Tervehdys tulokkaille

Yliopiston avajaiset olisivat suuri tapaus uudelle opiskelijalle, jos hän eksyisi paikalle ja ymmärtäisi mistä on kysymys. Joskus tähänkin on kiinnitetty huomiota. Senaattori J.V. Snellman kirjoitti vuonna 1876 kirjasen, joka jaettiin uusille ylioppilaille eli yliopiston tulokkaille. Snellman kertoi ”miten ylioppilaaksi pääseminen on kaikkina aikoina täyttänyt entisen koulupojan rinnan riemulla”. Edessä oli odotettu elämänmuutos:

”Tämän muutoksen merkitys on tunnettu ja tunnustettu. Se on muutos pakonalaisuudesta vapauteen. Koulussa oli läksyn ja kurin pakko; yliopistossa opinharjoituksen vapaus, sekä opittavien aineiden valinnassa että myös oppimisen järjestyksen ja ajan määräämisessä; samoin avarain rajain sisällä liikkuva vapaus omasta elintavasta päättäessä.”

Yliopisto oli yhtä kuin vapaus, mutta tuo vapaus piti käyttää tieteellisen vakaumuksen kehittämiseen. Snellmanin mielestä yliopistossa harrastettiin liikaa käytännöllisiä opintoja, joilla pääsi toki lääkäriksi, papiksi, tuomariksi tai virkamieheksi, mutta liian usein näiltä ammatinharjoittajilta puuttui tieteellinen sivistys. Sellainen oli kuitenkin myös ”valtiontarpeeksi myönnetty” ja siksi annettu yliopistolle niin runsaat varat, että ne herättivät ihmetystä muukalaisissa. Tätä köyhän kansan lahjaa taas eivät opettajat ja opiskelijat aina arvostaneet. ”Mutta jos oleskeleminen näissä valoisissa, kauneissa, sivistykselle omistetuissa saleissa joka päivä heidän mieleensä muistuttaa, kuinka tärkeä tämä yliopisto on isänmaalle ja kuinka pyhät ovat heidän velvollisuutensa tätä isänmaata kohtaan, jos se saattaa nuoren ylioppilaan mielen ylenemään kaiken yli, mikä elämässä on huonoa, niin ne kustannukset eivät ole turhaan tuhlatut”.

Kirjasen nimi oli Ylioppilaan velvollisuudet. Niitä oli paljon. ”Se ylioppilas, joka tämän tilansa oikein miettii, ei voi olla tuntematta olevansa raskaan edesvastauksen alla”. Mutta: ”Keneltä voisi isänmaa toivoa tulevaisuuttaan, jos ei ensi sijassa enimmin sivistyneiltä pojiltansa”. Opiskelu oli tuolloinkin rankkaa, koska ”totiseen tieteelliseen tietoon ei voi koskaan mukavasti päästä” ja oppi vaatii ”paljon öljyä lamppuun”. Vanha setä neuvoi, että opiskelija oli ”päivätyöläinen”. Yöt olivat nukkumista varten ja lukuvoimia sai voimistelemalla, liikkumalla raittiissa ilmassa ja välttämällä viinaa ja tupakkaa.

Vain kaksi asiaa näyttää nyt olevan toisin kuin Snellmanin yliopistossa: uudet opiskelijat ovat enimmäkseen tyttöjä ja professorit osaavat suomea.

Pertti Haapala
vararehtori

Hyvä hallitus

Vajavaista on kaikki ihmistyö, kuitenkin kiittäköön jokainen maa Jumalaa hyvin järjestetystä yhteiskunnastaan ja oikeutta harrastavasta hallituksesta. On kyllä kristittyjä maita, joissa on moni asia järjestetty paremmin kuin meillä. On toisia maita, joissa puolueet vainoavat kiivaasti toisiaan; joissa hallitustoimet ovat sekaisin, joissa virkamiehet ovat huolettomia ja omanvoitonhaluisia, tuomioistuimet lahjottavissa, laki voimaton ja kansa elää pimeydessä sekä maa on kykenemätön maksamaan karttuvia velkojaan. Mitä puutteita meillä vielä lieneekin – ja niitä saattaa olla kyllä paljon – saamme kuitenkin katsoa onneksemme, että täällä on olemassa vapaus ja lainkuuliaisuus sekä järjestys ja oikeus. Tästä suuresta onnesta saamme kiittää lähinnä yhteiskunnan lakeja, hallitusta sekä rauhallista, lakia noudattavaa kansaamme.

…Muistakaamme aina, että yhteiskunta on se suuri, hyvää tarkoittava järjestelmä, joka yhdistää meidät kaikki, suojelee meitä kaikkia sekä sitoo ja tekee vapaiksi meidät kaikki. Halvimmallakin, köyhimmälläkin on osansa, vastuunsa ja etunsa tässä kaikkien yhteisessä yhteisössä. Hallituksella tarkoitamme lähinnä niitä virkakuntia, jotka antavat säännöksiä koko maalle. Mutta hallituksessa ovat osallisina kaikki kansanluokat – alkaen valtaistuimella istuvasta keisarista aina paikkakuntansa kunnallishallituksessa istuvaan köyhimpään talonpoikaan asti, vieläpä vähimpään päiväläiseenkin saakka, jolla on huolenaan oman itsensä ja taloutensa hallitseminen.

Näin kirjoitti Topelius Suomen lapsille vuonna 1875, kun maamme oli köyhä ja eriarvoinen. Jos olisin nyt lapsi sanoisin:  Tule, tule, hyvä kakku. Älä tule, paha kakku.

Pertti Haapala
vararehtori

Tukipaketti

Jo kuukauden olen kuullut puhuttavan tukipaketista. Vielä minulle ei ole selvinnyt mistä tarkalleen on kysymys. Näinä päivinä asiasta päättää myös eduskunta. Tietävätkö he mistä päättävät ja mitä siis tekevät? Asiaa ei minulta kysytä, mutta en vastusta tukipakettia, koska olisi kai tyhmää vastustaa sellaista, josta ei tiedä. Sitähän voisi vastustaa vaikka hyvää asiaa.

Olen kuullut tukipaketista ennenkin. Viisikymmentä vuotta sitten kun olin menossa kansakouluun, tukipaketteja lähetettiin rajaseudun köyhille lapsille. Kun kasvoin ja aloin ymmärtää asioita, huomasin, että tukipaketteja vaadittiin ja saatiin kehitysalueille. Ne olivat kyllä oikeasti köyhiä alueita, missä pantiin pakettiin peltoja. Sitä oli vaikea ymmärtää. Sitä ei ymmärtänyt myöskään pienviljelijä, jolla ei ollut muuta työpaikkaa, ja joka ei ollut eläissään nähnyt voivuoria. Ymmärtämätön luuli, että kyse oli politiikasta ja äänesti Eino Poutiaista, joka kiersi mopolla kylästä toiseen paketteja jakamassa.

1980-luvulla tukipaketteja saivat paikkakunnat, joista hävisivät tehtaat ja työpaikat. Jotakin piti tehdä, jotta ihmiset voisivat elää entistä elämäänsä. Tukipakettiin käärittiin uusia kunnan ja valtion työpaikkoja, eläkkeitä, opinahjoja ja uudelleenkoulutusta. Tätä sanottiin aluepolitiikaksi ja se toimi hyvin, koska kaikki hyötyivät ja valtio maksoi, kuten Punaisessa viivassa vaadittiin jo vuosisadan alussa.

Sitten tukipaketteja saivat pankit. Niiltä loppuivat rahat, koska asiakkaat toivat pankkiin vain hiekkaa jaloissaan. Koska pankkien rahat olivat hävinneet yhteisessä kulutusjuhlassa, oli kohtuullista, että valtio maksoi paketin ottamalla lainaa ulkomailta. Pääsimme kuin koira paketista.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995, alettiin kääriä isoa pakettia. Sen sisällä oli maataloustukea, aluetukea, elinkeinotukea ja rakennetukea. Paketti oli niin iso, että ilman sitä oli vaikea päästä liikkeelle. Siksi pakettia on hieman raotettu: siellä on vipuvoimaa EU:sta. Viime vuosina paketit ovat aina vaan kasvaneet. Nyt niitä saavat kokonaiset valtiot ja pian varmaan jo maanosatkin. Tämä on hieno asia, koska kaikki hyötyvät ja EU maksaa.

Yhtä en ymmärrä. Miksi tuki laitetaan pakettiin? Silloinhan sitä ei näe ja olisihan tukea kiva katsella. Luotan kuitenkin kansan viisauteen: kyllä sian voi ostaa säkissä, sillä onko pakkauksella väliä, jos tavara on hyvä.

Pertti Haapala
vararehtori

Kevät ja takatalvi

Tämä kirjoitus ei liity mitenkään Juhani Ahon tunnettuun romaaniin, joka kuvasi viime vuosisadan alussa toissa vuosisadan ihmisten maailmankuvallista murrosta. Osa sivistyneistöstä koki uskonnollisen ja kansallisen heräämisen, kuten silloin sanottiin. Kun Aho julkaisi romaaninsa, tavallinen kansa oli kokemassa yhteiskunnallista heräämistä. Kaikkia askarrutti mihin maailma oli menossa. Se tuntui muuttuvan kummalliseen suuntaan ja joka puolelta nousi pintaan uudenlaisia uhkia ja ristiriitoja. Aho kirjoitti, että vanha vuosisata oli pettänyt kaikki suuret lupauksensa. Rauhan ja sovun sijasta maailmaa hallitsivat kiihkoilu ja valloitushalu.

Tämä talvi on ollut pitkä. Olisiko se ensimmäinen, joka ei päätykään? Ainakin EU:n komissio yrittää pitkittää talvea siirrättämällä kelloja, jotta pohjoisen aamut eivät lämpene. Kokemusperäinen tieteellinen tieto kuitenkin todistaa, että kevään pitäisi tulla, koska maapallo kääntyy lähemmäksi aurinkoa. Vanha kansa täsmensi kokemansa ristiriidan sanontaan: kevät keikkuen tulevi.

Ikuinen talvi on paljon käytetty vertaus kuvaamaan maailmaa ydinsodan tai muun suuren räjähdyksen jälkeen. Tämä on hiipinyt mieleen viime viikkoina: maanjäristys siirsi maapalloa paikaltaan, hyökyaalto hautasi ihmisiä, muutama ydinreaktori hajosi, muutama yhteiskunta ja kansantalous romahti ja pari sotaakin saatiin aloitettua. Suomen vaalitkin ovat aivan sekavat. Tuntuu kuin tulevaisuutta arvottaisiin vaalikoneilla.

Samanlainen epäselvyys oli ilmassa 1990-luvun lamavuosina – juuri kun Suomi oli ehditty julistaa maailman parhaaksi maaksi. Suomessa meni hetken huonosti, mutta maailmassa onneksi hyvin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen historian sanottiin päättyneen länsimaisen kulttuurin raukeaan itsetyytyväisyyteen. Jos olisin Juhani Aho ja hengissä, lainaisin itseäni: ”Sen olisi nyt kai kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan… Mahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen vararikon.”

Jotta synkkyys ei peittäisi lisääntyvää valoa, muistelen pankinjohtaja B. Wahlroosin optimismia pankkikriisin ajoilta: ”Tilanne on sikäli positiivinen, että huonojen uutisten kasaantumisvauhti on hidastunut.” Sitä voi odottaa kuin kevättä.

Pertti Haapala
vararehtori

Puhe ylioppilaskunnalle

Alma mater tervehtii lapsiaan! Epätavallista on ehkä se, että lapset ovat samanikäisiä kuin äitinsä eli 85-vuotiaita. Heillä on myös yhteinen isä, yhteiskunnallinen kysymys, die soziale Frage. Isän äiti oli moderni yhteiskunta. Se tarvitsi tuekseen yhteiskuntatieteen, sen tutkijat, opettajat ja opiskelijat. Näin syntyi myös meidän yliopistomme.

TAMY on erilainen ylioppilaskunta. Sen alkuna oli Kansalaiskorkeakoulun ja Yhteiskunnallisen korkeakoulun oppilaskunta. Siitä tuli lopulta ylioppilaskunta, mutta ei vaivatta: alussa oli koulu mutta ei ylioppilaita. Nämä YKK:n opiskelijat olivat itsessään yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisu. He tulivat kansan syvistä riveistä, ja saivat kokea helsinkiläiseliitin ylenkatsetta kuten koko ”Sörkän yliopisto”. Koulun status nousi kun se muutti Tampereelle ja kasvoi oikeaksi yliopistoksi.

Tampereella opiskelijat törmäsivät toiseen ristiriitaan. Tehdaskaupunki halusi yliopiston mutta myös vierasti akateemista maailmaa. Riemumaisterikulttuurin nerokkain pilkkaaja oli Finlaysonin tehtaan työmies Väinö Linna, jonka mukaan akateeminen tyhmyys tiivistyi ylioppilaskuntamenoissa. Hän oli sitä mieltä, että yliopisto olisi pilannut hänetkin. Sitten Linna kutsuttiin yliopiston kunniatohtoriksi ja TAMY siirtyi ”kansan puolelle”. Ylioppilaat luopuivat frakeista eivätkä lakittaneet enää Suomi-neitoa. He alkoivat vaatia oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa ja kääntyivät äitiään vastaan, tai, silloisen yksityisen yliopiston taantumuksellista johtoa vastaan.

TAMY:n taisteluhistoria on sittemmin nähnyt monta käännettä. Voitot ja tyhmyydet kirjataan ylioppilaskunnan historiaan, jonka se on tilannyt yliopistolta. Vastahanka on kuitenkin aina nojannut kestävään ideaan: ylioppilaat ovat puolustaneet sanomisen ja tekemisen vapautta ja ovat hakeneet vaihtoehtoa. En usko, että viisaus kasvaa iän mukana, vaan yliopisto taantuu ilman nuoria.

Olemme nyt lakkauttaneet laitokset ja tiedekunnat. Samalla olisi mennyt ylioppilaskuntakin. Onneksenne sen kieltää Suomen laki ja yliopiston strategia, joka lupaa rakentaa tulevaisuutta. Onnea joka vuosi uudelleen syntyvälle ylioppilaskunnalle!

[TAMY:n 85. vuosijuhlaa vietettiin viime viikolla Finlaysonin Siperiassa.]

Pertti Haapala
vararehtori

Kesä joka tuli…

Zacharias Topeliuksen poika kuoli yksivuotispäivänään toukokuussa 1858. Silloin 40-vuotias historian professori, myöhempi yliopiston rehtori ja “Suomen kansan satusetä”, kirjoitti lyhyen kertomuksen ”Om den sommar som aldrig kom”. Se on surullinen tarina pojasta, joka ei näe kesää. Ennen kaikkea se on kertomus siitä, miten paljon ihmiset kesältä odottivat. “Tuleehan sinullekin kesä ja silloin olet terve”, uskoivat sisarukset.

Kesä oli suuri asia kaikille, niin suuri, että aika laskettiin kesien mukaan ja elettiin kesän odotuksessa. Olihan toimeentulo kiinni kesän sadosta, jonka turvin päästiin seuraavaan kesään. Vanhat ihmiset laskivat miten monta kesää ehkä vielä näkevät. Nuoret odottivat kesää, jotta saisivat kokea ja toteuttaa elämänhaluaan. Kansalle juhannus oli vuoden odotetuin juhla, jossa maallinen ja kirkollinen perinne, hedelmällisyysriitit ja Johannes Kastajan syntymäpäivä, menivät iloisesti sekaisin. Niin ne menevät edelleen, vaikka juhlaa laimentaa se, että juhlapäivä on siirretty oikealta paikaltaan, vuoden valoisimmasta päivästä, lähimpään viikonloppuun. Se on yhtä luonnotonta kuin EU:n määräämä “kesäaika”.

Topeliuksen sadussa, joka oli totta, vanhemmat lohduttivat toisia lapsia, että pikkuveljellekin tuli kesä: “Siellä se oikea kesä onkin, eikä sen kesän perästä tule koskaan syksyä eikä talvea enää”. Tämä oli kaunis ajatus maailmassa, jossa joka toinen lapsi ei elänyt aikuiseksi.

Lapset ovat kesästä iloisia yhtä lailla nyt kuin menneinä aikoina. Heille kesä on edelleen käsittämättömän pitkä ja lämmin. Sen voivat pilata vain vanhemmat, juhannuksen menoliikenne, iskelmämelu ja Ilmatieteen laitos, joka ei pysty ilmoja säätämään. Kun ne unohtaa, tänäkin kesänä voi kokea ja tuntea luonnon eloa ja valoa, josta ihmiset ainakin ennen vanhaan elivät ja saivat toivoa seuraavaan kesään.

Jotta kesä ei tuntuisi itsestään selvältä, eikä pelkästään ansaitulta, kannattaa lukea mainittu satu ja ajatella hetki millaista on elää, kun kesä tulee (Z. Topelius, Lukemisia lapsille, toinen osa, s. 92).

Pertti Haapala
vararehtori

Tieteen suurvalta

Sata vuotta sitten Suomessa ajateltiin ja koulussa opetettiin, että koska olemme pieni kansa, voimme kilpailla maailman sivistyskansojen joukossa vain henkisellä alalla. Kaikki eivät olleet samaa mieltä. Taloustieteilijä O. K. Kilpi piti ajatusta järkyttävänä. Hänen mukaansa sivistyneistölle ehkä riitti, että meillä on ”maailman suurimmat loitsukokoelmat”, mutta todellinen yhteiskuntakehitys edellytti ”kapitalismin henkeä”, joka taas näytti Suomesta puuttuvan. Kirjoituksessaan Suomalaisen kansanluonteen taipuvaisuus nykyaikaiseen kapitalismiin ja industrialismiin (Aika 1915) Kilpi laski suomalaisten tulevaisuuden teollisuuden, kaupan, rahan, luonnontieteiden ja avoimmuuden varaan. Malli löytyi muista pohjoismaista, Saksasta, Britanniasta ja Yhdysvalloista.

Sata vuotta myöhemmin Suomi on yksi maailman rikkaimmista ja teknisesti edistyneimmistä maista – edellä mainittujen seurassa. Tästä voimme kiittää paitsi laajaa koulutusta myös talouden globalisaatiota, josta suomalaiset ovat hyötyneet sekä sata vuotta sitten että nyt. Jo 1900-luvun alussa Suomen talous kansainvälistyi nopeasti, täällä oltiin hyvin selvillä muun maailman tieteestä ja uutta tekniikkaa omaksuttiin nopeasti. Lyhyessä ajassa lähes 300 000 ihmistä muutti Amerikkaan ja yhtä moni kotimaisiin kaupunkeihin. Se oli ensimmäisen globalisaation aikaa, jolloin kaikki alkoi liikkua, jopa kuvat. Suomessa oli 1910-luvulla enemmän elokuvateattereita kuin nykyään – ja yksi yliopisto. Kansa olikin juroa, hidasta ja liikkumatonta vain Topeliuksen Maamme kirjassa, jota koulussa luettiin.

Tänä päivänä Suomessa on asukasta kohti enemmän tutkijoita kuin missään muualla. Jos tutkimukseen sijoitettu raha ja tuotokset lasketaan asukasta kohti, maailman johtavia tiedemaita ovat (tietenkin) Ruotsi ja Sveitsi – ja Suomi. Lisäksi suomalaiset päiväkotilapset saavat tieteellisen kasvatuksen, peruskoululaiset ovat maailman tietävimpiä ja ylioppilaita tulee niin paljon, että yliopistot loppuvat kesken. Kuka olisi tätä uskonut sata vuotta sitten, kun vanhempia piti pakottaa laittamaan lapsensa kouluun.

Harmi, että väkilukumme ei ole kasvanut samassa vauhdissa kuin talous ja tiede. Jo 50 miljoonalla asukkaalla olisimme tällä tehokkuudella tieteen suurvalta myös absoluuttisin luvuin. Nyt Suomessa asuu vain yksi prosentti maailman tutkijoista ja Tampereella yksi promille. Mutta ilmaan se pienikin hyppää ja kiinalainen sananlasku kannustaa: suuret asiat on tehty pienistä asioista. Se mikä on maailmassa vähän, on Suomessa paljon ja meille kaikki.

Pertti Haapala
vararehtori

Promootio – mitä ihmettä?

Jotta nykymaailmassa saisi asiansa esille, sitä pitää demota ja promota. Tällä viikolla Tampereen yliopisto järjestää tohtoripromootion. Se tarkoittaa, että yliopistossa väitelleet vihitään tohtoreiksi. Vihkiminen tapahtuu juhlallisessa promootioaktissa. Toimitus on sen kokeneelle yhtä aikaa arvokas ja hassu.

Uusi tohtori saa tohtorin hatun ja miekan. Nekin ovat hassuja kapistuksia, jotka kiinnostavat varsinkin tohtorin lapsia. Tohtorikulkue yliopistolta kirkkoon on sekin sekä juhlava että hassu näky: miehillä on musta hännystakki ja hattu ei pysy tuulella päässä. Joukko kulkee mustissaan ja vakavana ilman torvisoittokuntaa. Promootioon kuuluu jumalanpalvelus mitä myös aina jaksetaan ihmetellä.

Vihkimisseremonia on vanhaa perua ja siksi nykyihmiselle outo. Usein kysytään miksi tohtorilla on miekka, tuo väkivallan symboli. Miekalla voi pyytää puheenvuoroa, mutta se ei ole väkivallan vertauskuva, vaan miekalla suojellaan tietoa ja sen vapautta, siis tiedettä. Teologian tohtorit eivät saa miekkaa. Suomessa miekkoja on hiottu vuodesta 1840 alkaen, jolloin Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto Suomessa järjesti 200-vuotisjuhlapromootionsa. Tampereen yliopisto on seurannut samaa perinnettä. Ensimmäinen promootio Tampereella oli vuonna 1965. Sen jälkeen ns. suuri promootio on ollut vuosina 1975, 1985 ja 2000.

Kaikissa promootioissa vihitään myös kunniatohtoreita. He ovat tiedekuntien kutsumia arvohenkilöitä. Useimmat kunniatohtorit ovat oman alansa vaikuttavia tutkijoita. Miksi sitten kunniatohtoreiksi vihitään myös tunnettuja vallankäyttäjiä, ennen vanhaan hallitsijoita ja näiden sukulaisia, nykyään poliitikkoja? Yliopistot haluavat näin kiittää tieteen suojelijoita saamastaan vapaudesta. Toisinaan kiitos lipsahtaa ehkä mielistelyn puolelle. Tamperelaiset professorit päättivät kuitenkin vuonna 1965 äänestyksellä, että Urho Kekkosta ei pyydetä kunniatohtoriksi. Presidentti suuttui ja kuulemma sanoi, että ”kusee sellaisen yliopiston päälle”. Vahinko korjattiin kymmenen vuoden kuluttua. Vuoden 1965 tunnetuin kunniatohtori oli Väinö Linna, joka mielellään pilkkasi akateemista ”riemumaisterikulttuuria”.

Ristiriitaisuudestaan huolimatta – tai sen ansiosta –promootio on hauska juhla. Se on nimenomaan juhla, jossa saavat nauraa sekä näyttelijät että yleisö. Sanan säilän puolesta. Skål!

Pertti Haapala
vararehtori

Maailman loppu

Aurinko himmenee ja taivaalta sataa tuhkaa. Maapallolla elävät ihmiset ovat kokeneet tämän lukemattomia kertoja. Maapallo on pimentynyt ja kylmentynyt vuosikausiksi. On esitetty uskottavaa tietoa siitä, että noin 73.000 vuotta sitten tapahtuneen tulivuorenpurkauksen jälkeen maapallolle jäi henkiin vain muutamia satoja ihmisiä. Heille – ja meille – maailman loppu oli lähellä.

Tuhansia vuosia maailmanloppu koettiin todellisena uhkana. Ajatus siitä sisältyy kaikkiin uskontoihin ja kaikkiin pelotteluarsenaaleihin. Luonnononnettomuudet, kuten Suomen nälkävuodet 1867–1868, olivat tarpeellisia opetuksia: ”Älköön siis kukaan nurisko Jumalata vastaan, arvellen viattomasti kärsivänsä, vaan jokainen nuriskoon syntejänsä vastaan… Se maan vaiva, jolla Jumala viisaudessansa on hyväksi nähnyt etsiä Suomen kansaa, on siis voimallisena herätyshuutona katumukseen ja parannukseen…”. Ilmaston yhtäkkisen kylmenemisen todennäköinen syy oli tulivuorenpurkaus.

Viimeiset sata vuotta maailmanloppu on karannut yhä kauemmaksi, käsittämättömään ikuisuuteen. Nyt osataan laskea miten monta vuotta maapallo vielä jaksaa pyöriä, mutta luku on rauhoittavan suuri. Pelko on suhteellistettu kertomalla, että todennäköisyydellä χ maailmanloppu tulee vuonna χ2. Voihan pallo tosin alkaa tärisemään tai vipottamaan, mutta sen todennäköisyys on paljon pienempi kuin voittaa lotossa.

Turvallisen tuntuinen maailma on tehty rakentamalla maan päälle keinoluonto eli infrastruktuuri, jota ihminen hallitsee tietojärjestelmillä. 1800-luvun ihmisen silmin nykymaailma on todellakin kone. Joskus rattaisiin menee hiekkaa, mutta sitä varten on turvajärjestelmät. Niin kauan kuin uraani halkeaa, geeni avautuu, bitit juoksevat ja kurssit nousevat ei ole syytä pelkoon. Lisäksi EU saanee aikaan päätöksen siitä, kuka korvaa mahdollisesta maailmanlopusta aiheutuvat vahingot.

Toivotan kaikille hyvää maailmanloppua. Sitä odotellessa on aikaa tehdä kaikki hyvät työt, joita on tullut mieleen.

Pertti Haapala
vararehtori

Universität Tampere

Ihmiskunnan ”johtavat aatteet” (Yrjö Koskinen) ovat tulleet Suomeen Saksasta – ja miksei myös kapitalismi ja nykyaikainen tiede yleensä. Maamme-laulun sävelsi berliiniläinen maahanmuuttaja Fredrik Pacius ja Tampereen musiikkielämän laittoi alkuun samasta maasta tullut Ernst Schnéevoigt. Helsingin keskustan ja Tampereen vanhan kirkon kellotapulin piirsi berliiniläinen Carl Ludwig Engel. Suomen yliopistolaitos rakennettiin saksalaisen Wilhelm v. Humboldtin sivistysyliopiston idean mukaisesti. Saksa oli 1800-luvulla kansainvälisin tieteen kieli. Venäjän tiedeakatemiassa työskennelleet suomalaiset julkaisivat saksaksi. Tampereella taas saksa oli suurimman työnantajan, Finlaysonin puuvillatehtaan, virallinen kieli. Omistajat olivat Venäjältä muuttaneita saksalaisia, tietysti. Heistä ja muista saksalaisista kerrotaan Harry Lönnrothin toimittamassa kirjassa Tampere kieliyhteisönä (SKS 2009).

Modernin yhteiskunnan mukana syntyi ns. yhteiskunnallinen kysymys ja sitä ratkaisemaan yhteiskuntatiede. Sekin tuli Suomeen Saksasta. Mainittu professori Koskinen oli perustamassa 1882 Kansantaloudellista yhdistystä, jonka mallina oli Verein für Sozialpolitik. Suomalaiset yliopistomiehet eivät olleet kuulleet Karl Marxista, mutta he tunsivat Gustav Schmollerin, Adolf Wagnerin, Werner Sombartin ja Max Weberin. Schmollerin suurteoksen, Die Soziale Frage, viimeinen osa julkaistiin suomeksi vuonna 1920 nimellä Luokkataistelut ennen ja nyt. Ohjelmana oli yhteiskunnan luokkaerojen tasoittaminen. Kirjan painoi Edistyspuolue, jonka johtajasta K.J. Ståhlbergista oli juuri tullut maan ensimmäinen presidentti.

Yhteiskunnallisen sovun asialla olivat myös ne sivistyneet kansalaiset, jotka ennen sisällissotaa olivat perustamassa kansalaiskorkeakoulua, joka antaisi eväitä yhteiskunnallisten asioiden hoitoon muillekin kuin ylioppilaille, eli alempien kansanluokkien lapsille. Tammikuussa 1918 aloitettiin kansalaiskeräys koulun perustamiseksi. Hanke jäi kapinan ja sodan jalkoihin, mutta toteutui sittemmin, kun Helsinkiin perustettiin Yhteiskunnallinen Korkeakoulu. Sen tavoite, tieteellinen pohja ja keskeiset henkilöt olivat saksalaisen katederisosialismin perillisiä ja jatkajia. Vuonna 1960 YKK:n henki ja tehtävä siirtyivät Tampereelle. Sanoma on kiveen hakattuna Väinö Voionmaan patsaassa yliopistomme pihassa. Hänkin oli kerran nuori ja kävi Berliinissä innostumassa Karl Lamprechtin ”kansan” historiasta. Itse innostuin opiskelijana paitsi Voionmaan töistä myös saksalaisesta sosiaalihistoriasta, jolla oli upea nimi: Gesellschaftsgeschichte – yhteiskuntahistoria.

Entä tänään? Vaikka saksan kielen osaaminen on romahtanut, saksalaiset opiskelijat tulevat mielellään Tampereelle ja ihmettelevät suomalaista luokkasopua, jonka idean suomalaiset toivat Saksasta. Toivottavasti eivät pety.

Seuraava osa: Tampereen amerikkalainen yliopisto

Pertti Haapala
Vararehtori