Yliopiston vastuu tutkimuksesta

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Suomessa yliopistojen omat tutkimusresurssit ovat niukat moniin verrokkimaihin nähden. Jopa vakinaisten opettajien sapattivapaat, tutkimusavustajat, kenttätyöt ja konferenssimatkat hoituvat monesti ulkopuolisella rahoituksella – jos ovat hoituakseen.

Kun päätökset tutkimusrahoituksesta on näin ulkoistettu, lopputulema on melko sattumanvarainen. Kova kilpailu toki takaa sen, että rahoituksen saaneet hankkeet ovat erinomaisia. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että erinomaisia hankkeita jää rahoittamatta. Kokonaisuus on helposti hajanainen, jos siitä huolehtiminen jää keskinäiseen kilpailuun pakotetuille yksittäisille tutkijoille.

Suomen Akatemia on tärkein yliopistotutkimuksen rahoittaja. Sen ja yliopistojen välistä yhteistyötä tulee katsoa kriittisesti, koska molemmat ovat opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksessa. OKM pyrkiikin korjaamaan syntynyttä hajanaisuutta SA:n kautta kilpaillulla rahoituksella yliopistojen profiloitumisen vahvistamiseksi. Samaan tähtäävät myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n rakenteellisen kehittämisen hankkeet. Näiden prosessien vaikutukset jäävät nähtäväksi.

Yliopistoissa tehtävän tutkimustyön voi jäsentää kolmeen toisiaan täydentävään kategoriaan: tutkimuksen maaperään, uusiutumiseen ja huippututkimukseen. Näistä ensimmäinen on pitkäkestoista ja aivan välttämätöntä laadukkaan opetuksen järjestämiselle. Se sisältää “monotieteistä” valtavirtatutkimusta ja siihen kuuluu suuri osa tutkimuksen infrastruktuurista. Tieteen uusiutuminen taas voi tapahtua lyhyelläkin jänteellä ja hankkeittain. Se voi olla monitieteistä ja sisältää tyypillisesti riskejä. Huippututkimus on jo kansainvälisesti tunnustettua ja sen tuloksellisuudesta voi olla suhteellisen varma.

Yliopistojen ulkopuolelta tulevaa arviointia ja päätöksentekoa tarvitaan ennen kaikkea tieteen uusiutumiseen. Siksi myös SA:n rooli on kaikkein merkittävintä juuri tässä kategoriassa. Vastuun maaperästä tulisi olla yliopistoilla. SA:lla on toki rooli myös siinä mm. infrastruktuurien rakentamisessa.

Huippututkimuksen osalta asetelma on monimutkaisempi ja samalla kiinnostava. SA:n näkökulmasta erinomaisiksi todettujen ja vakaasti eteenpäin menevien tutkimusryhmien säännöllinen uudelleenarvioituttaminen ja rahoittaminen niukoilla voimavaroilla ei tuo paljon lisäarvoa. Yliopistojen näkökulmasta taas huippututkimus on usein niin eriytynyttä, että se johtaa fragmentoitumiseen muutamiksi kärjiksi. Ne kyllä tahkoavat julkaisuja ja viittauksia tietyistä tutkimuskysymyksistä, mutta kontribuoivat melko vähän laajemmille aloille tai opetukseen. Lisäksi kapeat kärjet ovat pitkällä tähtäimellä haavoittuvia. Yliopistojen perusrahoituksen käyttäminen on järkevää vain kytkemällä huippututkimus maaperään, opetukseen ja valtavirtaan. Profiloitumisrahoitus yrittää työntää yliopistoja juuri tähän suuntaan. Jos yliopistot onnistuvat määrittelemään huippututkimukseensa perustuvia painoaloja, perustamaan niille uusia opetustehtäviä ja tuottamaan siten tutkinto-opetusta, lopputulos on kestävä.

Mutta huippututkimus tarvitsee myös lisärahoitusta kuten koko yliopistokin. Realistisimmat mahdollisuudet ovat kansainvälisessä yhteistyössä. Siksi yliopistojen ja SA:n on yhdessä huolehdittava siitä, että ykkösketjuilla haetaan kansainvälistä rahoitusta jatkuvasti. Siihen tarvitaan vahvaa verkottumista ja toimivat tutkimuspalvelut.

Tutkimuspalvelujen tulisi auttaa konkreettisesti hankehakemusten tekemisessä. Hakemuksiin ja niiden arviointiin kuluu nykyisellään tutkijoilta tavattomasti aikaa ja vaivaa. Voisiko prosessia tehostaa? Vaikka suurin osa esimerkiksi Suomen Akatemiaan jätetyistä hakemuksista on hyviä, joukossa on myös puutteellisia. Osa hakijoista kompastuu vuodesta toiseen samoihin ongelmiin. Voisiko suorituspaikkana toimiva yliopisto ottaa suuremman vastuun tutkimussuunnitelmien laadusta tutkimuksen vapautta vaarantamatta? Voitaisiinko hakijoiden saamia arviointilausuntoja hyödyntää nykyistä paremmin suorituspaikan tutkimuspalveluissa tai laajemmassa tutkimusryhmässä?

Autonomisen yliopiston tehtävä on tukea vapaata tutkimusta. Autonominen yliopisto on myös vastuussa siitä, että siellä on resursseja tehdä tutkimusta.

Liisa Laakso
Rehtori