Suomen tiedepolitiikka puntarissa

Liisa Laakso

Uusimmat moitteet Suomen tutkimus- ja korkeakoulutuspolitiikan takkuamisesta tulevat OECD:stä. Työ- ja elinkeinoministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön OECD:ltä tilaaman tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän arvioinnin alustavia tuloksia kuultiin helmikuun alussa. Lopullinen raportti julkaistaan kesällä.

Ei liene yllättävää, että suurin huoli kohdistuu kokonaisvaltaisen tiedepoliittisen vision puuttumiseen. Tutkimukselle ja korkeakoulutukselle on helppo määritellä hienoja tavoitteita, kuten koulutustason kasvu ja tutkimuksen parempi vaikuttavuus, ja saavuttaa näistä tavoitteista suuri yhteisymmärrys. Melko vaivatonta on myös osoittaa, että tavoitteita ei ole saavutettu. Oppivelvollisuuden ylittävän koulutuksen ulkopuolelle putoavien määrä kasvaa, ja yliopistoissa tehtävän tutkimuksen hyödyntäminen yritysten tuotekehittelyssä on vähäistä.

Syiden ja syyllisten löytäminen onkin sitten visaisempaa. OECD:n mukaan tutkimus ja opetus hajaantuvat liian pieniin yksiköihin, mikä selittää sen, että ne joutuvat pärjäämään liian pienillä resursseilla. Yksi syntipukki on yliopistojen johto. Yliopistot eivät ole kyenneet riittävästi keskittymään vahvuusalueisiinsa.  Vaikka niiden hallituksissa on vuoden 2009 yliopistolakiuudistuksen jälkeen ollut ulkopuolisia jäseniä, ja vaikka hallitukset nykyään nimittävät rehtorit vaaleilla valitsemisen sijasta, nämä ovat edelleen epäilyttävän riippuvaisia yliopiston henkilöstöstä ja opiskelijoista.

Koko ajatuksenjuoksu kuitenkin ontuu. Vahvuusalueisiin keskittyminen vie aikaa, koska tutkimuksen ja korkeakoulutuksen syklit ovat pitkiä. Ja yliopistolaitoksen hajaannusta selittää kyllä enemmän alue- ja elinkeinopolitiikka kuin akateeminen autonomia.

Taaksepäin katsominen ei edes ole kovin hedelmällistä. Edessä ja jo käynnissä olevat yhteiskunnalliset muutokset ovat isoja. Juuri tähän tarvitaan yhteistä visiota. Tulevaisuuden kehityskulkuja ja mahdollisuuksia pitäisi ennakoida rohkeasti monesta eri näkökulmasta ja laatia niiden pohjalta uskottavat suunnitelmat. Tässäkään suhteessa OECD:n ehdottamat lääkkeet eivät yllätä: sen mukaan yhteisen vision tulisi ohjata ennen kaikkea soveltavan tutkimuksen sekä yritysten tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan rahoitusta. Taustalla on Tekesin toimintaan kohdistuneiden rahoitusleikkausten kritiikki.

Yliopistojen ja niissä tehtävän perustutkimuksen kannalta kiinnostavaa OECD:n analyysissa on eri sektorit ylittävien yhteistyötapojen korostaminen. Sitä tukee myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n omassa visiossaan esittämä ajatus tietoyhteisöistä. Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry puhuu osaamiskeskittymistä ja Euroopan unionin ja valtioneuvoston jargonissa esiintyvät käsitteet osaamisalusta ja ekosysteemit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kyse on toiminnasta, jossa tutkijat, opettajat, opiskelijat, yritykset, kunnat ja järjestöt tuottavat, soveltavat ja hyödyntävät tietoa roolejaan sekoittaen. Tampereen yliopisto ja Tampere3 haluavat olla tällaisen tekemisen ytimessä. Onnistuminen tuottaa taloudellista toimeliaisuutta, joka puolestaan vahvistaa myös yliopistoja.

Yliopistojen menestyneimpien tutkimusryhmien työn vakiinnuttaminen siten, että niiden ympärille syntyy luovaa, kansainvälisesti vaikuttavaa yhteistyötä ei kuitenkaan ole mahdollista nykyisen kaltaisella pätkärahoituksella. Korkeakoulujen lisärahoitusta pohtiva työryhmä jättää pian esityksensä hallitukselle. Sen tehtävänä on selvittää myös aiempaa merkittävämmän pääomittamisen mahdollisuudet. Pitkällä tähtäimellä yliopistojen pääomittaminen on paras tapa tukea tiedettä ja sen uudistumista. Liiallinen ohjaus ja perustoimintojenkin hankkeistaminen johtaa ylenmääräiseen kilpailuun, joka syö hallinnollisia resursseja ja kannustaa osaoptimointiin. OECD:n arvioinnissa kiinnitetään huomiota myös tulosperustaisen rahoituksen negatiivisiin vaikutuksiin.

Toivomme sekä valtiovallalta että yhteistyökumppaneiltamme luottamusta yliopistojen omaan päätöksentekoon. Vahvaa osaamista ja tiedettä syntyy vain pitkäjänteisellä työllä.

Liisa Laakso
Rehtori

Mistä eväitä vielä parempaan?

Seppo Parkkila

Seppo Parkkila

Yliopistomaailma on kokenut valtavan murroksen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Jonkinlaisella kaiholla ainakin itse muistan 1990-luvun alun kultaiset ajat, jolloin yliopistojen perusrahoitus oli lamasta huolimatta varsin ruhtinaallista ja virkoja oli yllin kyllin jaettavana – virkamiehiä ja -naisia kun oltiin. Voi toki olla, että tässäkin suhteessa aika on kullannut muistoni. 2000-luku toi kovenevan kilpailun tutkimusrahoituksesta ja julkaisujen määrää ja laatua alettiin mitata entistä tarkemmin. Muistan kuinka eräs kollegani totesi vuosituhannen vaihteen aikoihin, ettei mikään ole niin tärkeää kuin impact factorit. Hän oli tosin saanut tutkijanuran alkumetreillä koulutuksensa sittemmin edesmenneen akateemikko Leena Palotien oppilaana. Palotie tunnetusti julkaisi tutkimuksensa usein huippulehdissä ja artikkelit keräsivät – ja keräävät edelleen – valtavan määrän viittauksia.

Viime vuosina kovasta kansainvälisestä kilpailusta on tullut tiedemaailman status quo. Englanninkielisissä teksteissä julkaisemisen välttämättömyyttä kuvataan usein sanonnalla ”publish or perish.” Julkaiseminen erinomaisissa lehdissä on tullut erittäin haastavaksi. Julkaisusarjoja löytyy kyllä joka lähtöön, mutta valitettavan suuri osa niistä on täysin kelvottomia. Ulkoisen rahoituksen saamiseen ei enää välttämättä riitä, että hakemus on erinomainen. Tarvitaan vielä parempaa ja enemmän. Näistä syistä onkin ajankohtaista kysyä, mistä vielä löytyisi eväitä parempaan? Onneksi on monia keinoja, jotka yksi kerrallaan tai yhdessä parantavat mahdollisuuksia. Tampere3-yliopistoyhteisössä olemme juuri tehneet ratkaisuja, joilla pyrimme jatkossa helpottamaan tutkijoiden työtä ulkoisen rahoituksen hakemisessa. Uusi yliopisto toivottavasti lisää myös tieteenalojen välistä vuorovaikutusta ja helpottaa tutkimusta tieteenalojen välisillä rajapinnoilla. Tiede on kansainvälistä ja parhaat tutkimustulokset ja julkaisut syntyvät usein yhteistyössä kansainvälisten yhteistyökumppanien kanssa. Siksi tutkimusryhmien kansainvälisten suhteiden merkitystä ei voi liikaa korostaa.

Vaikka kansainväliset ranking-mittaukset eivät kerro koko totuutta, niitäkin on hyödyllistä seurata. Times Higher Education -vertailussa Tampereen yliopisto sijoittui neljänneksi suomalaisista yliopistoista ja lisäksi useilla tieteenaloilla toiseksi. Kansainvälisessä vertailussa Tampereen yliopisto oli sijalla 251-300. Uusimmassa NTU-ranking-vertailussa yliopistomme sijoittui viidenneksi suomalaisten yliopistojen joukossa. Keskustelut lukuisten yliopistomme tutkijoiden kanssa ovat vakuuttaneet ainakin minut, että Tampereen yliopiston suunta on oikea. Yliopiston tutkimuksen laadun nousu on pitkäjänteisen ja kovan työn tulosta. Siitä kiitos koko yliopistoyhteisölle sekä tieteellisen työmme rahoittajille ja muille tukijoille!

Seppo Parkkila
Vararehtori

Monitieteisyys

Harri Melin

Harri Melin

Poikkitieteellisyys on päivän sana. Aikamme visaiset haasteet suorastaan huutavat poikkitieteellisiä ratkaisuja. Olemme tekemässä Tampereelle uutta yliopistoa. Yksi sen vahvuuksista on monitieteisyys. Tampereen yliopisto on jo nyt monitieteinen, mutta vuonna 2018 starttaava uusi yliopisto on sitä ihan toisessa laajuudessa.

Ei pelkästään visaiset haasteet vaan monet taloudelliset ja sosiaaliset innovaatiot ja innovaatioiden mahdollisuudet ovat sellaisia, että uuden tiedon tuottaminen edellyttää monitieteisyyttä ja perinteisten rajojen ja osaamisalueiden ylittämistä. Hyvä esimerkki tällaisesta on tekoäly tai teknologian sovellutukset palvelujen tuotantoon, mukaan lukien uuden sukupolven robotit tai monimutkaisten institutionaalisten järjestelmien, kuten hyvinvointivaltion, uudistaminen. Kaikissa näissä uudistaminen ja kehittäminen suorastaan vaatii monitieteistä lähestymistapaa ja perinteisten ajattelutapojen ylittämistä.

Tampereella on jo käynnissä kiinnostavaa monitieteistä tutkimusta ja kehittämistoimintaa. Uuden sukupolven robottiteknologian soveltaminen palvelujen tuotantoon – sekä julkisiin että kaupallisiin palveluihin – on yksi sellainen alue, jota tällä hetkellä haarukoidaan humanististen tieteiden, teknisten titeiden ja sosiaalitieteiden yhteisvoimin. Uuden sukupolven robotiikka, jonka ominaisuuksina ovat automaatio, muisti, oppiminen, konenäkö, liikkuminen ja ohjattavuus internetin kautta on sinällään alue, joka edellyttää monitieteisyyttä jo itse teknologian tutkimuksessa. Silloin kun kyse on teknologian soveltamisesta ihmisten arkipäivään ja erilaisiin hyvinvointipalveluihin, teknologian soveltaminen saa kokonaan uutta ihmiskasvoisuutta. Tämä tarkoittaa sosiaalista hyväksyttävyyttä, sosiaalista ja eettistä vastuuta sekä taloudellista kannattavuutta. Näin robotiikan kehittämistä ei enää voidakaan tehdä erillisesti teknologisena vaan integroidusti sosiaalisena ja eettisenä kysymyksenä. Tampereella tehdään tällaista tutkimusta yhdessä useamman korkeakoulun kanssa.

Monitieteisyys on saatava vahvasti mukaan myös opetukseen. Tänä syksynä käynnistyi  laajamittainen – uudessa portaalissa on mukana yli 800 opintojaksoa – ristiinopiskelu kolmen tamperelaisen korkeakoulun kesken. Se suo tekniikan opiskelijoille mahdollisuuden hyödyntää yliopistomme humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden tarjontaa. Meidän opiskelijamme voivat vastaavasti valita kursseja TTY:n tai TAMK:in tutkinto-ohjelmista. Tämän lukuvuoden aikana aloitetaan myös yhteisiä Tampere3-opetuspilotteja, joissa kaikissa poikkitieteisellä lähestymistavalla on keskeinen sija.

Tampereella monitieteisyys ei ole pelkkää puhetta. Me teemme sitä jo.

Harri Melin
Vararehtori

Arvon mekin ansaitsemme

Seppo Parkkila

Seppo Parkkila

Tämä juuri alkanut kesä on käänteentekevä Kaupin kampuksella. Eri puolilla kampusaluetta työskentelevät Tampereen yliopiston henkilökunta ja opiskelijat siirtyvät kesän aikana uuteen Arvo-rakennukseen. Samoihin tiloihin tulee myös BioMediTech-instituuttiin kuuluvia Tampereen teknillisen yliopiston tutkimusryhmiä. Lisäksi uudessa Taito-keskuksessa lääketieteen opiskelijat, muut terveysalan opiskelijat sekä sairaanhoitopiirin työntekijät voivat moniammatillisesti harjoitella kliinisiä taitoja uudenlaisessa oppimisympäristössä.

Tutkimuksen näkökulmasta on erityisen merkittävää, että oppialarajat himmenevät entisestään Arvo-rakennuksen laboratorio- ja toimistotiloissa. Olennaista ei ole, millä oppialalla tutkija työskentelee, vaan millaista tutkimusta hän tekee ja millä menetelmillä. Esimerkiksi syöpätutkijat useista tutkimusryhmistä sijoittuvat samoihin toimisto- ja laboratoriotiloihin, histologian menetelmät keskitetään yhdelle alueelle ja soluviljely toisaalle. Tällaisten järjestelyjen kautta saadaan toivottavasti aikaan lisää yhteistyöprojekteja, tilankäytön tehostumista ja monia muita arvokkaita synergiaetuja.

Samalla kun muutto uuteen toimintaympäristöön on suuri positiivinen muutos, joku voi kokea hienoista haikeuttakin, kun entiset vuosikymmeniä palvelleet tilat murskautuvat suurten koneiden rautaisessa otteessa. Mistähän johtunee, mutta itse en ole kuullut juurikaan kaihoisia haikeudenosoituksia entisiä tiloja kohtaan, vaan enemmänkin ilmassa on ollut ajatusta – lopultakin tämä toteutuu.

Näihin samoihin kuukausiin ajoittuu myös toinen suuri muutos Kaupin kampuksella. Lääketieteen ja bioteknologian tutkinto-ohjelmat sekä näiden alojen tohtori- ja erikoislääkärikoulutusta toteutetaan vuodesta 2017 alkaen yhteisessä lääketieteen ja biotieteiden tiedekunnassa. Terveystieteiden opetus- ja tutkimustyötä tehdään uudessa Arvo-rakennuksessa, mutta hallinnollisesti tämä toiminta sijoittuu yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan. Nämä ovat hallinnollisia ratkaisuja, joiden myös toivoisi edistävän tutkimusta ja opetusta yliopistossamme. Kaikki tiedämme, etteivät tilat nosta tutkimusta huippututkimukseksi. Hallinnolliset päätökset yksikkö- tai tiedekuntarakenteista eivät myöskään sellaisenaan lisää tutkimuksen laatua tai vaikuttavuutta. Kaikkein eniten yliopisto tarvitsee huippututkijoita ja erinomaisia opiskelijoita. Toimivat tilat ja infrastruktuurit sekä tehokas ja samalla joustava hallinto voivat kuitenkin merkittävästi helpottaa tutkimuksen tekemistä.

Toivotan onnea ja menestystä kaikille uuteen Arvo-rakennukseen siirtyville! Samaa onnea ja menestystä toivon myös teille yliopistoyhteisön jäsenet, jotka ette siirry Arvoon – kaikki olemme kuitenkin arvon ansainneet. Jaakko Juteinin sanoin ”Opin teillä oppineita, Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita täällä tehdään uusia; valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.” Jätetään siitä lopusta se ”Lal, la, la, la…” pois, koska sivistysyliopistossa yliopistoväellä on sanoja yhtä paljon kuin melodiaa – toisin oli vanhoissa kansanlauluissa … ja politiikassa.

Seppo Parkkila
vararehtori

Vertaileva tutkimus

Harri Melin

Harri Melin

Osallistuin toukokuun alussa Kaunasissa International Social Survey Programme (ISSP) -vuosikokoukseen. Vertailevan yhteiskuntatutkimuksen ISSP-tutkimusohjelmassa on mukana 42 maata. Mukana ovat mm. Kiina, Intia, Filippiinit, Meksiko, USA ja monet  Euroopan maat. Vuosittain vaihtuvat tutkimusteemat käsittelevät esimerkiksi uskontoa, perhettä, työtä, eriarvoisuutta, valtion tehtäviä, identiteettejä, terveyttä jne. ISSP toimii niin, että mukana olevat maat kokoavat omilla resursseillaan kansalliset tutkimusaineistot. Sen jälkeen Saksan tietoarkisto muokkaa kaikille aineistoista kiinnostuneille tutkijoille, opiskelijoille tai vaikkapa politiikan tekijöille vapaasti ladattavan vertailuaineiston.

Vuosikokouksessa tehdään tutkijoiden yhteistyönä seuraavan vuoden kyselylomake.
Suomi on ollut mukana ISSP:n toiminnassa vuodesta 2000 lähtien. Meillä Tietoarkisto vastaa yhdessä Tilastokeskuksen kanssa Suomen aineistojen keruusta. Tampereen yliopiston yhteydessä toimiva Tietoarkisto on tutkimuksen ja opetuksen valtakunnallinen palveluinfrastruktuuri. Se arkistoi ja välittää sähköisiä tutkimusaineistoja tutkimukseen, opetukseen ja opiskeluun. Kaikki palvelut ovat maksuttomia. Tietoarkisto tekee muutenkin hyvää työtä. Se edistää osaltaan tieteen avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja olemassa olevan tiedon tehokasta tutkimuskäyttöä.

Yhtenä toimintonaan arkisto ylläpitää Aila-tietokantaa. Sieltä löytää Tietoarkistoon tallennetut tutkimusaineistot sekä niiden kattavat suomen- ja englanninkieliset kuvailutiedot. Ailassa on yli 1 200 aineistoa. Ailan käyttöönotto on lisännyt merkittävällä tavalla myös vertailevan tutkimuksen mahdollisuuksia ja vertailevan tutkimuksen tekemistä. Tämä näkyy kiinnostavalla tavalla myös meidän opinnäytetöissämme. Yhä useammassa gradussa on vertaileva tutkimusasetelma.

Itse tutkin tällä hetkellä työhyvinvoinnin eroja Suomessa ja Venäjällä. Omia, yhdessä venäläisten kollegojen kanssa keräämiämme aineistoja tukee hienolla tavalla ISSP:n vuoden 2015 aineisto. Se näet käsittelee työtä ja työhön suhtautumista.
Heti kun kevään kiireet helpottavat, aloitan Suomea ja Venäjää käsittelevät vertailuanalyysit tuoreella aineistolla. Saas nähdä mitä kaikkea sieltä löytyy.

Harri Melin
Vararehtori

Yliopiston vastuu tutkimuksesta

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Suomessa yliopistojen omat tutkimusresurssit ovat niukat moniin verrokkimaihin nähden. Jopa vakinaisten opettajien sapattivapaat, tutkimusavustajat, kenttätyöt ja konferenssimatkat hoituvat monesti ulkopuolisella rahoituksella – jos ovat hoituakseen.

Kun päätökset tutkimusrahoituksesta on näin ulkoistettu, lopputulema on melko sattumanvarainen. Kova kilpailu toki takaa sen, että rahoituksen saaneet hankkeet ovat erinomaisia. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että erinomaisia hankkeita jää rahoittamatta. Kokonaisuus on helposti hajanainen, jos siitä huolehtiminen jää keskinäiseen kilpailuun pakotetuille yksittäisille tutkijoille.

Suomen Akatemia on tärkein yliopistotutkimuksen rahoittaja. Sen ja yliopistojen välistä yhteistyötä tulee katsoa kriittisesti, koska molemmat ovat opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksessa. OKM pyrkiikin korjaamaan syntynyttä hajanaisuutta SA:n kautta kilpaillulla rahoituksella yliopistojen profiloitumisen vahvistamiseksi. Samaan tähtäävät myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n rakenteellisen kehittämisen hankkeet. Näiden prosessien vaikutukset jäävät nähtäväksi.

Yliopistoissa tehtävän tutkimustyön voi jäsentää kolmeen toisiaan täydentävään kategoriaan: tutkimuksen maaperään, uusiutumiseen ja huippututkimukseen. Näistä ensimmäinen on pitkäkestoista ja aivan välttämätöntä laadukkaan opetuksen järjestämiselle. Se sisältää “monotieteistä” valtavirtatutkimusta ja siihen kuuluu suuri osa tutkimuksen infrastruktuurista. Tieteen uusiutuminen taas voi tapahtua lyhyelläkin jänteellä ja hankkeittain. Se voi olla monitieteistä ja sisältää tyypillisesti riskejä. Huippututkimus on jo kansainvälisesti tunnustettua ja sen tuloksellisuudesta voi olla suhteellisen varma.

Yliopistojen ulkopuolelta tulevaa arviointia ja päätöksentekoa tarvitaan ennen kaikkea tieteen uusiutumiseen. Siksi myös SA:n rooli on kaikkein merkittävintä juuri tässä kategoriassa. Vastuun maaperästä tulisi olla yliopistoilla. SA:lla on toki rooli myös siinä mm. infrastruktuurien rakentamisessa.

Huippututkimuksen osalta asetelma on monimutkaisempi ja samalla kiinnostava. SA:n näkökulmasta erinomaisiksi todettujen ja vakaasti eteenpäin menevien tutkimusryhmien säännöllinen uudelleenarvioituttaminen ja rahoittaminen niukoilla voimavaroilla ei tuo paljon lisäarvoa. Yliopistojen näkökulmasta taas huippututkimus on usein niin eriytynyttä, että se johtaa fragmentoitumiseen muutamiksi kärjiksi. Ne kyllä tahkoavat julkaisuja ja viittauksia tietyistä tutkimuskysymyksistä, mutta kontribuoivat melko vähän laajemmille aloille tai opetukseen. Lisäksi kapeat kärjet ovat pitkällä tähtäimellä haavoittuvia. Yliopistojen perusrahoituksen käyttäminen on järkevää vain kytkemällä huippututkimus maaperään, opetukseen ja valtavirtaan. Profiloitumisrahoitus yrittää työntää yliopistoja juuri tähän suuntaan. Jos yliopistot onnistuvat määrittelemään huippututkimukseensa perustuvia painoaloja, perustamaan niille uusia opetustehtäviä ja tuottamaan siten tutkinto-opetusta, lopputulos on kestävä.

Mutta huippututkimus tarvitsee myös lisärahoitusta kuten koko yliopistokin. Realistisimmat mahdollisuudet ovat kansainvälisessä yhteistyössä. Siksi yliopistojen ja SA:n on yhdessä huolehdittava siitä, että ykkösketjuilla haetaan kansainvälistä rahoitusta jatkuvasti. Siihen tarvitaan vahvaa verkottumista ja toimivat tutkimuspalvelut.

Tutkimuspalvelujen tulisi auttaa konkreettisesti hankehakemusten tekemisessä. Hakemuksiin ja niiden arviointiin kuluu nykyisellään tutkijoilta tavattomasti aikaa ja vaivaa. Voisiko prosessia tehostaa? Vaikka suurin osa esimerkiksi Suomen Akatemiaan jätetyistä hakemuksista on hyviä, joukossa on myös puutteellisia. Osa hakijoista kompastuu vuodesta toiseen samoihin ongelmiin. Voisiko suorituspaikkana toimiva yliopisto ottaa suuremman vastuun tutkimussuunnitelmien laadusta tutkimuksen vapautta vaarantamatta? Voitaisiinko hakijoiden saamia arviointilausuntoja hyödyntää nykyistä paremmin suorituspaikan tutkimuspalveluissa tai laajemmassa tutkimusryhmässä?

Autonomisen yliopiston tehtävä on tukea vapaata tutkimusta. Autonominen yliopisto on myös vastuussa siitä, että siellä on resursseja tehdä tutkimusta.

Liisa Laakso
Rehtori

Tiede kiehtoo

- Kaija Holli

– Kaija Holli

Tampereella on hiljaista lauantaina 17.1.2015. Säätila on surkea, mutta hiljaisuus ei johdu siitä, vaan siitä, että kaikki ovat Tampere-talolla. Miksiköhän ne siellä ovat? No tietenkin siksi, että siellä on tiedetapahtuma Valoa pimeyteen. Neljättä kertaa järjestettävä tapahtuma on tänä vuonna erityisen merkittävä siksi, että molemmilla Tampereen yliopistoilla on juhlavuosi. Tampereen yliopisto viettää 90- ja teknillinen yliopisto 50-vuotisjuhlavuottaan. Tiedevuosia on siis yhteensä 140.

Juhlavuosi näkyy myös Valoa pimeyteen -tiedetapahtumassa, jonka teemana on Tulevaisuus – nyt. Tapahtuman ohjelma on monipuolinen ja kiehtova. Mitähän kaikkea tiedämme nyt tulevaisuudesta? Mitenkähän se ihmispoloinen selviytyy tässä muuttuvassa maailmassa vai tarvitseeko se kenties muuttuvan maailman selviytyäkseen? Ehkäpä joitakin vastauksia saamme tapahtumassa ja jos emme, niin tutkittakoon lisää.

Syksyllä 2011, kun aloimme suunnitella nykymuotoista tiedetapahtumaa ajattelimme, että sitä järjestetään ainakin niin kauan kuin kävijämäärät kasvavat. Näin on tapahtunut tähän saakka, eikä tämä vuosi varmasti ole poikkeus. Tampere-talossa on kyllä tilaa, vaikka osallistujamäärät nousisivat reilustikin.

Valoa pimeyteen on hyödyllinen tavalliselle ihmiselle, joka saa tietoa siitä, mitä tutkitaan, miten tutkitaan ja ennen kaikkea mitä tutkimuksissa on havaittu ja mitä se tarkoittaa tai vaikuttaa ihmisen ja ympäristön hyvinvointiin ja tulevaisuuteen. Tapahtumassa voi myös viihtyä ja verkostoitua, oppia tuntemaan muiden tekemisiä ja muita ihmisiä. Tiedetapahtuma on tärkeä myös tutkijoille ja opettajille tieteen ja oman alan tunnetuksi tekemisessä, tutkimustulosten popularisoinnissa, uusien ideoiden saamisessa ja verkostoitumisessa. Eri alueiden huippuasiantuntijoiden esitykset avartavat kummasti omaa, varsin kapeaksi jäänyttä näkemystä tiedekentästä.

Yksi tamperelaisen tai pirkanmaalaisen tiedetapahtuman tärkeimmistä ansioista on se, että sitä tehdään yhdessä eri toimijoiden kanssa. Paitsi kaikki neljä korkeakoulua, mukana ovat myös Tampere-talo, Tampereen kaupunki, Pirkanmaan liitto, Aamulehti ja Pirkanmaan kulttuurirahasto. Sitoutuminen tapahtumaan on ollut erinomainen ja uskon, että kaikki osapuolet hyötyvät mukanaolosta.

Mikään tapahtuma ei synny itsestään, vaan vaatii työtä ja rahaakin – tämä tapahtuma enemmän työtä, jota ei tässä tapauksessa mitata rahalla. Tiedetapahtuma edellyttää myös aktiivisia osallistujia ja kannustan kaikkia yliopistoyhteisön jäseniä osallistumaan. Jos ei itse pääse, kannattaa yllyttää naapurit ja sukulaiset ja heidän kummin kaimansa mukaan. Tapahtumaan voi tulla koko perheen voimalla, sillä lapsia kiinnostavat varmasti robotit ja muut vempaimet. Heistä voi tulevaisuudessa tulla suuria tiedepersoonia, kun saavat virikkeitä jo varhain.

Kaija Holli
Rehtori

Excel(lence)

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Kun joulu lähestyy, ihmisen mieli harrastuu pohtimaan henkisiä asioita. Minä olen jo aloittanut lukemalla pääministerin johtaman tutkimus- ja innovaationeuvoston ohjelman: Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020. Huomaa otsikkoon upotettu nokkeluus: uudistava. Itsekin luin ensin uudistuva, mutta ymmärrän nyt, että mikään ei uudistu itsestään. Asiakirja onkin selväsanainen lista siitä mitä kunkin tulee nyt tehdä uudistuakseen. Tosin tekstiä on paikoin vaikea ymmärtää, koska se on niin tieteellistä. Esimerkiksi: ”Investoinnit aineettomaan pääomaan ja aineettomuuden hyödyntäminen ovat nousseet tuottavuuden ja talouskasvun keskeisiksi lähteiksi. Arvoa luodaan yhä enemmän aineettomilla tekijöillä […] arvioidaan koulutus- ja tutkimusjärjestelmän kyky tuottaa aineettoman arvonluonnin osaamista”. Ymmärsin, että juuri tämä koskee meikäläistä, joka on tutkivinaan yhteiskuntaa.

Ei pidä pilkata. Kyse on vakavasta asiasta. Maamme talous taantuu ja innovaatiotoiminta sen mukana, vaikka juuri sen pitäisi pelastaa maa. Asiakirjasta hahmottuu ammottava osaamisvaje: ”Suhteellisen suurista investoinneista huolimatta Suomeen tieteen taso ei ole noussut, huippuja on vähän ja ne ovat kapeita sekä tutkimustulosten hyödyntäminen on riittämätöntä. Olemme jääneet jälkeen muista edistyneistä ja johtavista vertaisryhmämme tiedemaista.” Suomen korkeakoulut eivät saa todellakaan korkeata arvosanaa. Tuntuu, että ne ovat pikemminkin syypäitä asioiden heikkoon jamaan. Myönnetään.

Lääkkeitä on monia, kuten ”korkeakoulujärjestelmän radikaali uudistaminen” ja porukan vaihtaminen: ”Ulkomaalaisille osoitetaan toimia ja tutkijapaikkoja joustavin ehdoin, tarvittaessa nopeasti ja kutsurekrytoinneilla […] Varmistetaan ulkomaisten avainhenkilöiden ja asiantuntijoiden verotuksen kilpailukyky sekä tämän veroedun jatkuvuus vuoden 2015 jälkeen.” Joku Suomessa syntynyt voisi olla kateellinen, mutta ei kannata: meitä kehotetaan menemään ulkomaille, missä on paremmat edut.

Ymmärrän toki vastuullisen suunnittelun vaikeuden:
”Rahoittajaorganisaatioiden merkityksen huomattava kasvu on korostanut niiden roolia ja vastuuta koko julkisen tutkimusjärjestelmän toiminnasta. Lineaarisen innovaatiomallin osittainen korvautuminen vuorovaikutukseen innovaatioprosessin eri vaiheissa perustuvalla mallilla on tehnyt t&k:n hyödyntämisestä ja siihen liittyvistä tukitoimista entistä vaativampia kehittämiskysymyksiä.” Kannatan myös päätelmää: ”On luotava jäsentynyt kokonaisnäkemys innovaatiojärjestelmän toimivuudesta ja t&i-politiikasta.”

Onneksi ohjelmasta löytyy myös virke, josta oikein innostuin: ”Korkeatasoinen tieteellinen tutkimus ja opetus ovat tiedon ja osaamisen perusta.” Se vain hukkuu osaamattomuuteen. Ymmärsin myös, että ”yliopistoissa on ymmärrettävä uuden tiedon ja osaamisen hyödyntämisen ja laajan käyttöönoton edistämisen tärkeys.” Kun tämän hoksaa, voi odottaa palkintoa: ”Tutkimuksen vaikuttavuuden osoittamiseksi kehitetään mittaamista ja arviointia. Tietoa vaikuttavuudesta käytetään jatkossa korkeakoulujen rahoituksen suuntaamisessa.” Tämän laatukannustimen voi kuvata lyhyemmin tieteen kielellä: excellence by excel.

Asiakirja, joka ”lähetetään valtioneuvoston kanslialle ja ministeriöille asiaankuuluvia toimenpiteitä varten”, on niin arvovaltaisen joukon laatima, että en uskalla sanoa sitä vastaan puolta sanaa. Tottelen vaan.

Pertti Haapala
vararehtori ja johtaja
Centre of Excellence in Historical Research

Arvioimisesta

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Tampereen yliopiston tutkimuksen kansainvälinen taso arvioitiin viime viikolla. Emme tiedä vielä tuloksia. Vieraat vaikuttivat kuitenkin tyytyväisiltä, kehuivat kohteluaan, asioiden organisointia, yliopiston tiloja ja muita resursseja. Tällaiset asiat ovatkin kunnossa suomalaisissa yliopistoissa. Tutkimuksemme taso ei varmaankin ole huono, sitä ei tarvitse pelätä. Tärkeämpi kysymys onkin: voisiko se olla parempi. Tähän saamme varmasti hyviä ehdotuksia. Naapuri näkee ruohon vihreyden paremmin kuin me itse.

Ulkomaiset asiantuntijat vaikuttivat päteviltä. Jos he eivät vaikuttaneet, sittenhän olemme parempia kuin he! Monet vieraat kyselivät etukäteen mitä tapahtuu arvioinnin jälkeen. Kun vastasin, että ketään ei tapeta, he olivat helpottuneita. Kysymys oli sikäli aiheellinen, että tutkimuksen arviointeja on monenlaisia: jossakin se on osa saneeraus- tai säästöohjelmaa ja jossakin se on sidottu valtion rahoitukseen. Huono tulos tarkoittaa siis potkuja. Meidän arvointimme oli yliopiston omaa toimintaa, ja tärkeintä on saada tietoa siitä miten voisimme tehdä asioita paremmin. Keinot ovat auki, mutta tieto varmasti näkyy siinä miten yliopisto määrittelee itsensä tulevassa strategiassa eli tulevina vuosina.

Tutkimuksen arviointi teetti paljon työtä ja vähän jännittikin. Kaikki eivät ehkä asiasta innostuneet ja tavallaan syystä: yliopiston tutkimus on lähtökohtaisesti laadukasta ja sen tulee olla vapaata, jotta se olisi laadukasta. Mihin arviointia tarvitaan? Ehkä siihen, että yli 2000 ihmisen yliopisto on iso organisaatio, eikä se toimi aivan itsestään, eikä ilman tietoa kokonaisuudesta. Toinen syy on se, että me emme tiedä tarpeeksi siitä mitä muualla tehdään. Jonkun täytyy kertoa se. Maailmaa nähnyt professori on tähän hyvä apu. Hän on myös realistinen verrattuna vaikkapa niihin kotimaisiin virkamiehiin, poliitikkoihin ja suunsoittajiin, jotka mielellään osallistuvat tiedepoliittiikkaan.

Periaatteessa vastustan tutkimuksen mittaamista – siksi että mittarit ovat useammin huonoja kuin hyviä ja huonojen mittarien perässä juokseminen vie väärään suuntaan. Pahinta on se, jos tulostavoite peittää tutkimustavoitteen. Silloin tutkimus tuottaa jotakin muuta kuin uutta tietoa ja tutkija on jotakin muuta kuin vapaa ajattelija. Jotenkin tähän istuu Väinö Linnan toteamus: työläiskirjailija on sellainen joka kirjoittaa työkseen.

Pertti Haapala
vararehtori

Hyvä opiskelukäytäntö

Tieteen tekemisen yhtenä peruspilarina on aina pidetty ehdotonta rehellisyyttä. Tutkimuksessa ja akateemisessa koulutuksessa on yhteiset pelisäännöt ja yhteiset eettiset periaatteet. Ne määrittävät kaikille muun muassa sen, miten toimia suhteessa toisten kokoamiin tutkimusaineistoihin, toisten tuloksiin ja toisten kirjoittamiin teksteihin. Tästä huolimatta tieteessä on aina ollut vilppiä ja aina tulee olemaankin, koska myös tiede on syvästi inhimillistä toimintaa.

Hyvien tieteellisten käytäntöjen opetus aloitetaan jo ensimmäisinä opiskeluviikkoina orientoivien opintojen vaiheessa. Hyvien käytäntöjen opiskelu jatkuu läpi opintojen: lähdeviitteiden merkitsemistä ja lähdeluettelon laadintaa harjoitellaan metodikursseilla, kandiseminaarissa, graduseminaarissa ja vielä niiden välilläkin.

Oikeat toimintatavat eivät pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tästä huolimatta törmäämme jatkuvasti erilaisiin opiskeluvilppeihin. Sitä paitsi vilpillisten keinojen käyttäminen on helpottunut Internetin myötä. Copy-paste-metodia ei varmasti erikseen opeteta, mutta sen käyttö kyllä tunnetaan ja suoranaista plagiointiakin  harjoitetaan aina silloin tällöin.

Kaikissa suomalaisissa yliopistoissa ollaan ottamassa käyttöön sähköisiä plagiaatin tunnistusjärjestelmiä. Tällainen on hankittu myös Tampereen yliopistoon. Ensi vuoden alusta lähtien kaikki opinnäytetyöt käyvät läpi alkuperäisyystarkistuksen. Alkuperäisyyden varmistus aloitetaan väitöskirjoista, ja kun opettajille ja opiskelijoille on tarjottu riittävästi opastusta, tarkistus ulotetaan myös graduihin ja kandintutkielmiin.

Asiaa käsitellessään opetusneuvosto painotti, että sähköinen plagiaatin tunnistusjärjestelmä on ennen muuta opiskelijan työväline. Se toimii Moodle-ympäristössä, ja opiskelija voi itse tarkistaa työnsä alkuperäisyyden. Samalla ohjelma tarjoaa myös opettajille mahdollisuuden tarvittaessa varmistaa hyvien tieteellisten käytäntöjen hallinnan.

Valmistaudumme plagiaatin tunnistusjärjestelmän käyttöönottoon rauhallisin mielin. Uskomme, että yliopistomme opiskelijat kunnioittavat ja noudattavat tieteen yhteisiä pelisääntöjä. Uusi ohjelma on väline, jonka avulla opiskelija voi helposti itse varmistaa, että hän on menetellyt eettisesti kestävällä tavalla.

Harri Melin
vararehtori