Yliopiston vastuu tutkimuksesta

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Suomessa yliopistojen omat tutkimusresurssit ovat niukat moniin verrokkimaihin nähden. Jopa vakinaisten opettajien sapattivapaat, tutkimusavustajat, kenttätyöt ja konferenssimatkat hoituvat monesti ulkopuolisella rahoituksella – jos ovat hoituakseen.

Kun päätökset tutkimusrahoituksesta on näin ulkoistettu, lopputulema on melko sattumanvarainen. Kova kilpailu toki takaa sen, että rahoituksen saaneet hankkeet ovat erinomaisia. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että erinomaisia hankkeita jää rahoittamatta. Kokonaisuus on helposti hajanainen, jos siitä huolehtiminen jää keskinäiseen kilpailuun pakotetuille yksittäisille tutkijoille.

Suomen Akatemia on tärkein yliopistotutkimuksen rahoittaja. Sen ja yliopistojen välistä yhteistyötä tulee katsoa kriittisesti, koska molemmat ovat opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksessa. OKM pyrkiikin korjaamaan syntynyttä hajanaisuutta SA:n kautta kilpaillulla rahoituksella yliopistojen profiloitumisen vahvistamiseksi. Samaan tähtäävät myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n rakenteellisen kehittämisen hankkeet. Näiden prosessien vaikutukset jäävät nähtäväksi.

Yliopistoissa tehtävän tutkimustyön voi jäsentää kolmeen toisiaan täydentävään kategoriaan: tutkimuksen maaperään, uusiutumiseen ja huippututkimukseen. Näistä ensimmäinen on pitkäkestoista ja aivan välttämätöntä laadukkaan opetuksen järjestämiselle. Se sisältää “monotieteistä” valtavirtatutkimusta ja siihen kuuluu suuri osa tutkimuksen infrastruktuurista. Tieteen uusiutuminen taas voi tapahtua lyhyelläkin jänteellä ja hankkeittain. Se voi olla monitieteistä ja sisältää tyypillisesti riskejä. Huippututkimus on jo kansainvälisesti tunnustettua ja sen tuloksellisuudesta voi olla suhteellisen varma.

Yliopistojen ulkopuolelta tulevaa arviointia ja päätöksentekoa tarvitaan ennen kaikkea tieteen uusiutumiseen. Siksi myös SA:n rooli on kaikkein merkittävintä juuri tässä kategoriassa. Vastuun maaperästä tulisi olla yliopistoilla. SA:lla on toki rooli myös siinä mm. infrastruktuurien rakentamisessa.

Huippututkimuksen osalta asetelma on monimutkaisempi ja samalla kiinnostava. SA:n näkökulmasta erinomaisiksi todettujen ja vakaasti eteenpäin menevien tutkimusryhmien säännöllinen uudelleenarvioituttaminen ja rahoittaminen niukoilla voimavaroilla ei tuo paljon lisäarvoa. Yliopistojen näkökulmasta taas huippututkimus on usein niin eriytynyttä, että se johtaa fragmentoitumiseen muutamiksi kärjiksi. Ne kyllä tahkoavat julkaisuja ja viittauksia tietyistä tutkimuskysymyksistä, mutta kontribuoivat melko vähän laajemmille aloille tai opetukseen. Lisäksi kapeat kärjet ovat pitkällä tähtäimellä haavoittuvia. Yliopistojen perusrahoituksen käyttäminen on järkevää vain kytkemällä huippututkimus maaperään, opetukseen ja valtavirtaan. Profiloitumisrahoitus yrittää työntää yliopistoja juuri tähän suuntaan. Jos yliopistot onnistuvat määrittelemään huippututkimukseensa perustuvia painoaloja, perustamaan niille uusia opetustehtäviä ja tuottamaan siten tutkinto-opetusta, lopputulos on kestävä.

Mutta huippututkimus tarvitsee myös lisärahoitusta kuten koko yliopistokin. Realistisimmat mahdollisuudet ovat kansainvälisessä yhteistyössä. Siksi yliopistojen ja SA:n on yhdessä huolehdittava siitä, että ykkösketjuilla haetaan kansainvälistä rahoitusta jatkuvasti. Siihen tarvitaan vahvaa verkottumista ja toimivat tutkimuspalvelut.

Tutkimuspalvelujen tulisi auttaa konkreettisesti hankehakemusten tekemisessä. Hakemuksiin ja niiden arviointiin kuluu nykyisellään tutkijoilta tavattomasti aikaa ja vaivaa. Voisiko prosessia tehostaa? Vaikka suurin osa esimerkiksi Suomen Akatemiaan jätetyistä hakemuksista on hyviä, joukossa on myös puutteellisia. Osa hakijoista kompastuu vuodesta toiseen samoihin ongelmiin. Voisiko suorituspaikkana toimiva yliopisto ottaa suuremman vastuun tutkimussuunnitelmien laadusta tutkimuksen vapautta vaarantamatta? Voitaisiinko hakijoiden saamia arviointilausuntoja hyödyntää nykyistä paremmin suorituspaikan tutkimuspalveluissa tai laajemmassa tutkimusryhmässä?

Autonomisen yliopiston tehtävä on tukea vapaata tutkimusta. Autonominen yliopisto on myös vastuussa siitä, että siellä on resursseja tehdä tutkimusta.

Liisa Laakso
Rehtori

Tiede kiehtoo

- Kaija Holli

– Kaija Holli

Tampereella on hiljaista lauantaina 17.1.2015. Säätila on surkea, mutta hiljaisuus ei johdu siitä, vaan siitä, että kaikki ovat Tampere-talolla. Miksiköhän ne siellä ovat? No tietenkin siksi, että siellä on tiedetapahtuma Valoa pimeyteen. Neljättä kertaa järjestettävä tapahtuma on tänä vuonna erityisen merkittävä siksi, että molemmilla Tampereen yliopistoilla on juhlavuosi. Tampereen yliopisto viettää 90- ja teknillinen yliopisto 50-vuotisjuhlavuottaan. Tiedevuosia on siis yhteensä 140.

Juhlavuosi näkyy myös Valoa pimeyteen -tiedetapahtumassa, jonka teemana on Tulevaisuus – nyt. Tapahtuman ohjelma on monipuolinen ja kiehtova. Mitähän kaikkea tiedämme nyt tulevaisuudesta? Mitenkähän se ihmispoloinen selviytyy tässä muuttuvassa maailmassa vai tarvitseeko se kenties muuttuvan maailman selviytyäkseen? Ehkäpä joitakin vastauksia saamme tapahtumassa ja jos emme, niin tutkittakoon lisää.

Syksyllä 2011, kun aloimme suunnitella nykymuotoista tiedetapahtumaa ajattelimme, että sitä järjestetään ainakin niin kauan kuin kävijämäärät kasvavat. Näin on tapahtunut tähän saakka, eikä tämä vuosi varmasti ole poikkeus. Tampere-talossa on kyllä tilaa, vaikka osallistujamäärät nousisivat reilustikin.

Valoa pimeyteen on hyödyllinen tavalliselle ihmiselle, joka saa tietoa siitä, mitä tutkitaan, miten tutkitaan ja ennen kaikkea mitä tutkimuksissa on havaittu ja mitä se tarkoittaa tai vaikuttaa ihmisen ja ympäristön hyvinvointiin ja tulevaisuuteen. Tapahtumassa voi myös viihtyä ja verkostoitua, oppia tuntemaan muiden tekemisiä ja muita ihmisiä. Tiedetapahtuma on tärkeä myös tutkijoille ja opettajille tieteen ja oman alan tunnetuksi tekemisessä, tutkimustulosten popularisoinnissa, uusien ideoiden saamisessa ja verkostoitumisessa. Eri alueiden huippuasiantuntijoiden esitykset avartavat kummasti omaa, varsin kapeaksi jäänyttä näkemystä tiedekentästä.

Yksi tamperelaisen tai pirkanmaalaisen tiedetapahtuman tärkeimmistä ansioista on se, että sitä tehdään yhdessä eri toimijoiden kanssa. Paitsi kaikki neljä korkeakoulua, mukana ovat myös Tampere-talo, Tampereen kaupunki, Pirkanmaan liitto, Aamulehti ja Pirkanmaan kulttuurirahasto. Sitoutuminen tapahtumaan on ollut erinomainen ja uskon, että kaikki osapuolet hyötyvät mukanaolosta.

Mikään tapahtuma ei synny itsestään, vaan vaatii työtä ja rahaakin – tämä tapahtuma enemmän työtä, jota ei tässä tapauksessa mitata rahalla. Tiedetapahtuma edellyttää myös aktiivisia osallistujia ja kannustan kaikkia yliopistoyhteisön jäseniä osallistumaan. Jos ei itse pääse, kannattaa yllyttää naapurit ja sukulaiset ja heidän kummin kaimansa mukaan. Tapahtumaan voi tulla koko perheen voimalla, sillä lapsia kiinnostavat varmasti robotit ja muut vempaimet. Heistä voi tulevaisuudessa tulla suuria tiedepersoonia, kun saavat virikkeitä jo varhain.

Kaija Holli
Rehtori

Excel(lence)

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Kun joulu lähestyy, ihmisen mieli harrastuu pohtimaan henkisiä asioita. Minä olen jo aloittanut lukemalla pääministerin johtaman tutkimus- ja innovaationeuvoston ohjelman: Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020. Huomaa otsikkoon upotettu nokkeluus: uudistava. Itsekin luin ensin uudistuva, mutta ymmärrän nyt, että mikään ei uudistu itsestään. Asiakirja onkin selväsanainen lista siitä mitä kunkin tulee nyt tehdä uudistuakseen. Tosin tekstiä on paikoin vaikea ymmärtää, koska se on niin tieteellistä. Esimerkiksi: ”Investoinnit aineettomaan pääomaan ja aineettomuuden hyödyntäminen ovat nousseet tuottavuuden ja talouskasvun keskeisiksi lähteiksi. Arvoa luodaan yhä enemmän aineettomilla tekijöillä […] arvioidaan koulutus- ja tutkimusjärjestelmän kyky tuottaa aineettoman arvonluonnin osaamista”. Ymmärsin, että juuri tämä koskee meikäläistä, joka on tutkivinaan yhteiskuntaa.

Ei pidä pilkata. Kyse on vakavasta asiasta. Maamme talous taantuu ja innovaatiotoiminta sen mukana, vaikka juuri sen pitäisi pelastaa maa. Asiakirjasta hahmottuu ammottava osaamisvaje: ”Suhteellisen suurista investoinneista huolimatta Suomeen tieteen taso ei ole noussut, huippuja on vähän ja ne ovat kapeita sekä tutkimustulosten hyödyntäminen on riittämätöntä. Olemme jääneet jälkeen muista edistyneistä ja johtavista vertaisryhmämme tiedemaista.” Suomen korkeakoulut eivät saa todellakaan korkeata arvosanaa. Tuntuu, että ne ovat pikemminkin syypäitä asioiden heikkoon jamaan. Myönnetään.

Lääkkeitä on monia, kuten ”korkeakoulujärjestelmän radikaali uudistaminen” ja porukan vaihtaminen: ”Ulkomaalaisille osoitetaan toimia ja tutkijapaikkoja joustavin ehdoin, tarvittaessa nopeasti ja kutsurekrytoinneilla […] Varmistetaan ulkomaisten avainhenkilöiden ja asiantuntijoiden verotuksen kilpailukyky sekä tämän veroedun jatkuvuus vuoden 2015 jälkeen.” Joku Suomessa syntynyt voisi olla kateellinen, mutta ei kannata: meitä kehotetaan menemään ulkomaille, missä on paremmat edut.

Ymmärrän toki vastuullisen suunnittelun vaikeuden:
”Rahoittajaorganisaatioiden merkityksen huomattava kasvu on korostanut niiden roolia ja vastuuta koko julkisen tutkimusjärjestelmän toiminnasta. Lineaarisen innovaatiomallin osittainen korvautuminen vuorovaikutukseen innovaatioprosessin eri vaiheissa perustuvalla mallilla on tehnyt t&k:n hyödyntämisestä ja siihen liittyvistä tukitoimista entistä vaativampia kehittämiskysymyksiä.” Kannatan myös päätelmää: ”On luotava jäsentynyt kokonaisnäkemys innovaatiojärjestelmän toimivuudesta ja t&i-politiikasta.”

Onneksi ohjelmasta löytyy myös virke, josta oikein innostuin: ”Korkeatasoinen tieteellinen tutkimus ja opetus ovat tiedon ja osaamisen perusta.” Se vain hukkuu osaamattomuuteen. Ymmärsin myös, että ”yliopistoissa on ymmärrettävä uuden tiedon ja osaamisen hyödyntämisen ja laajan käyttöönoton edistämisen tärkeys.” Kun tämän hoksaa, voi odottaa palkintoa: ”Tutkimuksen vaikuttavuuden osoittamiseksi kehitetään mittaamista ja arviointia. Tietoa vaikuttavuudesta käytetään jatkossa korkeakoulujen rahoituksen suuntaamisessa.” Tämän laatukannustimen voi kuvata lyhyemmin tieteen kielellä: excellence by excel.

Asiakirja, joka ”lähetetään valtioneuvoston kanslialle ja ministeriöille asiaankuuluvia toimenpiteitä varten”, on niin arvovaltaisen joukon laatima, että en uskalla sanoa sitä vastaan puolta sanaa. Tottelen vaan.

Pertti Haapala
vararehtori ja johtaja
Centre of Excellence in Historical Research

Arvioimisesta

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Tampereen yliopiston tutkimuksen kansainvälinen taso arvioitiin viime viikolla. Emme tiedä vielä tuloksia. Vieraat vaikuttivat kuitenkin tyytyväisiltä, kehuivat kohteluaan, asioiden organisointia, yliopiston tiloja ja muita resursseja. Tällaiset asiat ovatkin kunnossa suomalaisissa yliopistoissa. Tutkimuksemme taso ei varmaankin ole huono, sitä ei tarvitse pelätä. Tärkeämpi kysymys onkin: voisiko se olla parempi. Tähän saamme varmasti hyviä ehdotuksia. Naapuri näkee ruohon vihreyden paremmin kuin me itse.

Ulkomaiset asiantuntijat vaikuttivat päteviltä. Jos he eivät vaikuttaneet, sittenhän olemme parempia kuin he! Monet vieraat kyselivät etukäteen mitä tapahtuu arvioinnin jälkeen. Kun vastasin, että ketään ei tapeta, he olivat helpottuneita. Kysymys oli sikäli aiheellinen, että tutkimuksen arviointeja on monenlaisia: jossakin se on osa saneeraus- tai säästöohjelmaa ja jossakin se on sidottu valtion rahoitukseen. Huono tulos tarkoittaa siis potkuja. Meidän arvointimme oli yliopiston omaa toimintaa, ja tärkeintä on saada tietoa siitä miten voisimme tehdä asioita paremmin. Keinot ovat auki, mutta tieto varmasti näkyy siinä miten yliopisto määrittelee itsensä tulevassa strategiassa eli tulevina vuosina.

Tutkimuksen arviointi teetti paljon työtä ja vähän jännittikin. Kaikki eivät ehkä asiasta innostuneet ja tavallaan syystä: yliopiston tutkimus on lähtökohtaisesti laadukasta ja sen tulee olla vapaata, jotta se olisi laadukasta. Mihin arviointia tarvitaan? Ehkä siihen, että yli 2000 ihmisen yliopisto on iso organisaatio, eikä se toimi aivan itsestään, eikä ilman tietoa kokonaisuudesta. Toinen syy on se, että me emme tiedä tarpeeksi siitä mitä muualla tehdään. Jonkun täytyy kertoa se. Maailmaa nähnyt professori on tähän hyvä apu. Hän on myös realistinen verrattuna vaikkapa niihin kotimaisiin virkamiehiin, poliitikkoihin ja suunsoittajiin, jotka mielellään osallistuvat tiedepoliittiikkaan.

Periaatteessa vastustan tutkimuksen mittaamista – siksi että mittarit ovat useammin huonoja kuin hyviä ja huonojen mittarien perässä juokseminen vie väärään suuntaan. Pahinta on se, jos tulostavoite peittää tutkimustavoitteen. Silloin tutkimus tuottaa jotakin muuta kuin uutta tietoa ja tutkija on jotakin muuta kuin vapaa ajattelija. Jotenkin tähän istuu Väinö Linnan toteamus: työläiskirjailija on sellainen joka kirjoittaa työkseen.

Pertti Haapala
vararehtori

Hyvä opiskelukäytäntö

Tieteen tekemisen yhtenä peruspilarina on aina pidetty ehdotonta rehellisyyttä. Tutkimuksessa ja akateemisessa koulutuksessa on yhteiset pelisäännöt ja yhteiset eettiset periaatteet. Ne määrittävät kaikille muun muassa sen, miten toimia suhteessa toisten kokoamiin tutkimusaineistoihin, toisten tuloksiin ja toisten kirjoittamiin teksteihin. Tästä huolimatta tieteessä on aina ollut vilppiä ja aina tulee olemaankin, koska myös tiede on syvästi inhimillistä toimintaa.

Hyvien tieteellisten käytäntöjen opetus aloitetaan jo ensimmäisinä opiskeluviikkoina orientoivien opintojen vaiheessa. Hyvien käytäntöjen opiskelu jatkuu läpi opintojen: lähdeviitteiden merkitsemistä ja lähdeluettelon laadintaa harjoitellaan metodikursseilla, kandiseminaarissa, graduseminaarissa ja vielä niiden välilläkin.

Oikeat toimintatavat eivät pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tästä huolimatta törmäämme jatkuvasti erilaisiin opiskeluvilppeihin. Sitä paitsi vilpillisten keinojen käyttäminen on helpottunut Internetin myötä. Copy-paste-metodia ei varmasti erikseen opeteta, mutta sen käyttö kyllä tunnetaan ja suoranaista plagiointiakin  harjoitetaan aina silloin tällöin.

Kaikissa suomalaisissa yliopistoissa ollaan ottamassa käyttöön sähköisiä plagiaatin tunnistusjärjestelmiä. Tällainen on hankittu myös Tampereen yliopistoon. Ensi vuoden alusta lähtien kaikki opinnäytetyöt käyvät läpi alkuperäisyystarkistuksen. Alkuperäisyyden varmistus aloitetaan väitöskirjoista, ja kun opettajille ja opiskelijoille on tarjottu riittävästi opastusta, tarkistus ulotetaan myös graduihin ja kandintutkielmiin.

Asiaa käsitellessään opetusneuvosto painotti, että sähköinen plagiaatin tunnistusjärjestelmä on ennen muuta opiskelijan työväline. Se toimii Moodle-ympäristössä, ja opiskelija voi itse tarkistaa työnsä alkuperäisyyden. Samalla ohjelma tarjoaa myös opettajille mahdollisuuden tarvittaessa varmistaa hyvien tieteellisten käytäntöjen hallinnan.

Valmistaudumme plagiaatin tunnistusjärjestelmän käyttöönottoon rauhallisin mielin. Uskomme, että yliopistomme opiskelijat kunnioittavat ja noudattavat tieteen yhteisiä pelisääntöjä. Uusi ohjelma on väline, jonka avulla opiskelija voi helposti itse varmistaa, että hän on menetellyt eettisesti kestävällä tavalla.

Harri Melin
vararehtori

Karkkia Brysselistä

Kävin opintomatkalla EU:n pääkaupungissa ja opin monta vanhaa asiaa. Eurooppa aikoo pelastaa maailman ja itsensä investoimalla innovaatioihin. Uudella ohjelmakaudella halutaan laittaa 80 miljardia veroeuroa tutkimuksen rahoittamiseen. Uuden ohjelman nimi on Horisontti 2020 ja se alkaa vuonna 2014, jos EU:n budjetti ehditään ajoissa hyväksyä. Kun tulee lopullisen päätöksen aika, summa pienenee ehkä 10 miljardia. Jäsenmaat haluavat lisää rahaa tutkimukseen vasta sitten kun on varmistunut, että muut tuet eivät vähene. Tämä on politiikkaa.

Asian valoisampi puoli on se, että eurooppalaista tutkimusrahoitusta on kuitenkin paljon jaossa. Ohjelman laatijat ovat aivan tosissaan, kun he uskovat, että tutkimus kannattaa. Eurooppa ei ole kuihtumassa, vaan läntinen Eurooppa on jatkossakin maailman suurin tutkimusalue. Kun uutta ohjelmaa tehtiin, tutkijoitakin kuunneltiin: lisää rahaa on luvassa vapaaseen perustutkimukseen, tutkijanuraan, yhteistyöhön ja liikkuvuuteen. Hakeminen ja hallinto yksinkertaistuvat. Tärkeintä tutkimuksen kannalta on se, että rahoitusperusteena on laatuun perustuva kilpailu, eikä esimerkiksi alueellinen tasa-arvo. Siihen on muut lääkkeet.

Kun kilpailu kovenee, siitä hyötyvät eniten parhaat, eli ne jotka ovat jo hyviä. He ovat yleensä myös suuria. Tämä vaikuttaa epäreilulta pientä Suomea kohtaan. Niin se onkin, jos ajattelemme, että meille pitäisi olla samat palkinnot mutta lyhyemmät metrit. Julkinen tiederahoitus on kuitenkin huippu-urheilua, jossa mennään kovempaa kuin piirikisoissa. Maakunnan mestarit ovat hekin hyviä ihmisiä, eikä kaikkien tarvitse kilpailla. Kysymys onkin siitä, että jos haluaa ison pokaalin, pitää olla hyvässä kunnossa eli harjoitella todella paljon ja kestää joskus kipua.

Tulevina vuosina EU-rahoitus on suomalaiselle tutkimukselle yhtä tärkeätä kuin kansalliset lähteet. Sen ei pitäisi olla kohtalokasta. Jo nyt Ruotsi ja Suomi saavat eniten EU:n tutkimusrahaa asukasta kohti. Suomalaiset yliopistot ovat tämän perusteella ihan hyviä, mutta voisivat olla parempiakin. Kuten urheiluselostajat tietävät, vika ei ole aina taidoissa, vaan joskus myös asenteessa, kokemuksessa tai pelitavassa. Sekin tiedetään, että yleisön tuki auttaa. Tämä tarkoittaa Tampereen yliopistossa: pois pilkka, kauna ja maakuntahenki, ja tilalle isompi lotto ja eurooppalainen kilpailuhenki. Voitto voi karata käsistä, mutta asia on kuten eräs Brysselin herra muistutti: ”There is no free lunch”. Eli: huono tutkimus maksaa eniten.

Pertti Haapala
vararehtori

Tohtoritulva

Suomen sivistyshistorian toistuva katastrofi 1800-luvulta alkaen on ollut ylioppilastulva eli väestön ylikoulutus. Kuka työt tekee, jos kaikista tulee herroja? Jos nyky-Suomea vertaa entiseen, ”herrojen” eli koulutettujen määrä onkin kasvanut samaa vauhtia kuin kansantalous. Halpa työ tehdään nyt ulkomailla. Oman maan asukkaiden ja muidenkin köyhyyden syyksi sanotaan koulutuksen puutetta.

Ylioppilastulvan ja maisteritulvan jälkeen meitä uhkaa tohtoritulva. Koko vuosituhannen alku on valitettu, että tohtoreita koulutetaan liikaa, koska heille ei ole työpaikkoja yliopistojen ulkopuolella. Samaan aikaan valtion koulutuspolitiikkana on ollut nimenomaan tohtorien määrän reipas lisääminen, koska heistä on monilla aloilla pulaa. Lisäksi he ovat työllistyneet hyvin.

Viime vuonna havahduttin siihen, että Suomessa on asukasta kohti eniten tutkijoita maailmassa ja tohtorikoulutusta haluttaisiinkin supistaa. Ministeriön mielestä seuraavat kymmenen vuotta mennään nykyisillä määrillä: kansakunta saa 4,3 uutta tohtoria päivässä. Tampereen yliopiston osuus on 120 väitöstä vuodessa. Se on yhtä paljon kuin koko Suomessa 50 vuotta sitten.

Kysymys kuuluu: mihin heitä tarvitaan? Kukaan ei kysy mihin tarvitaan lääkäreitä, insinöörejä, kemistejä tai geenitutkijoita, mutta monella on mielikuva turhista tohtoreista. He ovat niitä, joita ei tarvita, mutta joita yhteiskunta kulttuurin nimissä elättää. He ymmärtävät kieliä, kasvatusta, matematiikkaa, filosofiaa, historiaa, politiikkaa ja taidetta. Pikainen laskutoimitus kertoo, että mitä enemmän heitä on, sitä terveempi ja vauraampi yhteiskunta on. Tässä mielessä tohtoritarve on loputon.

Toinen kysymys kuuluu: mihin minua tarvitaan?  Nuoren jatko-opiskelijan tulevaisuus on yhtä epävarma kuin ennenkin. Väitöskirjassa ei ole pakko onnistua, eikä hyväkään tutkijanura ole sama kuin hyvä elämä. Ainoa varma putki elämässä on koiranputki – kaikille. Tohtorinhattu ei ole myöskään pääsylippu yhteiskunnan yläkerrokseen. Onko akateemisuus kärsinyt inflaation ja siksi opiskelu on turhaa? Sikäli kyllä, että se takaa korkean aseman vain sellaisissa yhteiskunnissa, missä on vähän koulutettuja ja paljon köyhiä. Haluammeko siirtyä ajassa taaksepäin ja nauttia menetetyistä etuoikeuksista?

Akateeminen ura on aina kilpailtu ja avoin, koska sen tarkoitus on olla avoin ja synnyttää sellaista tietoa mitä ei vielä ole. Nuori tutkija saa odottaa työlleen kannustavia edellytyksiä. Juuri siksi tutkijakoulutusta pitää rohkeasti uudistaa.

Pertti Haapala
vararehtori

Työn ilo

Tänään Tampereen yliopisto järjesti seminaarin, jonka yhteydessä luettiin työn ilon julistus. Hyvä niin, tarvitsemme työn iloa, muutoin työ olisi ainakin joskus varsin ikävää.

Suomessa on keskusteltu vilkkaasti työelämästä. Työelämän muutos ja muutoksen suunnat kiinnostavat tutkijoita, toimittajia ja myös itse työn tekijöitä. Työelämän on koettu muuttuneen kielteiseen suuntaan. Työttömyys ei ota talttuakseen. Monet väittävät, että pätkätyöt ovat yleistyneet. Työ koetaan aikaisempaa kiireisemmäksi, ja ylipäätään ihmisiä jäytävät työssä erilaiset epävarmuudet.

Työttömyys on ollut tuskallisen suurta 1990-luvun alun lamasta lähtien. Eläkeläisten määrän nopea kasvu tulee lisäämään työtilaisuuksia joillakin aloilla, mutta joillakin aloilla ja alueilla on odotettavissa, että työttömyysongelma ei hevin helpota. Pätkätyöt eivät ole lisääntyneet, itse asiassa niiden määrä on ollut laskussa jo vuosia. Työ on muuttunut intensiivisemmäksi, ja monilla työpaikoilla kiire on lisääntynyt huomattavasti. Samaan aikaan ihmisten kokemukset kertovat myös motivoivista työtehtävistä ja työn itsenäisyyden lisääntymisestä. Toisaalta työoloja koskevien tutkimuksien mukaan työ koetaan henkisesti rasittavaksi, ja monet pelkäävät vaikeasti määriteltäviä uhkia.

Työelämä ei ole muuttunut yksiselitteisesti huonoon suuntaan, mutta kaikkia asioita ei ole suinkaan järjestetty parhaalla mahdollisella tavalla. Työelämä on täynnä ristiriitaisia kehityskulkuja. Työ on sekä kovaa että kivaa.

Tampereen yliopisto on Suomen johtava yliopisto työelämän tutkimuksen alueella. Tieteen peruslähtökohtiin kuuluu, että tutkittavia ilmiöitä tarkastellaan kriittisesti, kyseenalaisetaan vallitsevat asiantilat ja katsotaan, mitä on arjen itsestäänselvyyksien takana. Työelämää ei voida kehittää ilman kriittistä tutkimusta. Jotta meillä olisi työn iloa, me tarvitsemme tietoa muutoksen tueksi. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä. Muutos tarvitsee myös tekijänsä, maailmaa ymmärtäviä maailman muuttajia. Työelämän kehittämiseen tarvitaan kriittistä asiantuntemusta, ja uudistuva Tampereen yliopisto kouluttaa tällaisia asiantuntijoita. Työn iloa meille kaikille!

Harri Melin
vararehtori

Pirkanmaa koulutuksen keskuksena

Pirkanmaa on Helsingin jälkeen Suomen toiseksi suurin seutukunta. Tampere on erittäin merkittävä korkeakoulupaikkakunta, missä toimii kaksi yliopistoa ja kaksi ammattikorkeakoulua. Kaikki tamperelaiset korkeakoulut ovat nuorten keskuudessa sangen vetovoimaisia opiskelupaikkoja. Voidaan väittää, että ne ovat eliittikorkeakouluja, joihin on vaikea päästä opiskelijoiksi.

Tamperelaiset korkeakoulut ovat uudistamassa toimintojaan. Niin uusi TAMK kuin säätiöyliopisto TTY ovat uudistaneet omat rakenteensa. Tampereen yliopiston uudet tieteenalayksiköt aloittavat vuoden vaihteessa. Lukuvuonna 2012 yliopistossa siirrytään uusiin tutkinto-ohjelmiin ja laaja-alaisiin kandidaattiohjelmiin, ne mahdollistavat aiempaa joustavammat opinnot.

Tampere profiloituu tekniikan, yhteiskunnan ja terveyden alan tutkimuksen ja koulutuksen huippuosaajana. Tampere tuottaa paitsi teknisiä innovaatioita, myös palveluinnovaatioita. Tämä on mahdollista ainutlaatuisten korkeakoulujemme yhteistyönä. Tampereen yliopiston ja TTY:n yhteistyönä on käynnistymässä uusi bioteknologiaan keskittyvä yksikkö.

Tampereelle on sijoittunut myös Nokia Oyj:n suuri tutkimuskeskus. Sen taustalla on osaltaan alueen yliopistojen huippuosaaminen. Tästä asemasta on pidettävä kiinni myös tulevaisuudessa. Se edellyttää uusia avauksia ja uutta yhteistyötä etenkin viestintäteknologian sisältöpalvelujen kehitystyön alueella.

Opetus- ja kulttuuriministeriö odottaa korkeakoulujen kansainvälistyvän. Se odottaa meiltä avauksia strategisen kumppanuuden suuntaan eli yhteisiä tutkinto-ohjelmia ja yhteisiä tutkimushankkeita kumppaneidemme kanssa. Tämä haaste on otettava vakavasti. Nyt kysymys kuuluu, voisiko meidän kolmella korkeakoulullamme olla yhteisiä kumppaneita esimerkiksi Kiinassa tai Intiassa. Meiltä odotetaan myös koulutusvientiä. Taas kysymys kuuluu, voisiko meillä olla yhteisiä koulutushankkeita, jotka toteuttaisimme ja markkinoisimme yhdessä.

Tamperelaiset korkeakoulut ovat jo muutaman vuoden harjoittaneet Unipoli-yhteistyötä. Nyt meidän on aika tiivistää tätä yhteistyötä ja hakea sille meitä kaikkia hyödyttäviä uusia muotoja. On paljon esimerkiksi opiskeluun liittyviä palveluja, jotka voisimme tehdä yhdessä ja näin vahvistaa osaamistamme.

Harri Melin
vararehtori

Kävin kansainvälistymässä

Vierailin toissa viikolla Erasmus-opettajainvaihtomatkalla Łódźissa. Łódź on Puolan kolmanneksi suurin kaupunki noin 120 km Varsovasta etelään. Vanhasta tekstiiliteollisuuden keskuksesta on viimeisten 20 vuoden aikana tullut korkeakoulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehityksen keskus, jossa on yli 100 000 korkeakouluopiskelijaa. Kaikkiaan Łódźissa on asukkaita melkein 800 000.

Łódźin yliopisto täyttää tänä vuonna 65 vuotta. Se perustettiin heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Merkille pantavaa on, että yliopiston ensimmäinen tiedekunta oli sosiologian ja taloustieteen tiedekunta. Tampereen yliopistolla on ollut aktiivista yhteistyötä Łódźin kanssa jo 1970-luvulta lähtien. Yhteistyöhön on kuulunut jo pitkään opiskelijavaihto, opettajavaihto, seminaarit, julkaisut, yhteiset tutkimushankkeet ja yhteistyö koulutuksen kehittämiseksi. ISSS on ollut keskeinen toimija etenkin erilaisen vaihdon järjestämisessä. Vuosittain yliopistojen välillä onkin sangen vilkas opiskelijaliikkuvuus.

Vierailullani opetin ja valmistelin puolalaisten kollegojen kanssa opetus- ja tutkimusyhteistyötä. Luennoin toisen vuoden sosiologian opiskelijoille eriarvoisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Luennon jälkeen käydyssä keskustelussa opiskelijoita kiinnosti muun muassa se, että kuinka meillä voi olla köyhyyttä, vaikka palkansaajien keskimääräiset kuukausitulot ovat lähes 3 000 euroa. Jatko-opiskelijoiden seminaarissa esittelin yhteiskuntatieteiden jatkokoulutusta Suomessa ja keskustelin globaalista kapitalismista. Opin myös, että Puolassa kaikkien jatko-opiskelijoiden opintoihin kuuluu myös osallistuminen laitoksen opetukseen.

Olemme jättäneet EU:lle helmikuun lopussa kuuden maan yhteisen hankehakemuksen, jota Łódźin yliopiston on tarkoitus koordinoida. Tavoitteenamme on kehittää yhteinen opintokokonaisuus sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja sosiaalisesta koheesiosta Euroopassa. Tampereen roolina olisi vastata vertailevan tutkimuksen opintojakson toteuttamisesta. Suunnittelimme myös uutta yhteistä tutkimushanketta, jossa kohteena olisi tutkia elämänlaatua, yrittäjyyttä ja sosiaalista pääomaa jälkiteollisissa kaupungeissa. Vertailevaan tutkimukseemme haemme rahoitusta EU:n tutkimuksen puiteohjelmasta.

Suomessa yliopistoja patistetaan kansainvälistymään. Tiede on aina ollut kansainvälistä, kansainvälisyys on suorastaan elinehto tieteen kehittymiselle. Ei siitä sen suurempaa numeroa kannata tehdä, se vaan on osa arkeamme.

Harri Melin
vararehtori