Opiskelijavalinnoista

Liisa Laakso

Hyvin sujuneen lukuvuoden kierrossa on päästy tärkeään vaiheeseen, jossa valitsemme uusia opiskelijoita. Tampereen yliopiston hakukohteet ovat jälleen suosiossaan maan parhaimmistoa. Myös Tampere3-kumppanimme, teknillinen yliopisto ja ammattikorkeakoulu pärjäsivät hienosti. Meillä on mistä valita. Vaikuttavien hakupainelukujen taakse kätkeytyy kuitenkin toinen todellisuus.

Opetus- ja kulttuuriministeriön laskelmien mukaan noin puolet ikäluokasta saa lopulta korkeakoulupaikan, mutta viive on melkoinen. 1970-1980-lukujen vaihteessa syntyneistä osuus 30 ikävuoteen mennessä on yli 55 prosenttia; 1992 syntyneistä osuus 22 ikävuoteen mennessä on noin 40 prosenttia. Nuoria, joilla vielä ei ole opiskelupaikkaa, mutta jotka tulevat 30 ikävuoteen mennessä aloittamaan korkeakouluopinnot on noin 60 000. Kyse on kahden vuoden sisäänottosumasta. Se luo hakupainetta.

Yliopistolle kova karsinta on tietysti hyvä juttu. Se varmistaa motivoituneet opiskelijat ja ennakko-osaamista, joka sujuvoittaa opintoja. Professoreiden kannattaa puolustaa valintakokeita omalla alallaan. Opiskelupaikkaa hakevien ylioppilaiden ja lukiolaisten osalle jää kuitenkin valtava epävarmuus: liian paljon turhautumista ja pettymyksiä. Osa hakupaineesta on näennäiskarsintaa ja hankalaa laskelmointia. Osa hakijoista panttaa ensikertalaisuuttaan eikä ota vastaan ”sekundapaikkaansa”. Tämä kyllä purkaa jonoja, mutta jättää edelleen osan parhaista hakijoista rannalle. Mieleisen opiskelupaikan hakeminen vaatii henkisiä ja taloudellisia resursseja, ja on varmasti yksi kaikkein voimakkaimmin korkeakoulutuksen periytymistä ylläpitävä tekijä. Oma subjektiivinen käsitykseni on se, että professoreiden omat ja heidän lähipiirinsä lapset kuuluvat ryhmään, josta näitä resursseja löytyy.

Opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa tekemämme tulossopimuksen mukaisesti olemme muiden yliopistojen kanssa luvanneet ottaa vuoteen 2018 mennessä käyttöön opiskelijavalinnan, joka ei edellytä hakijalta pitkää valmentautumista. Merkittävä elementti tähän suuntaan etenemisessä on kandidaatin tutkintojen laaja-alaisuus.

Myös yliopistojen yhteistyöelin UNIFI haluaa kehittää opiskelijavalintajärjestelmää siten, että pitkiä etukäteisvalmisteluja ei tarvita. Tulevaisuudessa merkittävä osa opiskelijoista tulee valita todistusvalinnalla. Edellä mainittu suma on myös purettava. Tarvitaan valintakoemahdollisuuksia ja väylä avoimen yliopiston kautta niille, jotka ovat alisuoriutuneet lukiossa tai suorittaneet ammatillisen tutkinnon. Joihinkin ammatteihin tarvitaan myös soveltuvuuskoe.

Palapeli ei ole helppo, mutta sen ratkaiseminen on sitäkin tärkeämpi tehtävä, jos haluamme pysyä maailman osaavimpien kansakuntien joukossa.

Liisa Laakso
Rehtori

Yliopistojen tuesta ja tulevaisuudesta Suomessa

Liisa Laakso

Tänään oli suuri päivä: Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun yhdistävän Tampereen korkeakoulusäätiön perustamispäivä. Työtä on tehty paljon, mutta paljon sitä on vielä edessäkin. Tampere on nyt kiistatta tulevaisuuteen katsovan korkeakoulutuksen eturintamassa. Nopeasti muuttuviin työmarkkinoihin ja globaaleihin ongelmiin vastaaminen edellyttää rohkeaa rakenteellista uudistumista.

Edessä olevat haasteet koskevat paitsi korkeakoulutuksen ja tutkimuksen arvoa ja arvostusta myös sen resursointia. Osaamisen ja innovaatioiden tarve sekä tutkimukseen ja korkeakoulutukseen kohdistetut odotukset eivät välttämättä kulje käsi kädessä niiden saaman taloudellisen tuen kanssa. Julkisen sektorin rahoittamista kokonaisuudessaan joudutaan arvioimaan monilta eri kannoilta esimerkiksi automaation myötä vähenevän palkkatyön ja tuloverojen vuoksi.

Yliopistojen taloudellinen autonomia oli monipuolisesti esillä European University Associationin, EUA:n, huhtikuun alussa järjestetyssä kokouksessa. Vaikka Euroopassa on määrätietoisesti pyritty luomaan yhteisiä markkinoita sekä henkilöstön että opiskelijoiden liikkuvuudelle, rahoitukseltaan eurooppalaiset yliopistot eroavat toisistaan suuresti. Joissakin maissa julkinen rahoitus kattaa perustoiminnot ja niiden kehittämisen niin hyvin, että varainhankitaan yksityisistä lähteistä ei kannata panostaa. Toisissa keskitytään kilpaillun tutkimusrahoituksen maksimoimiseen. Kolmansissa käydään keskustelua lukukausimaksuista ja niiden oikeudenmukaisuudesta.

Suomessa on jouduttu sopeutumaan poikkeuksellisen suuriin julkisen rahoituksen leikkauksiin. Rakenteellisen kehittämisen eli korkeakouluyhteistyön ja työnjaon kirkastamisen lisäksi yliopistot ovat vähentäneet väkeä erityisesti hallinnosta ja keränneet pääomaa yksityisistä lähteistä. Tampereen yliopiston tavoite on kerätä valtion vastinrahaan oikeuttavia lahjoituksia kesäkuuhun mennessä 5 miljoonan euron edestä. Tieteenraivaajat-kampanjassamme on nyt koossa 2,8 miljoonaa. Tampereen uuden yliopiston säätiöpääomaan keräsimme säätiön perustajilta noin 2 miljoonaa euroa. Tampereella kuten muuallakin mietitään hyviä käytänteitä saada alumnit mukaan yliopiston taloudelliseen tukeen. Kaikki lahjaeurot ovat arvokkaita, erityisesti niihin sisältyvien kumppanuuksien vuoksi, mutta eivät suomalaiset yliopistot lahjoitusten varassa kykene tulevaisuuden rahoitustarpeitaan tyydyttämään.

Jos korkeakoulutus ja tutkimus halutaan pitää Suomessa hyvällä eurooppalaisella tasolla, tarvitaan kestäviä rahoitusratkaisuja. Ja sitä varten tarvitaan kunnollista keskustelua. Tärkeä avaus on tullut Etlan tutkijoilta: Vesa Vihriälä ja Niku Määttänen esittävät kolme vaihtoehtoa koulutuksen ja tutkimuksen rahoituksen lisäämiseksi. Ne ovat 1) osittain markkinoita vääristävien elinkeinotukien siirtäminen Tekesin kautta innovaatiotoimintaan, 2) yliopistojen pääomittaminen valtion huomattavan finanssivarallisuuden avulla, sekä 3) maltilliset lukukausimaksut korkeakouluopiskelijoille, jotka saavat koulutuksesta taloudellista hyötyä. Kommentteja on tullut lähinnä vain tähän viimeiseen vaihtoehtoon, ja ne ovat olleet suurimmaksi osaksi kriittisiä. Tarvitaan myös pohdintoja yliopistojen rahoittamiseksi uusilla verotuloilla kohdistamalla verotusta erityisesti korkeakoulutetuille, progressiivista verotusta kiristämällä tai arvonlisäveron kautta, tai ottamalla harkitusti lisälainaa koulutukseen investoimiseksi.

Olisiko Tampereen yliopistolla tähän riittävän monipuolista osaamista? Jos keskustelua ei käydä, yliopistot saattavat tarpeineen jäädä julkisen talouden tasapainottamisen panttivangiksi. Nyt kun leikkaukset on tehty, yksimielisyyttä näyttää löytyvän vain siitä, että kaikille sopivaa vaihtoehtoista rahoitusta ei löydy, tai että muut rahoitustarpeet menevät yliopistojen edelle.

Tarvitaan siis verotuksen, tiedepolitiikan, korkeakouluhallinnon, politiikan ja tulevaisuuden tutkimuksen osaamista ja ennen kaikkea ennakkoluulottomuutta käydä avointa keskustelua päätöksentekijöiden ja sidosryhmien kanssa. Sellaisen keskustelun käynnistäminen olisi paras huomenlahja uudelle yliopistolle.

Liisa Laakso
Rehtori

Suomen tiedepolitiikka puntarissa

Liisa Laakso

Uusimmat moitteet Suomen tutkimus- ja korkeakoulutuspolitiikan takkuamisesta tulevat OECD:stä. Työ- ja elinkeinoministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön OECD:ltä tilaaman tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän arvioinnin alustavia tuloksia kuultiin helmikuun alussa. Lopullinen raportti julkaistaan kesällä.

Ei liene yllättävää, että suurin huoli kohdistuu kokonaisvaltaisen tiedepoliittisen vision puuttumiseen. Tutkimukselle ja korkeakoulutukselle on helppo määritellä hienoja tavoitteita, kuten koulutustason kasvu ja tutkimuksen parempi vaikuttavuus, ja saavuttaa näistä tavoitteista suuri yhteisymmärrys. Melko vaivatonta on myös osoittaa, että tavoitteita ei ole saavutettu. Oppivelvollisuuden ylittävän koulutuksen ulkopuolelle putoavien määrä kasvaa, ja yliopistoissa tehtävän tutkimuksen hyödyntäminen yritysten tuotekehittelyssä on vähäistä.

Syiden ja syyllisten löytäminen onkin sitten visaisempaa. OECD:n mukaan tutkimus ja opetus hajaantuvat liian pieniin yksiköihin, mikä selittää sen, että ne joutuvat pärjäämään liian pienillä resursseilla. Yksi syntipukki on yliopistojen johto. Yliopistot eivät ole kyenneet riittävästi keskittymään vahvuusalueisiinsa.  Vaikka niiden hallituksissa on vuoden 2009 yliopistolakiuudistuksen jälkeen ollut ulkopuolisia jäseniä, ja vaikka hallitukset nykyään nimittävät rehtorit vaaleilla valitsemisen sijasta, nämä ovat edelleen epäilyttävän riippuvaisia yliopiston henkilöstöstä ja opiskelijoista.

Koko ajatuksenjuoksu kuitenkin ontuu. Vahvuusalueisiin keskittyminen vie aikaa, koska tutkimuksen ja korkeakoulutuksen syklit ovat pitkiä. Ja yliopistolaitoksen hajaannusta selittää kyllä enemmän alue- ja elinkeinopolitiikka kuin akateeminen autonomia.

Taaksepäin katsominen ei edes ole kovin hedelmällistä. Edessä ja jo käynnissä olevat yhteiskunnalliset muutokset ovat isoja. Juuri tähän tarvitaan yhteistä visiota. Tulevaisuuden kehityskulkuja ja mahdollisuuksia pitäisi ennakoida rohkeasti monesta eri näkökulmasta ja laatia niiden pohjalta uskottavat suunnitelmat. Tässäkään suhteessa OECD:n ehdottamat lääkkeet eivät yllätä: sen mukaan yhteisen vision tulisi ohjata ennen kaikkea soveltavan tutkimuksen sekä yritysten tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan rahoitusta. Taustalla on Tekesin toimintaan kohdistuneiden rahoitusleikkausten kritiikki.

Yliopistojen ja niissä tehtävän perustutkimuksen kannalta kiinnostavaa OECD:n analyysissa on eri sektorit ylittävien yhteistyötapojen korostaminen. Sitä tukee myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n omassa visiossaan esittämä ajatus tietoyhteisöistä. Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry puhuu osaamiskeskittymistä ja Euroopan unionin ja valtioneuvoston jargonissa esiintyvät käsitteet osaamisalusta ja ekosysteemit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kyse on toiminnasta, jossa tutkijat, opettajat, opiskelijat, yritykset, kunnat ja järjestöt tuottavat, soveltavat ja hyödyntävät tietoa roolejaan sekoittaen. Tampereen yliopisto ja Tampere3 haluavat olla tällaisen tekemisen ytimessä. Onnistuminen tuottaa taloudellista toimeliaisuutta, joka puolestaan vahvistaa myös yliopistoja.

Yliopistojen menestyneimpien tutkimusryhmien työn vakiinnuttaminen siten, että niiden ympärille syntyy luovaa, kansainvälisesti vaikuttavaa yhteistyötä ei kuitenkaan ole mahdollista nykyisen kaltaisella pätkärahoituksella. Korkeakoulujen lisärahoitusta pohtiva työryhmä jättää pian esityksensä hallitukselle. Sen tehtävänä on selvittää myös aiempaa merkittävämmän pääomittamisen mahdollisuudet. Pitkällä tähtäimellä yliopistojen pääomittaminen on paras tapa tukea tiedettä ja sen uudistumista. Liiallinen ohjaus ja perustoimintojenkin hankkeistaminen johtaa ylenmääräiseen kilpailuun, joka syö hallinnollisia resursseja ja kannustaa osaoptimointiin. OECD:n arvioinnissa kiinnitetään huomiota myös tulosperustaisen rahoituksen negatiivisiin vaikutuksiin.

Toivomme sekä valtiovallalta että yhteistyökumppaneiltamme luottamusta yliopistojen omaan päätöksentekoon. Vahvaa osaamista ja tiedettä syntyy vain pitkäjänteisellä työllä.

Liisa Laakso
Rehtori

Kohti entistä parempaa tiedeyliopistoa

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Nyt kun Tampereen teknillisen yliopiston hallitus on näyttänyt vihreää valoa uuden yliopiston perustamiselle, on hyvä muistuttaa koko hankkeen kunnianhimoisuudesta ja sen kontekstista. Yhteisen vision mukaan Tampere3:ssa yhteiskunnan, tekniikan ja terveyden tutkimus tulevat toimimaan tiiviissä vuorovaikutuksessa. Vuonna 2025 se tulisi olemaan tieteellisesti ja yhteiskunnallisesti vaikuttavin suomalainen yliopisto profiilialueillaan.

Kaiken Tampere3-kohkaamisen alle on kuitenkin jäänyt korkeakoulupoliittisessa keskustelussamme sitkeästi vaikuttava ja jopa vahvistuva ajatus yliopistojen jakautumisesta tiede- ja opetusyliopistoihin. Opetus on tietysti olennainen osa kaikkia yliopistoja. Sitä ei kukaan kiistä. Mutta painotuksissa voi tulevaisuudessa olla eroja. Ovathan oppiaineetkin erilaisia: jotkut menestyvät tutkintojen tuottamisessa, toiset tieteellisessä julkaisemisessa, yksittäisten opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvien työntekijöiden työnkuvasta puhumattakaan. Mielekkään tasapainon löytäminen on jatkuva keskustelunaihe lähes kaikessa yliopistotoiminnassa.

Jos tulevaisuudessa edetään toimivaan Bolognan kolmiportaiseen tutkintorakenteeseen, eli opiskelijat oikeasti liikkuisivat kandi- ja maisteritutkinnon välissä, tullaan joissakin yliopistoissa joillakin aloilla varmasti tarjoamaan pelkästään kanditason tutkintoja. Maisteri- ja tohtorikoulutus keskittyisivät sinne, missä alan tutkimus on riittävän vahvaa. Tästä ei suoraan seuraa jakoa opetus- ja tiedeyliopistoihin, mutta alakohtaista työnjakoa täytyisi tehdä nykyistä enemmän. Eräs askel Tampereen yliopistossa on hallituksen viime kokouksessaan tekemä päätös luopua ranskan kielen tutkintokoulutuksesta. Perus- ja aineopinnot järjestetään edelleen, mutta maisterintutkinnon ja jatko-opintojen vaatimasta tutkimus- ja opetushenkilöstön resursoinnista emme voi jatkossa huolehtia. On parempi keskittyä esimerkiksi venäjän, saksan ja ruotsiin kielen syventävään opetukseen. Vastaavia valintoja on Suomen yliopistot UNIFI ry:n toimesta tehtyjen rakenteellisen kehittämisen selvitysten pohjalta tehty muissakin yliopistoissa. Helsingin yliopisto esimerkiksi luopuu hallinnon tutkimuksen erillisestä opintosuunnasta, joka taas on vahva Tampereen yliopistossa.

Tampere3 tulee olemaan vahva opetuksessa, vahva yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa ja työelämän vaatimuksiin vastaamisessa, ja se on vahva myös tieteessä. Mikään näistä korkeakoulujen perustehtävistä ei tule sulkemaan toisiaan pois.

Tieteellinen vahvuus syntyy määrätietoisella työllä ja tutkimukseen panostamisesta. Ensi vuodelle strategista rahoitusta on Tampereen yliopistossa budjetoitu tutkimukseen yli seitsemän miljoonaa euroa. Myös yksiköt tukevat tutkimusta. Tieteellistä vahvuutta mitataan julkaisuilla ja tutkimusrahoituksella. Opetus- ja kulttuuriministeriön uusimmat tilastot yliopistojen keskinäisestä vertailusta osoittavat Tampereen yliopiston erinomaista suuntaa. Parhaillaan tutkijamme ovat mukana Suomen Akatemiassa peräti kahdeksassa toiselle kierrokselle päässeessä huippuyksikköhakemuksessa. Täydentävän rahoituksen tuotto on kasvanut hienosti.

Kiitos tästä kuuluu koko henkilökunnalle! Kuten pääluottamusmies terveisissään yliopiston hallitukselle totesi, menestyksen taustalla on myös se, että taloudellisiin haasteisiin on onnistuttu löytämään ratkaisuja yhteistyössä henkilöstön kanssa. Tieteen tasosta huolehtiminen on yliopistojen omalla vastuulla. Yliopiston autonomiassa on kyse tästä vastuusta ja tätä tukee yliopistoyhteisön osallistuminen yliopiston johtamiseen.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen lupasi viime viikolla Turussa järjestetyssä korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdon seminaarissa jatkaa Suomen yliopistot UNIFI ry:n ja Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry:n käynnistämää visiotyötä. Hän kutsui yliopistot, ammattikorkeakoulut ja tutkimuslaitokset yhteisen pöydän ääreen. Visiotyötä varten tullaan asettamaan myös parlamentaarinen seurantaryhmä.

Tässä työssä Tampere3 tulee olemaan tärkeä suunnan näyttäjä. Meidän kaikkien ääntä tarvitaan!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Liisa Laakso
Rehtori

Vaikuttamista valtatyhjiössä

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Viimeistään viime viikolla kävi ilmi, että Tampereen yhdistyvät korkeakoulut tarvitsevat mahdollisimman nopeasti yhden johdon. Perustettavan säätiöyliopiston sääntöjen yksityiskohdista käyty keskustelu kertoo tämän hetkisestä valtatyhjiöstä enemmän kuin mistään muusta. Opetus- ja kulttuuriministeriö edellyttää korkeakoulujen sopivan asioista. Korkeakoulut eivät voi sopia asioista, jotka kuuluvat säätiön perustajille. Säätiön perustajat voivat sopia vain asioista, jotka ministeriö niille esittää. Ja niin edelleen.

Valtatyhjiöillä on tapana täyttyä. Niin tässäkin. Kilpailevat tulkinnat ja päättelyketjut ja niihin pohjautuvat varmistelut syövät tilaa johdonmukaiselta valmistelulta ja päätösten perusteluilta. Yhteisten moneen kertaan kirkastettujen ja kirjattujen tavoitteiden ja yhdessä tunnistettujen riskien lisäksi osapuolilla on myös omia etuja ja huolia. Se on aivan inhimillistä. Vaikka yhteistä päätöksentekokykyä puuttuu, johtamisesta ja tarpeista vaikuttaa siihen ei ole pulaa. Ja huhuja riittää.

Niinpä minulle on viime viikolla kerrottu, että uutta yliopistoa halutaan johtaa kuin yritystä. Ensimmäisestä hallituksesta päättäisivät käytännössä kokonaan ulkopuoliset tahot, jotta se voisi saneerata tietyt oppiaineet ulos. Toisaalla taas ollaan kuulemma sitä mieltä, että uuden yliopiston hallituksen jäsenistä enemmistön pitää välttämättä tulla yliopiston sisältä. Näin voitaisiin käyttää säätiöpääomaa yliopistoyhteisön ylläpitämiseen ympäröivän yhteiskunnan tarpeista piittaamatta. Ammattikorkeakoulu taas halutaan yliopiston omistajaohjaukseen, että siellä voitaisiin teettää yliopistotutkintojen osia mahdollisimman halvalla, vaikka sitten laatu kärsisi. Ja niin edelleen.

100-prosenttisella varmuudella uskallan sanoa, että kaikki nuo huonot kehityskulut ovat äärimmäisen epätodennäköisiä, koska niiden taustaoletukset eivät ole totta. Olen nimittäin osallistunut neuvotteluihin jonkin verran itsekin, tutustunut eri tahoihin, niiden odotuksiin ja erilaisiksi luonnehdittuihin organisaatiokulttuureihin. Silti näiden epätodennäköisten huonojen kehityskulkujen toteutuminen pitäisi nyt varmuudella estää. Siksi tarvitaan reunaehtoja, uusia sopimuksia, ulostuloja ja tahtotiloja. Mutta kun valta karkaa käsistä, kaikesta tästä sopimisesta seuraa tietenkin aina uusia tulkintoja ja päättelyketjuja.

Yhdistymisen eteen on tehty valtavasti töitä sekä omin että ulkopuolelta ostetuin voimin sadoissa työryhmissä, työpajoissa, kokouksissa ja koulutustilaisuuksissa. Selvityksiä, skenaarioita ja kannanottoja on tuhansia sivuja. Työtä on tehty myös ministeriössä ja perustajien keskuudessa. Keskusteluyhteyksistä ja tiedotuksesta ei ole ollut puutetta. Tavoite on selvä ja kaikki ovat siihen sitoutuneet. Siitä huolimatta päällimmäinen tunne tällä hetkellä tuntuu olevan epätietoisuus. Enkä tarkoita tässä vain opiskelijoita, opettajia, tutkijoita ja muuta henkilökuntaa, vaan niitä, jotka tekevät päätöksiä. Nuo yllä esittämäni äärimmäiset tulkinnat ja päättelyketjut edustavat ihan ylimmän tason fobioita.

Prosessi on tullut sellaiseen pisteeseen, jossa keskustelu on pakko kääntää konkreettisiksi päätöksiksi. Säätiön säännöissäkin on kyse aivan käytännöllisestä asiasta. Kuinka yliopistolakiin kirjoitettu säätiöyliopiston malli, jota toistaiseksi on sovellettu vain kahdessa yliopistossa, taipuu niitä huomattavasti suuremman kokonaisuuden ohjaukseen ja seurantaan? Mallissa on sekä vahvuuksia että haasteita. Yliopistolaki on myös kehys johtosäännölle.

Johtosääntöä onkin jo pohdittu vararehtoreiden vetämässä työryhmässä. Ryhmä on ansiokkaasti käynyt lävitse yliopistojen nykyisiä johtamiskäytäntöjä, linjannut yhteisiä periaatteita ja nostanut esiin kohdat, joiden jatkotyöstämiseen tarvitaan selkeät raamit. Lähinnä kyse on konsistorin koosta, sen puheenjohtajasta ja järjestäytymisestä hallituksen nimittämisessä. Näihin löytyy ihan varmasti hyvä ratkaisu.

Yhteinen johto tulee helpottamaan myös johtosääntötyötä. Sellainen saadaan niin pian kuin uuden säätiön hallitukselle nimetään puheenjohtaja, jonka on tarkoitus toimia myös säätiön toimitusjohtajana. Jos säädekirja suunnitelmien mukaan saadaan allekirjoitettua 2.12., ollaan hyvällä tiellä.

Liisa Laakso
Rehtori

Näyttelijäkoulutuksesta vielä

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Useat tahot, muun muassa Suomen näyttelijäliitto, Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto, Taideyliopiston ylioppilaskunta,  Suomen teatterijärjestöjen keskusliitto ja Tampereen kaupunki ovat vedonneet Tampereen yliopiston näyttelijäkoulutuksen jatkamisen puolesta. Koulutuksen sisällöllisen kehittämisen kannalta nähdään tärkeäksi, että se ei liiaksi keskity. Moninaisuus antaa tilaa erilaisille taidekäsityksille ja terveelle kilpailulle, joka ehkä menetettäisiin, jos opetusta annettaisiin vain yhdessä yliopistossa. Teatterialan koulutus nähdään tärkeänä myös Tampereen kaupungin kehitykselle ja vetovoimalle.

Näyttelijäkoulutuksessa kuten kaikessa muussakin yliopistollisessa toiminnassa joudutaan koko ajan arvioimaan voimavarojen käyttöä. Mihin kannattaa satsata ja missä on päällekkäisyyttä tai tehottomuutta? Ja miten voimavarat voidaan paremmin kohdentaa? Joissakin tapauksissa opetuksen keskittäminen voi olla hyödyllistä. Joskus yhteistyö tai työnjako tuottavat paremman tuloksen. On varmasti kokonaisuuden kannalta hyödyllistä, jos eri näkökohtia punnitaan silloin tällöin myös yhteisessä selvityksessä, jollaista opetus- ja kulttuuriministeriö Taideyliopistolta ja Tampereen yliopistolta nyt näyttelijäkoulutuksesta perää.

Päätöksenteon läpinäkyvyyden kannalta on hyvä, että olemme Tampereella avoimia keskustelulle. Yliopistolla on autonomia, mutta työssämme olemme riippuvaisia suomalaisten veronmaksajien varoista. Opetus- ja kulttuuriministeriö on meidän suurin rahoittajamme.

Mitä paremmat perusteet meillä on näyttelijäntyön koulutuksen säilyttämiseksi Tampereella, sitä avoimemmin voimme keskusteluun osallistua. Tampere3-hankkeen edistyminen on oiva aika tälle keskustelulle. Isossakaan yliopistokonsernissa ei kannata yrittää tehdä kaikkea. Toisaalta yhdistyminen Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun kanssa tarjoaa entistäkin monitieteisemmän kontekstin koulutukselle ja siis aivan erilaisen kuin Taideyliopisto. Taiteen, tieteen ja työn kohtaaminen olisi erityinen näyttelijäkoulutuksen lisäarvo Tampereella. Kannattaa siis miettiä, miten näitä kohtaamisia voisi edistää. Miten näyttelijöiden koulutus voi tukea myös muita tieteen ja opetuksen aloja?

Liisa Laakso
Rehtori

Yksikkörakenteista

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Uuden rehtoraatin toimikausi lähti vauhdikkaasti käyntiin, kun heti ensimmäinen selvitettävä asia koski yksikkörakenteita. Yliopiston organisaatio kävi lävitse melkoisen mylläämisen vuonna 2011. Silloin sovittiin, että lopputulosta pitää arvioida ja tarvittaessa korjata. Viime syksynä hyväksytyn uuden strategian toimeenpano-ohjelmassa tämä päätettiin tehdä Tampere3:a silmällä pitäen.

Organisaatiorakenteet herättävät tunnetusti suuria tunteita. Melkein kaikilla on mielipide ja todennäköisesti myös paras tietämys siitä, millaisen yksikön alaisuudessa he pystyvät parhaiten toimimaan sekä tukemaan muiden työtä. Konsensus kallistuu lähes poikkeuksetta olemassa olevan säilyttämisen kannalle. Ongelmia toki tunnistetaan, mutta ruohonjuuritason näkökulmasta niihin on aina viisaampaa puuttua täsmätoimilla kuin koko organisaation mylläämisellä. Jatkuvat organisaatiouudistukset ovat tavattoman rasittavia ­­- ei vähiten lukuisten liioiteltujen tai turhienkin pelkojen vuoksi.

Vararehtoreiden Katariina Mustakallion ja Seppo Parkkilan vetämä selvitystyö ja sen ympärillä käyty keskustelu ovat selkiyttäneet tilannetta.

Ensinnäkin vuonna 2011 tehty muutos koetaan pääsääntöisesti hyvänä. Siirtyminen kolmiportaisesta keskushallinto-tiedekunta-laitos-rakenteesta kaksikerroksiseen rehtoraatti-yksikkö-rakenteeseen on tehnyt päätöksenteosta läpinäkyvämpää ja tukenut yhteisen opetuksen ja tutkimuksen järjestämistä, vaikka yksikkörajat ovat myös hankaloittaneet eri yksiköissä toteutettujen kokonaisuuksien yhdistämistä.

Toiseksi yksiköt ovat hyvin erikokoisia henkilöstömäärien, opiskelijamäärien ja budjettien suhteen.

Kolmanneksi yksiköiden tutkimus- ja opetustuloksissa on suurta vaihtelua. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulosohjaukseen perustuvan rahanjakomallin mukaan tuloksellisimmat yksiköt näyttävät pysyvästi subventoivan toisia yksiköitä.

Neljänneksi yksiköiden mahdollisuuksissa tehdä hedelmällistä tutkimus- ja opetusyhteistyötä TTY:n ja TAMKin oppiaineiden kanssa on suuria eroja. Jotkin oppiaineet hyötyvät jo nyt opetuksen yhdistämisestä, toisissa vain mielikuvitus asettaa rajat uusille tutkimusavauksille, kolmansissa ei yhteistä kosketuspintaa juurikaan ole.

Tästä kaikesta voi vetää muutamia reunaehtoja tulevalle uudistukselle.

Näistä tärkeintä lienee se, että on järkevää jatkaa jo aloitetulla tiellä. Yksi tavoite on siten matalan organisaatiorakenteen säilyttäminen.

Tampere3:ssa tämä tarkoittaa sitä, että yksiköiden määrä ei saa olla liian suuri. Kymmenen on varmasti yläraja sellaiselle tulosvastuullisten yksiköiden joukolle, jonka toimintaa rehtori voi riittävällä tarkkuudella seurata. Käytännössä tämä tarkoittaisi 200­­-400 opettajan/tutkijan ja 1000­­-4000 opiskelijan yksiköitä. Yksikön sopivaan kokoon vaikuttaa siinä hallinnoitavien tutkinto-ohjelmien määrä ja keskinäinen synergia. Kanditason koulutusvastuu, opiskelijaksi hyväksyminen ja tutkintotodistukset tulisi hoitaa yhdeltä luukulta, vaikka opetusta onkin mielekästä järjestää yksikkörajojen yli. Maisteriohjelmissa, tohtorikoulutuksessa ja varsinkin tutkimuksessa yksikkörajat eivät aseta samanlaisia esteitä. Yksikön vastuulla olevien tutkinto-ohjelmien tulisi tukea toisiaan. Ensikertalaiskiintiöiden myötä abiturienteille on osoitettava sujuvia mahdollisuuksia päästä unelma-ammattiin eri väyliä pitkin.

Toinen jatkuvuutta turvaava linjaus olisi se, että vuonna 2011 luotuja uusia yhdistelmiä ei hevin hajotettaisi. Pyrkimys olisi ennemminkin yhdistää nykyisiä yksiköitä suuremmiksi.

Tästä huolimatta meidän on syytä olla herkkiä nyt ja tulevaisuudessa myös yksittäisten oppiaineiden koulutus- ja tutkimustarpeiden ja edellytysten muuttumiselle. Voi olla järkevää siirtää jokin oppiaine toisten oppiaineiden yhteyteen, kuten musiikin tutkimuksen osalta tehtiin viime vuonna. Voi myös olla järkevää luopua muualla Suomessa riittävän hyvin hoidetuista oppiaineista tai perustaa nouseville aloille kokonaan uusia. Kallein tutkinto-opetus turvattaisiin parhaiten yhdistämällä sitä taloudellisesti kestäviin kokonaisuuksiin. Yhteisenä tavoitteena tulee olla laadukas opetus ja parhaimpien käytäntöjen leviäminen tutkinto-ohjelmien välillä muun muassa opetustaakkaa jakamalla.

Sanomattakin lienee selvää, että ratkaisujen tekeminen edellyttää keskusteluyhteyttä TTY:n ja TAMKin kanssa. Muutamilla yksiköillä on jo nyt laajaa yhteistyötä esimerkiksi TTY:n kanssa. Niiden osalta on tärkeätä huomioida oppiaineiden yhdistymiset. Pisimmällä ollaan ehkä biotekniikan opetuksessa ja tutkimuksessa.

Tiivistetysti kyse on siitä, että teemme sellaisia rakenneratkaisuja, joiden uskomme tukevan Tampere3:ssa opetusta ja tutkimusta parhaalla mahdollisella tavalla. Meillä täytyy olla visio siitä, miltä Tampere3:n organisaatio tulee näyttämään. Opetus- ja kulttuuriministeriö on nimittäin pyytänyt meiltä kuvauksen uuden yliopiston yksikkörakenteesta jo tämän kevään aikana.

Asiaa tullaan käsittelemään tieteenalayksiköiden johtokunnissa vielä maaliskuun aikana. Hallitus luonnollisesti tekee lopullisen päätöksen.

Liisa Laakso
Rehtori

Yliopiston vastuu tutkimuksesta

Liisa Laakso

Liisa Laakso

Suomessa yliopistojen omat tutkimusresurssit ovat niukat moniin verrokkimaihin nähden. Jopa vakinaisten opettajien sapattivapaat, tutkimusavustajat, kenttätyöt ja konferenssimatkat hoituvat monesti ulkopuolisella rahoituksella – jos ovat hoituakseen.

Kun päätökset tutkimusrahoituksesta on näin ulkoistettu, lopputulema on melko sattumanvarainen. Kova kilpailu toki takaa sen, että rahoituksen saaneet hankkeet ovat erinomaisia. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että erinomaisia hankkeita jää rahoittamatta. Kokonaisuus on helposti hajanainen, jos siitä huolehtiminen jää keskinäiseen kilpailuun pakotetuille yksittäisille tutkijoille.

Suomen Akatemia on tärkein yliopistotutkimuksen rahoittaja. Sen ja yliopistojen välistä yhteistyötä tulee katsoa kriittisesti, koska molemmat ovat opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksessa. OKM pyrkiikin korjaamaan syntynyttä hajanaisuutta SA:n kautta kilpaillulla rahoituksella yliopistojen profiloitumisen vahvistamiseksi. Samaan tähtäävät myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n rakenteellisen kehittämisen hankkeet. Näiden prosessien vaikutukset jäävät nähtäväksi.

Yliopistoissa tehtävän tutkimustyön voi jäsentää kolmeen toisiaan täydentävään kategoriaan: tutkimuksen maaperään, uusiutumiseen ja huippututkimukseen. Näistä ensimmäinen on pitkäkestoista ja aivan välttämätöntä laadukkaan opetuksen järjestämiselle. Se sisältää “monotieteistä” valtavirtatutkimusta ja siihen kuuluu suuri osa tutkimuksen infrastruktuurista. Tieteen uusiutuminen taas voi tapahtua lyhyelläkin jänteellä ja hankkeittain. Se voi olla monitieteistä ja sisältää tyypillisesti riskejä. Huippututkimus on jo kansainvälisesti tunnustettua ja sen tuloksellisuudesta voi olla suhteellisen varma.

Yliopistojen ulkopuolelta tulevaa arviointia ja päätöksentekoa tarvitaan ennen kaikkea tieteen uusiutumiseen. Siksi myös SA:n rooli on kaikkein merkittävintä juuri tässä kategoriassa. Vastuun maaperästä tulisi olla yliopistoilla. SA:lla on toki rooli myös siinä mm. infrastruktuurien rakentamisessa.

Huippututkimuksen osalta asetelma on monimutkaisempi ja samalla kiinnostava. SA:n näkökulmasta erinomaisiksi todettujen ja vakaasti eteenpäin menevien tutkimusryhmien säännöllinen uudelleenarvioituttaminen ja rahoittaminen niukoilla voimavaroilla ei tuo paljon lisäarvoa. Yliopistojen näkökulmasta taas huippututkimus on usein niin eriytynyttä, että se johtaa fragmentoitumiseen muutamiksi kärjiksi. Ne kyllä tahkoavat julkaisuja ja viittauksia tietyistä tutkimuskysymyksistä, mutta kontribuoivat melko vähän laajemmille aloille tai opetukseen. Lisäksi kapeat kärjet ovat pitkällä tähtäimellä haavoittuvia. Yliopistojen perusrahoituksen käyttäminen on järkevää vain kytkemällä huippututkimus maaperään, opetukseen ja valtavirtaan. Profiloitumisrahoitus yrittää työntää yliopistoja juuri tähän suuntaan. Jos yliopistot onnistuvat määrittelemään huippututkimukseensa perustuvia painoaloja, perustamaan niille uusia opetustehtäviä ja tuottamaan siten tutkinto-opetusta, lopputulos on kestävä.

Mutta huippututkimus tarvitsee myös lisärahoitusta kuten koko yliopistokin. Realistisimmat mahdollisuudet ovat kansainvälisessä yhteistyössä. Siksi yliopistojen ja SA:n on yhdessä huolehdittava siitä, että ykkösketjuilla haetaan kansainvälistä rahoitusta jatkuvasti. Siihen tarvitaan vahvaa verkottumista ja toimivat tutkimuspalvelut.

Tutkimuspalvelujen tulisi auttaa konkreettisesti hankehakemusten tekemisessä. Hakemuksiin ja niiden arviointiin kuluu nykyisellään tutkijoilta tavattomasti aikaa ja vaivaa. Voisiko prosessia tehostaa? Vaikka suurin osa esimerkiksi Suomen Akatemiaan jätetyistä hakemuksista on hyviä, joukossa on myös puutteellisia. Osa hakijoista kompastuu vuodesta toiseen samoihin ongelmiin. Voisiko suorituspaikkana toimiva yliopisto ottaa suuremman vastuun tutkimussuunnitelmien laadusta tutkimuksen vapautta vaarantamatta? Voitaisiinko hakijoiden saamia arviointilausuntoja hyödyntää nykyistä paremmin suorituspaikan tutkimuspalveluissa tai laajemmassa tutkimusryhmässä?

Autonomisen yliopiston tehtävä on tukea vapaata tutkimusta. Autonominen yliopisto on myös vastuussa siitä, että siellä on resursseja tehdä tutkimusta.

Liisa Laakso
Rehtori