjoittaneet Unipoli-yhteistyötä. Nyt meidän on aika tiivistää tätä yhteistyötä ja hakea sille meitä kaikkia hyödyttäviä uusia muotoja. On paljon esimerkiksi opiskeluun liittyviä palveluja, jotka voisimme tehdä yhdessä ja näin vahvistaa osaamistamme.

Harri Melin
vararehtori

Kävin kansainvälistymässä

Vierailin toissa viikolla Erasmus-opettajainvaihtomatkalla Łódźissa. Łódź on Puolan kolmanneksi suurin kaupunki noin 120 km Varsovasta etelään. Vanhasta tekstiiliteollisuuden keskuksesta on viimeisten 20 vuoden aikana tullut korkeakoulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehityksen keskus, jossa on yli 100 000 korkeakouluopiskelijaa. Kaikkiaan Łódźissa on asukkaita melkein 800 000.

Łódźin yliopisto täyttää tänä vuonna 65 vuotta. Se perustettiin heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Merkille pantavaa on, että yliopiston ensimmäinen tiedekunta oli sosiologian ja taloustieteen tiedekunta. Tampereen yliopistolla on ollut aktiivista yhteistyötä Łódźin kanssa jo 1970-luvulta lähtien. Yhteistyöhön on kuulunut jo pitkään opiskelijavaihto, opettajavaihto, seminaarit, julkaisut, yhteiset tutkimushankkeet ja yhteistyö koulutuksen kehittämiseksi. ISSS on ollut keskeinen toimija etenkin erilaisen vaihdon järjestämisessä. Vuosittain yliopistojen välillä onkin sangen vilkas opiskelijaliikkuvuus.

Vierailullani opetin ja valmistelin puolalaisten kollegojen kanssa opetus- ja tutkimusyhteistyötä. Luennoin toisen vuoden sosiologian opiskelijoille eriarvoisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Luennon jälkeen käydyssä keskustelussa opiskelijoita kiinnosti muun muassa se, että kuinka meillä voi olla köyhyyttä, vaikka palkansaajien keskimääräiset kuukausitulot ovat lähes 3 000 euroa. Jatko-opiskelijoiden seminaarissa esittelin yhteiskuntatieteiden jatkokoulutusta Suomessa ja keskustelin globaalista kapitalismista. Opin myös, että Puolassa kaikkien jatko-opiskelijoiden opintoihin kuuluu myös osallistuminen laitoksen opetukseen.

Olemme jättäneet EU:lle helmikuun lopussa kuuden maan yhteisen hankehakemuksen, jota Łódźin yliopiston on tarkoitus koordinoida. Tavoitteenamme on kehittää yhteinen opintokokonaisuus sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja sosiaalisesta koheesiosta Euroopassa. Tampereen roolina olisi vastata vertailevan tutkimuksen opintojakson toteuttamisesta. Suunnittelimme myös uutta yhteistä tutkimushanketta, jossa kohteena olisi tutkia elämänlaatua, yrittäjyyttä ja sosiaalista pääomaa jälkiteollisissa kaupungeissa. Vertailevaan tutkimukseemme haemme rahoitusta EU:n tutkimuksen puiteohjelmasta.

Suomessa yliopistoja patistetaan kansainvälistymään. Tiede on aina ollut kansainvälistä, kansainvälisyys on suorastaan elinehto tieteen kehittymiselle. Ei siitä sen suurempaa numeroa kannata tehdä, se vaan on osa arkeamme.

Harri Melin
vararehtori

Tiedeuutinen

Tiedotusvälineet kaipaavat tutkijoilta tiedeuutisia, jotta voisivat kertoa mitä nämä tekevät. Toimittajille – ja suurelle yleisölle – ei kuulemma riitä, jos sanotaan, että tehdään tutkimusta, jonka vaikutukset ovat hitaita tai näkymättömiä. Uutisen pitää ylittää uutiskynnys.

Millainen tutkimustulos on uutinen? Sellainen tietenkin, joka mullistaa ihmisten maailman, käsitykset tai ainakin tieteen aikaisemmat tulokset. Lehtiä lukemalla huomaa, että tällaisia ”mullistavia” tietoja julkaistaan paljonkin. Vähättelemättä vakavaa tutkimusta väitän, että esimerkiksi syöpään näyttää löytyvän lääke joka viikko, ihmisen ja apinan ns. puuttuva linkki löytyy monta kertaa vuodessa ja paljastavia dokumentteja löydetään koko ajan.

Tämän ilmiön syyksi on sanottu tutkijoiden rahoituskilpailua: jos et näy, et ole olemassa. Näinkin voi olla, mutta uutisesta tulee lopulta merkittävä vain jos se vastaa siihen mitä ihmiset haluavat tietää tai uskoa. Väärään kysymykseen saadaan oikea vastaus ja tieteellinen tieto muuttuu joksikin muuksi kuin oli tarkoitettu.

Vähän aikaa sitten Suomen molekyylilääketieteen instituutti (FIMM) kertoi lehdistölle koonneensa Suomalaisen geeniatlaksen. Kootun aineiston perusteella ”suomalaiset ovat eurooppalaisella geneettisellä kartalla omalaatuisia”. Tiedote muuttui lehdissä, uutisissa ja kolumneissa muotoon, että suomalaiset ovat geneettisesti omalaatuisia, omituisia ja erilaisia kuin muut kansat. Median verkkosivuilla jatkettiin keskustelua ja väittelyä siitä mitkä suomalaisten (kuvitellut) ominaisuudet johtuvat geeneistä ja vedettiin reippaasti rajaa suomalaisten ja muiden välille.

Tutkijat tarkoittivat ihan muuta. Suomalaisten perimässä on vaihtelua, joka kertoo, että väestöllä ei ole yhtä alkuperää. Tänne on tultu pitkän ajan kuluessa monesta suunnasta, eikä alkuperäistä Suomen kansaa ole olemassa. Tämä tosin ei ole lainkaan uusi tieto, mutta sellaisena se taas meni kaupaksi. Vähemmälle huomiolle jäi koko geeniprojektin tarkoitus: selvittää perinnöllisiä sairauksia.

Väestöhistoriassa DNA:n rakenteen selvittämisellä on ollut viimeisen 20 vuoden aikana aivan erilainen merkitys kuin mainittu uutisointi antoi ymmärtää. Tärkein tulos on ollut se, että kaikki maailman ihmiset ovat samaa alkuperää, samanlaisia ja muuttuneet hyvin vähän 100.000 vuoden aikana. Poliittisesti paljon käytetylle rodun käsitteelle geenitutkimus ei anna mitään perustetta. Se ja muut etniset ja uskonnolliset luokittelut ovat ihmisten keksimiä raja-aitoja. Kaikissa väestöissä on geneettistä vaihtelua, meitä on pitkiä ja pätkiä ja erivärisiä. Suomalaisista löytyvät poikkeamat ovat perin pieniä verrattuna siihen perusasiaan, että meillä on samat geenit kuin ”hottentoteilla”. He ovat eteläisen Afrikan khoi-kansaa, joille hollantilaiset maahanmuuttajat antoivat kyseisen pilkkanimen. Heidän sanottiin olevan velttoja, laiskoja ja juoppoja. Samaa mieltä samaan aikaan olivat brittiläiset tiedemiehet suomalaisista ”mongooleista”.

Pertti Haapala
vararehtori

Tiedeuutinen

Tiedotusvälineet kaipaavat tutkijoilta tiedeuutisia, jotta voisivat kertoa mitä nämä tekevät. Toimittajille – ja suurelle yleisölle – ei kuulemma riitä, jos sanotaan, että tehdään tutkimusta, jonka vaikutukset ovat hitaita tai näkymättömiä. Uutisen pitää ylittää uutiskynnys.

Millainen tutkimustulos on uutinen? Sellainen tietenkin, joka mullistaa ihmisten maailman, käsitykset tai ainakin tieteen aikaisemmat tulokset. Lehtiä lukemalla huomaa, että tällaisia ”mullistavia” tietoja julkaistaan paljonkin. Vähättelemättä vakavaa tutkimusta väitän, että esimerkiksi syöpään näyttää löytyvän lääke joka viikko, ihmisen ja apinan ns. puuttuva linkki löytyy monta kertaa vuodessa ja paljastavia dokumentteja löydetään koko ajan.

Tämän ilmiön syyksi on sanottu tutkijoiden rahoituskilpailua: jos et näy, et ole olemassa. Näinkin voi olla, mutta uutisesta tulee lopulta merkittävä vain jos se vastaa siihen mitä ihmiset haluavat tietää tai uskoa. Väärään kysymykseen saadaan oikea vastaus ja tieteellinen tieto muuttuu joksikin muuksi kuin oli tarkoitettu.

Vähän aikaa sitten Suomen molekyylilääketieteen instituutti (FIMM) kertoi lehdistölle koonneensa Suomalaisen geeniatlaksen. Kootun aineiston perusteella ”suomalaiset ovat eurooppalaisella geneettisellä kartalla omalaatuisia”. Tiedote muuttui lehdissä, uutisissa ja kolumneissa muotoon, että suomalaiset ovat geneettisesti omalaatuisia, omituisia ja erilaisia kuin muut kansat. Median verkkosivuilla jatkettiin keskustelua ja väittelyä siitä mitkä suomalaisten (kuvitellut) ominaisuudet johtuvat geeneistä ja vedettiin reippaasti rajaa suomalaisten ja muiden välille.

Tutkijat tarkoittivat ihan muuta. Suomalaisten perimässä on vaihtelua, joka kertoo, että väestöllä ei ole yhtä alkuperää. Tänne on tultu pitkän ajan kuluessa monesta suunnasta, eikä alkuperäistä Suomen kansaa ole olemassa. Tämä tosin ei ole lainkaan uusi tieto, mutta sellaisena se taas meni kaupaksi. Vähemmälle huomiolle jäi koko geeniprojektin tarkoitus: selvittää perinnöllisiä sairauksia.

Väestöhistoriassa DNA:n rakenteen selvittämisellä on ollut viimeisen 20 vuoden aikana aivan erilainen merkitys kuin mainittu uutisointi antoi ymmärtää. Tärkein tulos on ollut se, että kaikki maailman ihmiset ovat samaa alkuperää, samanlaisia ja muuttuneet hyvin vähän 100.000 vuoden aikana. Poliittisesti paljon käytetylle rodun käsitteelle geenitutkimus ei anna mitään perustetta. Se ja muut etniset ja uskonnolliset luokittelut ovat ihmisten keksimiä raja-aitoja. Kaikissa väestöissä on geneettistä vaihtelua, meitä on pitkiä ja pätkiä ja erivärisiä. Suomalaisista löytyvät poikkeamat ovat perin pieniä verrattuna siihen perusasiaan, että meillä on samat geenit kuin ”hottentoteilla”. He ovat eteläisen Afrikan khoi-kansaa, joille hollantilaiset maahanmuuttajat antoivat kyseisen pilkkanimen. Heidän sanottiin olevan laiskoja, tyhmiä ja juoppoja. Samaa mieltä samaan aikaan olivat brittiläiset tiedemiehet suomalaisista ”mongooleista”.

Pertti Haapala

vararehtori

Työn imu

Yliopiston johtaminen vie paljon aikaa. Rehtorimme arvioi joulun jälkeen, että hänen työpäivänsä venyivät syksyllä yleensä runsaan 12 tunnin pituisiksi. Tämän lisäksi myös viikonloput sujuivat lähinnä seuraavan viikon asioiden valmistelussa.

Vararehtorien tilanne on vähän helpompi. Vararehtori on ensisijaisesti oman oppiaineensa professori, joka oman työnsä ohella hoitaa vararehtorille kuuluvia tehtäviä. Syksyllä vararehtoreillekin riitti työtä laitoskierroksessa, johtosääntöjen valmisteluissa, tulosneuvotteluissa ja strategian laadinnassa. Unohtaa ei myöskään sovi opetusneuvoston ja tietohallinnon johtoryhmien työskentelyä. Lisäksi opetin laitoksella ja ohjasin opinnäytetöitä. Kovasta touhusta huolimatta työssä oli imua.

Kaiken kiireen keskellä tutkimustyö on kuitenkin voima, joka kannattaa ja innostaa. Syksyllä osallistuin kahden Suomen Akatemian rahoittaman projektin työhön. Niistä toinen käsittelee nuorten aikuisten huono-osaisuutta ja toinen työhyvinvointia ja organisaatioiden menestystä. Molemmissa hankkeissa tutkimusaineistot on koottu, tutkijat analysoivat aineistoja ja aloittelevat tulosten raportointia.

Jotakin saatiin myös valmiiksi. Olen tutkinut kollegojeni kanssa Voikkaan paperitehtaan lakkauttamisen vaikutuksia paikallisyhteisössä. Analysoimme muun muassa muutosturvan toimivuutta, tehtaalta irtisanottujen uudelleentyöllistymistä ja ammatinvaihtamista sekä heidän kokemuksiaan. Tulokset kertovat, että paperitehtaan lakkauttamisen vaikutukset eivät olleet niin rajuja kuin pelättiin. Suurin osa on löytänyt uutta työtä, eikä Voikkaan tehdasyhteisö ole näivettynyt. Tarkoituksemme on ensi vuonna tehdä seurantatutkimus, jossa muutoksia kartoitetaan viisi vuotta tehtaan lakkauttamispäätöksen jälkeen.

Viime viikolla ilmestyi tutkimukseemme perustuva kirja. Sen tiimoilta pidettiin Voikkaalla julkistamistilaisuus, johon osallistui tiedotusvälineiden ja paikallisten vaikuttajien ohella runsaasti tutkimukseen osallistuneita entisiä paperityöntekijöitä. Kirjamme esittelyn jälkeen sukeutui vilkas keskustelu, jossa työpaikkansa menettäneet tilittivät tuntojaan ja pohtivat tutkimuksessamme esitettyjä tuloksia.

Tietysti valmiiksi saatu tutkimus on aina hieno asia. Tunsin kuitenkin hurjaa työn imua, kun pääsin keskustelemaan tutkimuksen havainnoista, johtopäätöksistä ja uusista haasteista tutkimustiedon käyttäjien kanssa. Täytyy tunnustaa, silloin unohdin hetkeksi myös meneillään olevan Tampereen yliopiston strategiatyön.

Harri Melin
Vararehtori

Innovaationäytelmä

Seuraava kertomus ei perustu tositapahtumiin eikä viittaa todellisiin tapahtumiin. Henkilöiden nimet on muutettu.

Kelkasta pudonnut historian professori yritti selvittää mitä tarkoittaa innovaatio, sana jota toistettiin kaikkialla. Vanha luottoystävä, sata vuotta sitten painettu Tietosanakirja, ei tuntenutkaan tuota sanaa. Lähinnä sitä oli sana innoitus: ”inhimillinen sieluntila, jossa ylevä aatteellinen sisällys niin valtavasti täyttää ihmisen mielen, että hän pystyy suullisesti tai kirjallisesti luomaan siitä vastaavan havainnollisen kuvan”. Innoittunut professori koki visionin (lat. visio, harhanäky) pienestä kansasta, joka halusi olla maailman paras kaikessa. Kun kaikki osasivat jo lukea ja kaikki sodat oli voitettu, haluttiin opetella puhumaan paremmin kuin muut. Päätettiin keksiä puhumiskone, puhelin. Aloitettiin kansallinen puhelimenkeksimisohjelma, jota johti puhelimenkeksimisneuvosto. Myymällä yhteistä omaisuutta pieni kansa rakensi puhelimenkeksimisjärjestelmän. Niin syntyi puhelin. Se oli niin hyvä laite että kaikki maailman ihmiset halusivat sellaisen. Syntyi suuri puhelintehdas ja pieneen maahan alkoi virrata rahaa. Sitä tuli niin paljon, että puhelintehtaan maksamilla veroilla voitiin maksaa koko yliopistolaitos. Ne alkoivat keksiä lisää puhelimia. Ne olivat osa kansallista puhelimenkeksimisstrategiaa. Lopulta keksittiin perustaa erityinen puhelimenkeksimisyliopisto, joka keksisi vielä uusia puhelimia. Kaikki näytti hyvältä, kunnes yhtäkkiä ihmiset lakkasivat puhumasta, eikä puhelimia enää tarvittu. Oltiin vaan hiljaa. Onneksi joulu oli tulossa.

Kelkasta pudonnut historian professori heräsi tähän päivään ja avasi englannin kielen sanakirjan. Se kertoi, että innovation tarkoittaa ”uutuutta, uutta asiaa tai uutta ajatusta”. Mutta mikä on uutuus? Kai se on jotakin, jota ei vielä ole tai jota ei vielä tiedetä. Mutta mistä tietää, mitä ei vielä tiedetä? Tätä kysymystä varten on keksitty yliopisto, tiesi kelkasta pudonnut.

Tampereen yliopisto ja Nokia tekivät tänä vuonna sopimuksen tutkimusyhteistyön tiivistämisestä. Miksi? Koska kumpikin on kiinnostunut tulevaisuudesta mutta ei tiedä sitä.

Pertti Haapala
Vararehtori

Julkaisujen tai ohjausten lukumäärä ei kerro kaikkea

Keskustelin tässä taannoin erään valtakunnallisesti vaikutusvaltaisen henkilön kanssa ja hän kertoi pohtineensa sitä, miksi yliopistomaailma on niin hidasliikkeinen ja muutosvastainen, vaikka voisi kuvitella sen olevan juuri päinvastoin. Hän kertoi pohdinnassaan päätyneensä siihen, että se johtuu suurelta osin siitä, että kaikki professorit ovat tavalla tai toisella narsisteja, jotka pyrkivät aina korkeampiin tieteellisiin saavutuksiin ja täydellisyyteen ja tavoittelevat omaa meriittiään ja asemaansa. Varovasti kysyin, että kaikkiko, johon hän vastasi, että ainakin suurin osa.

Tämä hänen varmasti rehellinen ja suorasukainen puheensa antoi minulle aasinsillan palata yhteen lempiaiheistani, josta en malta olla kirjoittamatta.

Se koskee professoreiden tai ylipäätään opettajien tai tutkimuksen ohjaajien omaa innostusta ja motivaatiota opettamiseen, ohjaukseen ja omaan alaansa, ja tuon innostuksen ja motivaation siirtämistä eteenpäin. Professori, joka vuodesta toiseen pitää samalla tavalla, uudistamatta opetuksia, tai ohjaa tutkimusta vain siksi, että se kuuluu työtehtäviin tai siitä saa merkintöjä omaan curriculumiin, aiheuttaa usein enemmän haittaa kuin hyötyä.

Olisikin tärkeää, että rekrytoinnissa saataisiin enemmän tietoa myös siitä, mitä tehtävään haluava henkilö on saanut toiminnallaan siihen mennessä aikaan. Pitäisi voida nähdä ”yksi yli yhden” eli ei pelkästään esimerkiksi julkaisujen tai ohjattujen opinnäytetöiden määrää, vaan se, mitä niistä on seurannut. Miten hän on onnistunut innostamaan ohjattavansa tai tutkimusryhmänsä jäsenet jatkamaan aihepiirin parissa.

Tiedon siirtäminen ei tänä päivänä ole enää siinä määrin tärkeää, kuin se oli vielä parikymmentä vuotta sitten. Toki sitäkin tarvitaan, mutta tärkeämpää on se, miten se tehdään. Kuinka tiedon vastaanottaja saadaan innostumaan ja motivoitumaan asiasta. Oppimaan opettaminen, tiedon etsimisen neuvominen, aihepiiristä kiinnostumaan saaminen ovat ydinkysymyksiä.

On vaikea kuvitella, miten opettaja tai ohjaaja pystyy siirtämään innostuksen opetettaviin, jos hän ei ole itse kiinnostunut opettamastaan. Haitalliseksi tilanne muodostuu silloin, kun opettaja sammuttaa omalla innottomuudellaan opetettavien innostuksen kokonaan tai tutkimuksen ohjauksessa saa aikaan sen, ettei ohjattava enää koskaan halua kuulla puhuttavankaan tutkimuksen tekemisestä.

Aasinsilta aiheeseen ei ehkä ollut kovin onnistunut, mutta se kirvoitti kuitenkin miettimään, mikä yliopisto-opetuksessa ja tutkimuksessa on tärkeää ja miten suuri vaikutus opettajalla ja ohjaajalla oikeastaan onkaan paitsi opetettaviin ja heidän tulevaisuuteensa, myös siihen asiaan ja aihepiiriin, jota hän opettaa tai ohjaa.

Kaija Holli
Rehtori