Muuttuva yliopisto

Katariina Mustakallio

Katariina Mustakallio

Yliopiston muutosvaiheissa tuntuu välillä siltä, että olemme kadottamassa kosketuksen yliopiston alkuperäiseen merkitykseen ja olemukseen. Pelkona on, että rakennemuutoksissa syntyy vain lisää hallintoa ja yliopiston varsinainen tehtävä, tehdä tutkimusta ja antaa siihen pohjautuvaa opetusta, katoaa näköpiiristä. Muutosten tuottamia epäselviä välivaiheita on vaikeaa kestää.

Millainen on sitten yliopiston alkuperä? Minkä pitkän kehityksen osia me olemme?

On tunnettua, että yliopisto-ajatus alkoi kehittyä joskus keskiajalla kirkon ja luostarien oppineiden piirissä Italian ja Ranskan rintamailla. Itsenäisiksi toimijoiksi yliopistot tulivat vasta, kun niille annettiin erioikeudet. Bolognan yliopisto oli näistä vanhimpia, jonka vuoksi sitä kutsutaankin nimellä Alma mater studiorum, ”opinnoista huolehtiva äiti”.  Keisari Fredrik Barbarossa sääti tärkeän yliopistolain Authentica Habitan vuonna 1158, johon perustui Bolognan yliopiston vapaus opetuksessa ja tutkimuksessa.

Bologna veti puoleensa ympäri Eurooppaa opiskelijoita, jotka muodostivat kaupungissa yhdistyksiä, joita kutsuttiin nimityksellä universitates. Voisimme siis sanoa, että se tarkoitti alun perin järjestöjä, jotka pitivät huolta opiskelijoiden oikeuksista saada opetusta. Tosin universitas-nimitys oli käytössä myös kaikilla muillakin killoilla ja ammattikunnilla, joilla oli omat sääntönsä.

Bolognassa tästä kehittyi kaksi eri sääntökuntaa, meikäläiset (citramontani) ja heikäläiset (ultramontani), eli siis italialaiset ja vierasperäiset opiskelijat. Tästä syntyi myös kansakunta- ja osakuntajako, joka tunnetaan edelleen yliopistomaailmasta. Molempia siedettiin alusta alkaen.

Universitas muuttui merkitykseltään ja se alettiin ymmärtää oppineiden yhteisöksi, johon kuuluivat niin opiskelijat kuin opettajatkin. Olennaista oli, että paikalliset hallitsijat halusivat suojella yliopistojen oikeudellista asemaa. Laeissa määriteltiin, mitä tehtäviä varten opinahjot luotiin ja mitä eri tiedekuntia niihin kuului. Lait suojasivat yliopistoyhteisöä paikallisten mahtimiesten mielivallalta. Samalla kuitenkin edellytettiin, että se myös toimi  korkeamman opetuksen tyyssijana.

Vaikka yliopistolaitos on käynyt läpi monia kriisivaiheita ja muutoksia, eräitä olennaisia piirteitä on siinä kuitenkin säilynyt. Universitas on syntynyt opettajien ja opiskelijoiden yhteydestä ja yhteisöstä. Yliopistojen keskeisiin piirteisiin on alusta lähtien kuulunut myös tutkijoiden ja opiskelijoiden kansainvälisyys, korkeatasoiset keskukset ovat vetäneet puoleensa opiskelijoita ja tutkijoita yli kansakuntarajojen.

Ilman korkeimman vallan osoittamaa oppineisuuden arvostamista ja panostamista vapaaseen tieteeseen, ei yliopisto ole kuitenkaan koskaan kukoistanut.

Katariina Mustakallio
Vararehtori

Onko Suomessa kevät?

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Tämän niminen kaunis laulu tuli mieleen sateisena ja kylmänä helatorstaina. Laulu on Aulis Sallisen oopperasta Punainen viiva, joka taas perustuu Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin. Oopperassa kuoro laulaa otsikon kysymyksen. On ensimmäiset eduskuntavaalit vuonna 1907 ja kevät on toivoa täynnä. Parempi maailma odottaa tuloaan ja tuntuu olevan jo lähes läsnä. Köyhänkin mieli alkaa ulottua korkeuksiin. Lopulta käy huonosti, tietenkin: poliitikot pettävät ja karhu vie miehen ja lehmän. Jokainen lukija tai kuulija samaistuu onnettomiin köyhiin ja toivoisi heille parempaa.

Sata vuotta myöhemmin suomalainen yhteiskunta on onnellisempi paikka kuin Riika ja Topi osasivat kuvitellakaan. He eivät vaatineet mahdottomia, vain sen verran, että lapsille olisi ruokaa ja itsellä edes mahdollisuus parantaa elämäänsä. Heidän projektinsa jäi kesken, mutta heidän lapsenlapsensa elävät nykymaailmassa. En uskalla arvata, mitä he ajattelevat. Ehkä ovat tyytyväisiä julkisiin palveluihin, joita veroillaan maksavat. Tai kiroavat Euroopan Unionia, joka vie Kainuusta viimeisetkin siemenperunat.

Takatalvi on mielessä myös muista syistä. Ilmari Kiannon karhu (Venäjä) kurittaa taas pienempiään, mutta koska sitä ei saa ärsyttää, lopetankin tähän. Sen sijaan EU:sta voi puhua. Kun aikanaan saimme äänestää liittymisestä unioniin, olin kahden vaiheilla. Kun nyt näen EU:n vastustajien (ns. kriitikoiden) perustelut, ajattelen, että onneksi meillä on EU. Millainen olisi se kyläpäälliköiden Eurooppa, jossa heimoraja korvaisi Schengenin sopimuksen ja tulliraja varmistaisi kaikkien hyvinvoinnin?

Kevään poliittinen sotku tuo mieleen myös vuoden 1917. Silloin kaikkien puolueiden yhteishallitus, ns. Tokoin senaatti, mureni ministerien erotessa yksi toisen jälkeen. Kaikki puolueet siirtyivät oppositioon, maa oli ilman toimivaa hallitusta, odotettiin uusia vaaleja, ja kun ne oli käyty, ei mahduttu enää samaan huoneeseen, koska tulos oli väärä. Tarinan opetus: valtaa tarvitaan silloin kun asiat ovat huonosti ja aikainen kompromissi on paras. Parempaa tilaisuutta ei nimittäin tule.

Toivotan hyvää kesää (jos se tulee) hallitusherroille, pienemmille herroille ja kansalaisille, jotka herransa valitsevat niin suurin odotuksin.

Pertti Haapala
vararehtori

Jäittenlähtö

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Edellinen Krimin sota vuosina 1853-1856 oli ensimmäinen ns. mediasota. Telegraafin avulla voitiin hetkessä tiedottaa mitä jossakin kaukana tapahtui – tai väitettiin tapahtuneen tai luultiin tapahtuneen. Kovin paljoa ei tiedetty, mutta ennakkoluulo korvasi informaatiovajeen. Venäjä halusi suojella kristittyjä rajojensa takana. Tässä pyhässä tarkoituksessa Nikolai I päätti siirtää rajaa ja miehitti nykyisen Romanian alueen. Pian olivat Ranskan ja Englannin armeijat piirittämässä Sevastopolia, joka antautui syksyllä 1855.

Samaan aikaan Suomessa: kesällä 1854 Britannian laivasto hyökkäili Suomen rannoille ja kävi pommittamassa Viaporia, mitä helsinkiläiset saivat katsella kantakaupungin kallioilta. Moniaalla toivottiin, että suomalaiset yhtyisivät sotaan ja vapauttaisivat itsensä. Mutta halukkaita ei löytynyt: maalaiset eivät tienneet mitä oli menossa, rannikon porvareita sota kiukutti ja yläluokka oli jo sitonut itsensä keisarillisiin etuoikeuksiin – mukaanlukien hieno ura Venäjän armeijassa. Ainoa kapinan toivo olivat opiskelijat, mutta hekin sulivat kun Nikolai I teki ikimuistoisen vierailun Helsinkiin: ”ensimmäiset vapaaehtoiset” ilmoittautuivat suoraan keisarille. Heidät oli hommannut paikalle tarmokas ministerivaltiosihteeri, kreivi Alexander Armfelt.

Nuoren sivistyneistön kannan sotaan määritteli julkisuudessa Zacharias Topelius runossaan Ensimmäinen veripisara. Pettymys Englannin rosvopolitiikkaan oli suuri. Nämä hyökkäsivät kristikunnan vilja-aittaan, Ukrainaan, ja Suomeen. Se oli liikaa: ”Sotkuinen politiikka, Muhammed, Eurooppa ne unohtuvat nyt, kun on Suomi mukana!” Tämä huomattiin ja samalla keisarin matkalla Topelius nimitettiin Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston historian professoriksi. Tästä hän sai kantaa ikävää luopion taakkaa, tietenkin, mutta pian arvostus palasi kun idea kirkastui. Idea oli se, että opiskelijat lauloivat keisarille Vårt land. Isänmaa oli se mitä oli jalkojen alla ja se kieli jota tavailtiin.

Huhtikuun lopussa 1856 Topelius kirjoitti runon Jäidenlähtö Oulujoesta, joka kuvaa kansakunnan kevättä sodan loputtua ja keisarin vaihduttua: ”Nyt tiedät, vaikka virran peittää hanki,
 vain hetken aaltosi voi olla vanki.” Tämä ei ollut uhoa, vaan juuri sitä järkeä, jonka sanotaan talvella jäätyvän.

Lopuksi on pakko kertoa, mitä tapahtui samaan aikaan Ruotsissa: Siellä julkaistiin sarjakuva (!), jossa Tuutinkin perhe tekee hupimatkan Ahvenanmaalle sotaa katsomaan. Isäntänä ovat Duke of Wellingtonin kapteeni Krogi ja luutnantti Naukku – ja meno sen mukaista. Siis hauskaa.

Pertti Haapala
vararehtori

Joulukuun kuudennen merkitys

Pertti Haapala

Pertti Haapala

Jos joutuisin pitämään luennon Suomen itsenäistymisestä – kuten on usein tapahtunut – aloittaisin jakamalla ilmiön kolmeen osaan: mitä tapahtui, mitä luultiin tapahtuvan, ja mikä merkitys asialle annettiin jälkikäteen – toisissa olosuhteissa. Siis:

Joulukuun kuudentena vuonna 1917 eduskunta julisti Suomen riippumattomaksi valtioksi. Se oli äänestyspäätös, mutta kukaan ei vastustanut valtiollista itsenäisyyttä. Samana päivänä Venäjä ja Saksa tekivät aselevon. Tilanne oli sekava. Venäjällä oli tehty vallankumous ja Suomen puolueet olivat maaliskuusta alkaen tapelleet siitä, kuka tätä provinssia hallitsee. Kun sopua ei löytynyt, alettiin jakaa kansalle aseita ja pyydettiin niitä ulkomailta lisää. Näin saatiin aikaiseksi sisällissota. Siinä rytäkässä maa oltiin valmis myymään kaikkiin suuntiin. Pakkosopu tuli vasta kun ostajia ei enää ollut, ja Suomesta tuli demokraattinen tasavalta kesällä 1919 ja itsenäisyyspäiväksi päätettiin valita 6.12. Siitä tuli palkallinen vapaapäivä vuonna 1929.

Joulukuussa 1917 suomalaiset halusivat eroon sortovallasta, venäläisestä ja kapitalistisesta, yhtä aikaa. Se oli liian vaikea yhtälö ja luulo meni tiedon edelle. Tai kuten Väinö Linna tiivisti: Jos kuva ei vastaa mallia, pitääkö ampua malli. Yhteinen käsitys kansanvallasta löytyi vasta kun oli huomattu, että 51 prosenttia ei riitä. Todellista valtaa on se, jonka vähemmistökin tunnustaa. Eli: kaikilla pitää olla samat oikeudet ja elämisen mahdollisuudet. Silloin kansalaisetkin ovat itsenäisiä ja valtio on muuta kuin raja.

Toinen maailmansota ja kylmä sota antoivat Suomen itsenäisyydelle uuden merkityksen. Itsenäisyyttä oli se, että ollaan länsimainen yhteiskunta. Niin oltiinkin, muistan kyllä. Sen varmisti Urho Kekkonen. Hän sanoi myös, että Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden. Sekin on totta. Lenin pisti nimen paperiin – ja vain sillä on merkitystä, historia ei laske ketunhäntiä.

Kekkosen jälkeen ei ole ollut epäselvyyttä siitä, onko Suomi itsenäinen valtio vai ei. Onhan se, mutta mitä se tarkoittaa? On valtioraja, omat lait ja passi. Näin oli myös silloin, kun olimme osa Ruotsia ja Venäjää. Nyt ihmiset, ajatukset, tavarat ja raha kulkevat rajan yli kuin tyhjää vaan. Mutta niin oli ennenkin. Mitä siis jää käteen joulukuun kuudennesta? Unelma suomalaisesta yhteiskunnasta, mitä kaikkea se tarkoittaakaan. Se ei ole välttämättä parempi kuin joku toinen paikka maailmassa, mutta se on totta. Se väikkyi ihmisten mielissä joulukuun seitsemäntenä 1917, vaikka epäiltiinkin eduskunnan harkintakykyä ja taka-ajatuksia. Joskus käy näin. Hyvällä tuurilla.

Pertti Haapala
vararehtori

Nostokurkia

Olen kulkenut 15 vuoden ajan jalkaisin töihin samaa reittiä. Samalla tulee bongattua luonnon ihmeitä. Keväällä taivaanrantaan ilmestyvät nostokurjet, jotka ennustavat vilkasta rakennuskautta. Kun kulkee rakennustyömaan ohi, saattaa myös kauhistua suurta mylläystä ja pelästyä: mitä kamalaa tähänkin nousee. Jokaisesta uudesta rakennuksesta joku myös valittaa, koska se häiritsee häntä tai ainakin voi aiheuttaa häiriötä. Eihän sitä voi tietää millaista väkeä naapuriin muuttaa – vaikka itseä fiksumpia.

En ole aikoihin pelästynyt nostokurkia, vaan pikemminkin alkanut kaivata niitä. Entä jos ne eivät levitttelisi pitkiä kaulojaan kaupungin yllä? Sellaisiakin paikkakuntia on ja paljon. Siellä ihmiset apeutuvat, koska kesää ei näytä tulevan. Ei ole kesätyöpaikkoja eikä sen jälkeen muitakaan. Jouluksi voi saada tukipaketin, mutta en ole vielä nähnyt kaupunkia, joka sillä eläisi.

Kun kaupunki alkaa taantua, sen näkyy ensiksi kaduilla. Niitä ei hoideta, se on helpoin säästökohde. Pian alkaa kaikki repsottaa ja keskusta alkaa kuolla, koska se ei ole kenenkään oma piha. Yhdysvaltojen pohjoiset teollisuusseudut ovat saaneet nimityksen Rust Belt, ruostevyöhyke. Siellä – ja muuallakin – tehtaita ruostuu pystyyn mailitolkullla, ihmiset muuttavat pois ja talosta saa dollarin. Amerikkalaisen teollisuustyöntekijän elintaso on alempi kuin hänen vanhempiensa. Saman voi nähdä Englannissa, Saksassa, Ranskassa, Belgiassa, Itä-Euroopassa, ja vähän Suomessakin.

Kuinka rikkaus voi muuttua köyhyydeksi? Suosituin selitys on Iso Paha Susi. Se vaanii alati hyväuskoisia ihmisiä ja lopulta syö suuhunsa. Sen nimi on nykyään globalisaatio, aikaisemmin epäreilu kilpailu. Se tarkoittaa, että meidät pakotetaan ostamaan muualla tehtyjä, halvempia ja parempia tavaroita, vaikka voisimme tehdä itse kalliimpia ja huonompia, pitää yllä työllisyyttä ja nostaa elintasoa. Näin uskottiin monessa teollisuuskaupungissa, eikä enää investoitu koneisiin, ympäristöön eikä kouluihin, ainoastaan eläkkeisiin. Sitten tuli Toyota-mies, joka myi autoa, joka lähti aamulla käyntiin.

Lopulta tulivat historiantutkijat ja antoivat tutkimukselleen ikävän nimen: Kaupunki joka päätti taantua. Tamperetta koskeva luku on vielä kirjoittamatta.

Pertti Haapala
vararehtori

Sääty-yhteiskunnan paluu

Onko eriarvoisuus viime aikoina lisääntynyt suomalaisessa yhteiskunnassa? En tiedä, mutta eri tavoilla mitatut erot ovat kasvaneet, ainakin omaisuuden, tulojen, terveyden ja sosiaalisen menestyksen osalta. Hyvä- tai huono-osaisuus näyttää periytyvän selvemmin kuin kymmenen vuotta sitten. Muutos ei ole ollut vielä suuri, mutta sikäli mielenkiintoinen, että sata vuotta suunta oli päinvastainen. Sosiaaliset erot pienentyivät, koska se oli 1900-luvun yhteiskuntapolitiikan tavoite. Se maksoi, mutta maksajia riitti, kun työvoima kasvoi nopeasti ja tasaamista pidettiin yhteisenä etuna. Nyt tätä tavoitetta epäillään ja kysytään, että olemmeko palaamassa sääty-yhteiskuntaan.

Millaista siellä olisi – tai oli aikanaan? Koulussa opin, että sääty-yhteiskunta oli demokraattisen yhteiskunnan vastakohta. Kaikilla ei ollut samoja oikeuksia, mahdollisuuksista puhumattakaan. Sääty-yhteiskunnan todellisuus jäi kuitenkin hämäräksi. Nyt tiedän enemmän, mm. sen että talouden säätely erioikeuksin oli varsin järkevää yhteiskuntapolitiikkaa. Se varmisti toimeentulon ja jatkuvuuden. Tampereellakin oli 1800-luvun alussa määrätty työmiehille maksimipalkat, etteivät nämä voisi kiristää porvareita. Ulkomaiset työntekijät saivat verovapauden ja uskonnonvapauden, jotta tulisivat Suomeen.

Sääty-yhteiskunnan syvin olemus oli kuitenkin ajatus annetusta järjestyksestä ja sen mukaisesta hierarkisesta yhteiskunnasta, joka perustui ihmisten luonnonmukaisiin ominaisuuksiin, siis perimään. Yläluokka (homo superioris ordinis) eli aatelisto eli jalosukuiset olivat muita parempia ihmisiä, koska he olivat ”lähimpänä Luojan tarkoitusta”. Siksi he olivat etuoikeutettuja ja siksi heillä oli erioikeuksia, kuten verovapaus. Laajasti käytetyssä Freseniuksen hartauskirjassa selitettiin mitä tästä seurasi: ”Jos kaikki olisivat rikkaita tai hyvinvoipia, olisi hädin tuskin ketään, joka palkasta tai maksusta haluaisi tehdä raskasta työtä, ja niin jäisivät työt tekemättä. Sen vuoksi Viisas Luoja on pannut useimmat sellaiseen asemaan, että heidän on elätettävä itsensä työtä tekemällä. Ja edelleen on niitäkin ihmisiä oltava, jotka voivat antaa toisille työtä ja maksaa näille siitä palkkaa.

En uskalla ottaa kantaa Luojan tarkoitukseen, mutta olen taipuvainen uskomaan, että sääty-yhteiskunta on kuitenkin ihmisen keksintö. Miten ja miksi se on keksitty, ja keksitään yhä uudelleen, on hyvä kysymys.

Pertti Haapala
vararehtori

Elämä on hiihtämistä

Päinvastoin kuin nykyaikainen tiede väittää, kansoilla näyttää olevan periytyviä ominaisuuksia. Esimerkiksi Ranskassa intellektuelli huomaa nopeasti, että siellä lapsetkin puhuvat ranskaa. Suomessa taas jo tarhalapset hiihtävät paremmin kuin aikuiset amerikkalaiset tai kreikkalaiset. Aikanaan väitettiin, että antiikin kreikkalaiset olivat alunperin suomalaisia. Edellisen valossa väite ei tunnu uskottavalta.

Kreikkalaisten keksimä (tai lainaama) sanonta ”purjehtiminen on tärkeää, eläminen ei”, on sekin suomalaisittain outo ja vaikea toteuttaa talvella. Meille on luonnonmukaista hiihtää. Se onnistuu kaikkina vuodenaikoina, keli vain vaihtelee, ja kuten kansa sanoo: ”sukuvika jos suksi ei luista”. Hiihtää voi monella tavalla ja monesta syystä. Esimerkiksi suositussa parisuhdehiihdossa kuuluu odottaa ylämäessä ja auttaa alamäessä. Ennen oli pakko osallistua ”kansanhiihtoon” ja voittaa Ruotsi. Nykyään voi mukavasti katsoa televisiosta auto- ja kellotehtaiden maksamaa kilpahiihtoa, jossa juostaan sukset jalassa rahan perässä.

Itse olen voittanut pronssilusikan Vatialan Vauhdin kisoissa vuonna 1960. Alle kouluikäisten sarjassa oli kolme osanottajaa ja minulla uudet sukset (ei remmarit). Paljon huonommin kävi Pentti Haanpään kuvaamalle rengille, Iisakki Vähäpuheiselle, jonka piti voittaa Kairanmaan ensimmäiset paanahiihdot. Hänen sponsorinsa ja valmentajansa Mäen isäntä syötti ja makuutti renkiä koko syksyn, jotta tämä olisi hyvissä voimissa tulevalla kaudella. ”Väärääpä miestä syötin!”, rähjäsi iso isäntä kisan jälkeen.

Jokainen on kokenut miten hiihtäessä ajatus luistaa. Ei ihme, että meillä on lukematon määrä hiihtoon liittyviä sanontoja, viisauksia ja runoja. Eino Leinon runoon Yksin hiihtäjä mahtuu kaikki tunteet elämän uupumuksesta sen iloon: ”… määrän pää yhä loitoksi jää. Mun on niin kylmä, mua väsyttää. – Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, minä hiihtelen siskojen kanssa … me tulemme poskin niin lämpimin, meill’ onhan villaista yllä.”

Aaro Hellaakoski jätti jälkeensä paljon lainatun ja mukaillun aforismin: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”. Jos Juice vielä hiihtäisi, luulen että hän kirjoittaisi Kevään sävelen tähän tapaan: ”Elämä on hiihtämistä, pikkuhiljaa liikkumista, ole mulle mulle vähän aikaa latu.”

Pertti Haapala
vararehtori

Happy Independence Day!

Last year the foreign students living in Tampere were asked to define what independence meant to them. Most of them answered that independence was freedom, liberty, personal choices etc. For them independence was individuality. Hardly anyone referred to the statehood of Finland, though they realised why the question was made.

To make a foreigner understand the seriousness of our Independence Day, one has to explain that Finns have a difficult history with numerous wars. Otherwise the nation would not even exist! Well, that is perhaps the case, one may ask. But you have lost all your wars and still exist? And because you have survived, why don’t you be happy and show it? And compared to other nations, you have not suffered more than they have, perhaps the opposite? Today Finland is one of the best places in the world to live, but you keep on complaining about the past hardships and the coming difficulties?

When the Finnish nation and nationality were invented in the 19th century, it was a project filled with high hopes of prosperity and equality. When looking back now, those goals were met better than anyone could expect. Finland became a nation state and an example of the benefits of wide education. Another aspect was that we were educated to be honest and modest and always remember that we were a small nation. We were taught to feel inferior, which became a ”national complex”. In Luxembourg and Denmark people don’t realise that they should feel small.

How should we see the independence of Finland in the future world? Let us look at history: Our nationality, prosperity and civilization were not created in distant forests and on silent lakes, but in contacts to other people, in other words, in a global context. In fact Finns have always benefited from others. So, the only lesson for the future is: independence is not achieved by drawing borders but crossing them. Perhaps it is time to accept the ”missunderstanding” of our foreign students. Each individual has the right to feel to be independent, a Finn or something else. Enjoy responsibly!

Pertti Haapala
Vice-Rector

Ps. I am sorry to be a little late with my writing. I became inspired only today, December 6th, by three independent factors: the Independence Day military parade, Lou Reed’s song Independence Day, and Prinz von Hessen sparkling wine.

Mersun takapenkillä

Mersu on saksalaisvalmisteinen polttomoottoriauto, lajinsa ensimmäisiä ja hienoimpia. Mersun oikea nimi on Mercedes. Se on espanjaa ja tarkoittaa kaunista naista. Suomalainen kansankäännös ”mersu” taas tuntuu joltakin muulta. Joka tapauksessa mersu on legenda, ihailun ja kateuden kohde. Köyhälle mersu tuo mieleen dieselin nakutuksen talviyössä; tunnelma nousee kun taksin takapenkki lämmittää. Matka maksaa, mutta ei kaduta. Yrittäjälle mersu on vakava asia, menestyksen varma merkki. Herran taas tunnistaa siitä, että hän istuu mersun takapenkillä työaikana. Brysselissä ei näytä muita autoja olevankaan – eikä köyhien maiden diktaattoreilla.

Lähipäivinä mersu (tai vastaava musta tuote) tuo yliopistolle harvinaisia vieraita. Yliopistomme oma kasvatti, pääministeri Jyrki Katainen, ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen tuovat mukanaan  Saksan valtion rahojen hoitajan Wolfgang Schäublen. Hän on lehtitietojen mukaan Euroopan suurin herra. Näin sanotaan, koska mersumaa on Euroopan rikkain ja maksaa Euroopan unionin suurimmat laskut. En pääse kuulemaan heidän puheitaan, mutta arvaan, että he kertovat, että edessämme on vaikeita aikoja, mutta niistä selvitään, kun teemme paljon työtä yhdessä.

Viesti kuulostaa lattealta, mutta se on totta. Ajatus yhteisestä eurooppalaisesta tulevaisuudesta on nimittäin ollut totta jo tuhat vuotta. Silloin harvoista suomalaisista alettiin tehdä eurooppalaisia. Sen jälkeen ei ole ollut vaihtoehtoja: pois ei pääse, koska muut maanosat ovat liian kaukana. Aluksi maksettiin paaville ja Saksan ruhtinaille veroja, sitten alettiin myydä tavaraa. Liekasta tulikin tiedon ja rahan virta. Saksanmaalta saimme uskonpuhdistuksen, nationalismin ja sosialismin, mutta myös kapitalismin, filosofian, yliopiston, sosiaalipolitiikan, kemian, konepajan, paperikoneen, markan ja mersun. Mitä puuttuu? Hyvä jalkapallovalmentaja.

Oikeastaan tarkoitus oli sanoa: ”Wolfgang, mennäänkö samalla taksilla? Ne ovat täällä hyviä. Ja annetaan artistin maksaa.” Niin kauan kuin herrat ja narrit mahtuvat samaan taksiin, asiat ovat siedettävällä tolalla.

Pertti Haapala
vararehtori

Hidasta ja nopeaa elämää

Tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät? – En minä häntä. – Ne syövät halkoja. – Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä … vai juostessaan halkoja? … en usko kuitenkaan. Ruunuko sen on laittanut? – Ruunu. – Ruunuhan se semmoisia – tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun ruunu panee oriinsa eteen.

Tällaisia puhuttiin vuonna 1884 Juhani Ahon romaanissa Rautatie, joka kertoi millaisia ihmeitä valtio alamaisilleen tarjoili. Rautainen tie hevosineen vaivasi Mattia koko talven ja parisuhdekin oli koetuksella, kun Liisa ei lainkaan osannut arvostaa Matin uusia tietoja: Liisa seisautti rukkinsa ja katseli pyörän yli Mattia, niinkuin semmoista valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alunkaan perää. Kuten tiedetään, Liisakin lopulta innostui uskomattomasta asiasta, kun ruustinnakin oli siitä puhunut. Seuraavana juhannuksena tehtiin ikimuistoinen junamatka: Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt. Ja nyt sitä oltiin siinä!… Ja nyt se lähti liikkeelle … koko huone … ovet ja ikkunat ja lattia… Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!

Matka oli ikimuistoinen siinäkin mielessä, että seikkailu oli liiankin vauhdikas. Matti ja Liisa päättivät jatkaa hidasta elämäänsä, jonka hallitsivat: Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet, eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa.

Matin ja Liisan junamatka maksoi markan. Se oli tuolloin maatyöläisen päivän palkka. Nyt saman matkan pääsee tuntipalkan hinnalla eli kymmenen kertaa halvemmalla. Tämä on tulos tuottavuuden kasvusta eli tekniikan kehittymisestä ja osaamisesta. Matti ja Liisa ostivat lippunsa ylimieliseltä aseman virkailijalta lompakosta kaivetulla rahalla. Nyt junalipun voi maksaa elektronisella rahalla (iban) kätevästi kotona. Tarvitsee hankkia vain tietokone, siihen ohjelmat, nettiyhteys operaattorilta, sähköposti, verkkopankkitunnukset ja printteri tai älypuhelin. Kun ohjelmat ja asetukset on installoitu ja draiverit loudattu, junalippu on noin 14 klikkauksen ja muutaman numerorivin päässä – jos kaikki toimii juuri sinä iltana ja jos junassa on tilaa.

Joka tapauksessa junamatka on nykyisessä tietoyhteiskunnassa kaikkien ulottuvilla. Junalipun ostamista edeltävät toimet kestävät alle viikon, jos ei tarvitse olla töissä, ja lipun ostaminen alle puoli tuntia. Kätevää. Sen verran taisi Matin ja Liisan junamatka kestää. Palvelukin on parantunut, kuten ruunu kotisivuillaan kertoo: VR maksaa ylimääräistä hyvitystä verkkokaupasta lipun ostaneille mutta ilman lippua jääneille. Tätäkään ei Matti ymmärtäisi: ostaa lipun mutta ei saa sitä?

Pertti Haapala
vararehtori