Opiskelijavalinnoista

    Liisa Laakso

    Hyvin sujuneen lukuvuoden kierrossa on päästy tärkeään vaiheeseen, jossa valitsemme uusia opiskelijoita. Tampereen yliopiston hakukohteet ovat jälleen suosiossaan maan parhaimmistoa. Myös Tampere3-kumppanimme, teknillinen yliopisto ja ammattikorkeakoulu pärjäsivät hienosti. Meillä on mistä valita. Vaikuttavien hakupainelukujen taakse kätkeytyy kuitenkin toinen todellisuus.

    Opetus- ja kulttuuriministeriön laskelmien mukaan noin puolet ikäluokasta saa lopulta korkeakoulupaikan, mutta viive on melkoinen. 1970-1980-lukujen vaihteessa syntyneistä osuus 30 ikävuoteen mennessä on yli 55 prosenttia; 1992 syntyneistä osuus 22 ikävuoteen mennessä on noin 40 prosenttia. Nuoria, joilla vielä ei ole opiskelupaikkaa, mutta jotka tulevat 30 ikävuoteen mennessä aloittamaan korkeakouluopinnot on noin 60 000. Kyse on kahden vuoden sisäänottosumasta. Se luo hakupainetta.

    Yliopistolle kova karsinta on tietysti hyvä juttu. Se varmistaa motivoituneet opiskelijat ja ennakko-osaamista, joka sujuvoittaa opintoja. Professoreiden kannattaa puolustaa valintakokeita omalla alallaan. Opiskelupaikkaa hakevien ylioppilaiden ja lukiolaisten osalle jää kuitenkin valtava epävarmuus: liian paljon turhautumista ja pettymyksiä. Osa hakupaineesta on näennäiskarsintaa ja hankalaa laskelmointia. Osa hakijoista panttaa ensikertalaisuuttaan eikä ota vastaan ”sekundapaikkaansa”. Tämä kyllä purkaa jonoja, mutta jättää edelleen osan parhaista hakijoista rannalle. Mieleisen opiskelupaikan hakeminen vaatii henkisiä ja taloudellisia resursseja, ja on varmasti yksi kaikkein voimakkaimmin korkeakoulutuksen periytymistä ylläpitävä tekijä. Oma subjektiivinen käsitykseni on se, että professoreiden omat ja heidän lähipiirinsä lapset kuuluvat ryhmään, josta näitä resursseja löytyy.

    Opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa tekemämme tulossopimuksen mukaisesti olemme muiden yliopistojen kanssa luvanneet ottaa vuoteen 2018 mennessä käyttöön opiskelijavalinnan, joka ei edellytä hakijalta pitkää valmentautumista. Merkittävä elementti tähän suuntaan etenemisessä on kandidaatin tutkintojen laaja-alaisuus.

    Myös yliopistojen yhteistyöelin UNIFI haluaa kehittää opiskelijavalintajärjestelmää siten, että pitkiä etukäteisvalmisteluja ei tarvita. Tulevaisuudessa merkittävä osa opiskelijoista tulee valita todistusvalinnalla. Edellä mainittu suma on myös purettava. Tarvitaan valintakoemahdollisuuksia ja väylä avoimen yliopiston kautta niille, jotka ovat alisuoriutuneet lukiossa tai suorittaneet ammatillisen tutkinnon. Joihinkin ammatteihin tarvitaan myös soveltuvuuskoe.

    Palapeli ei ole helppo, mutta sen ratkaiseminen on sitäkin tärkeämpi tehtävä, jos haluamme pysyä maailman osaavimpien kansakuntien joukossa.

    Liisa Laakso
    Rehtori

      Ideoita maailmalta

        Seppo Parkkila

        Kirjoitan tätä blogia Montecatini Termen kaupungissa Italiassa, jossa parhaillaan järjestetään oman tutkimusalani kokous. Tähän kokoukseen osallistuu noin 80 tutkijaa kaikista maanosista. Meitä yhdistää se, että kaikilla tutkimuksen kohteena on hiilihappoanhydraasientsyymi. Tämän entsyymiperheen jäseniä ilmentyy kaikissa elävissä soluissa ja ne osallistuvat moniin erilaisiin biologisiin prosesseihin. Tehtävien moninaisuutta kuvaa se, että kokouksen alussa pitämässäni katsauksessa käsittelin mm. seuraavia teemoja: hiilidioksidin määrän vähentäminen ilmakehästä, hämähäkinseitin syntyminen, syöpäkasvaimen kehittyminen, lääkekehitys, makuaistimus ja kalojen uintikyky. Kun ennen lähtöäni kerroin näistä esitelmäni teemoista vararehtorikollegalleni, hän myötämielisesti ilmaisi huolestuneisuutensa, mikä on täysin ymmärrettävää. Suurin osa kokousesitelmien pitäjistä on kemistejä, mikä puolestaan on altistanut allekirjoittaneen tuhansille orgaanisen kemian rakennekaavoille. On hienoa, että hyvinkin erilaisista koulutustaustoista tulevat tutkijat voivat oppia täysin uudenlaisia asioita yhdessä keskustellen ja kuunnellen.

        Kokouksen yhteydessä ja muutoinkin olen usein miettinyt kansainvälisten kokousten merkitystä. Tieteellisiä kokouksia on monenlaisia. Yhdysvalloissa olen osallistunut kokouksiin, joissa on ollut liki 20 000 osallistujaa. Sellaisillakin kokouksilla on oma paikkansa. Paikalla on yleensä monia huippututkijoita, joiden esitelmiä on hienoa kuulla. Isoissa kokouksissa vaatimattomien suomalaisten on kuitenkin oltava huomattavan aktiivisia, jotta löytää oikeita henkilöitä keskusteluihin ja tutustuu uusiin tutkijoihin. Tämänkertainen kokous on osallistujamäärältään janan toisesta päästä.

        Oman kokemukseni perusteella pienet kokoukset voivat olla yksittäiselle tutkijalle erittäin arvokkaita. Niissä tutustuu hyvin oman alansa tutkijoihin ja sovitaan monia kansainvälisiä yhteistyöprojekteja. Usein parhaimpia keskusteluja käydään illallispöydissä ja posterien äärellä. Tänäänkin seitsemän hengen illallispöydässä oli edustettuina Suomen lisäksi Ranska, USA, Australia, Islanti, Turkki ja Irak. Ei ole vaikea arvata, että keskustelut olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia. On mahtavaa huomata, kuinka hyvin tutkijat keskustelevat ja tulevat toimeen keskenään erilaisuuksista riippumatta. Kansainvälinen akateeminen yhteisö on todella ainutlaatuinen.

        Ehdotukseni on, että jatketaan ja lisätään tieteellisissä kokouksissa käyntiä. Erityiskiitos kuuluu niille tutkijoillemme, jotka järjestävät kansainvälisiä tiedekokouksia. Tampere on hieno kokouskaupunki ja yliopistomme konferenssitukipalvelut auttavat kokousvalmisteluissa. Kansainvälinen liikkuvuus eri muodoissa on tärkeää tutkijoille uran kaikissa vaiheissa. Tärkeintä on oppia uutta ja saada uusia ajatuksia. Omalle tutkijan identiteetille on myös mukava havaita, että samanlaisten haasteiden kanssa toisetkin painivat ja uusi ratkaisu löytyy usein yhteistyön kautta.

        Seppo Parkkila
        Vararehtori

          Kansainvälistymisen oppitunti

            Katariina Mustakallio

            Kevätkausi on kv-vararehtorille merkinnyt useita kiertokäyntejä eri yliopistoissa, ja samalla erilaisten suhteiden päivitystä ja tutkimussuhteiden ylläpitoa. Yliopiston kansainvälistäminenhän ei merkitse vain ulkomaisten asiantuntijoiden houkuttelua meille, vaan koko yliopistojärjestelmän muuttamista avoimemmaksi, jo olemassa olevien kansainvälisten kontaktien vahvistamista ja uusien solmimista. Idean sydämenä on se, että kaikki hyvä tutkimus on luonnostaan kansainvälistä, universitas on käsitteenä sukua universumille. Kysymys on vain siitä, miten tätä luonnollista ja normaalia tieteen kansainvälisyyttä voitaisiin vahvistaa, innostaa, tukea ja edistää parhaalla mahdollisella tavalla.

            Yliopistofoorumissa eteeni tuli yleisökysymys: miten käy sellaiselle kansainvälisyydelle, mikä ei näy käyttämissämme indikaattoreissa. Taisin hölmistyä täysin kysymyksestä, enkä osannut siihen mitään sanoa. Yliopiston mittarit tuovat esiin monia eri puolia aina kv-yhteisjulkaisuista tutkija- ja opiskelijaliikkuvuuteen, kv-tutkimusrahoituksesta rekrytointeihin. Totta kai monet piirteet, oikeastaan ne keskeisimmät, jäävät indikaattoreiden ulottumattomiin. Luvut mittaavat usein tuloksia, ne eivät kuvaa sitä pitkää, usein vuosikymmenten työtä, joka niiden takana on.

            Niinpä ei tulekaan tuudittautua ajatukseen, että yksi kv-vararehtori tai -työryhmä pystyisi mitään muuttamaan. Kunnia niille, joille kunnia kuuluu: muutos tapahtuu siellä, missä tutkijat kohtaavat toisensa, käyvät keskusteluja, tekevät kunnianhimoisia tutkimussuunnitelmia, toteuttavat projekteja ja luovat kansainvälisiä verkostoja, missä professorit ja muu opettaja- ja tutkijakunta ohjaavat opiskelijoita ja väitöskirjatutkijoita yhä kansainvälisempään ja vaativampaan suuntaan, missä opiskellaan kieliä ja päätetään käyttää niitä, vaikka alussa se ei ole helppoa, rekrytoidaan ulkomainen tohtoritutkija tai henkilökuntaan huippuhakija, joka ei vielä osaa suomea, ja päätetään yhdessä auttaa häntä alkuun suomalaisessa yliopistomaailmassa, missä varataan tiedekunnan rahoitusta konferenssimatkoihin ja kielen tarkastukseen, missä vastaväittäjäksi otetaan se arvostettu kansainvälinen tutkija, eikä turvallinen lähipiiristä, ja missä innostetaan ja ohjataan uusia tutkijapolvia kansainvälisiin kuvioihin. Tämän työn varassa yliopisto vahvistuu, kansainvälistyy ja nousee tutkimuksessa ja opetuksessa yhä arvostetummaksi ja houkuttelevammaksi tutkimus-, opiskelu- ja työpaikaksi.

            Katariina Mustakallio
            Vararehtori

              Vertailevaa tutkimusta

                Harri Melin

                Kansainvälisesti kaikkein laajin ja kattavin vertailevan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen verkosto ISSP (International Social Survey Programme) kokoontui toukokuun alussa Lausannessa. Tällä hetkellä ISSP:ssa on mukana 49 maata. Euroopan maita on mukana eniten, mutta ohjelmaan osallistuvat myös sellaiset maat kuin Kiina, Intia, Thaimaa, Tunisia, Surinam, Chile ja Meksiko.

                ISSP on toiminut vuodesta 1984 alkaen. Sen tavoitteena on tuottaa kansainvälistä vertailutietoa ihmisten asenteista, mielipiteistä ja toiminnasta. Tämän vuoden tutkimus käsittelee sosiaalisia verkostoja, ensi vuonna tutkitaan uskontoa ja vuonna 2019 teema on yhteiskunnallinen eriarvoisuus.

                Suomessa ISSP toteutetaan yliopistossamme toimivan Tietoarkiston ja Tilastokeskuksen yhteistyönä. Monissa maissa aineistot kootaan henkilökohtaisilla haastatteluilla. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tutkimukset toteutetaan postikyselyinä. Kukin maa vastaa itse oman aineistonkeruunsa ja aineiston koodauksen kustannuksista. Meillä Suomen Akatemia on vastannut rahoituksesta. Viime vuosien aikana monilla mailla on ollut suuria vaikeuksia saada rahaa tällaiseen vertailevaan tutkimukseen. Tämän vuoksi esimerkiksi Kanada on joutunut luopumaan osallistumisestaan ainakin pariksi vuodeksi. Onkin erittäin arvokasta, että Akatemia kantaa huolen tällaisesta yhteistyöstä.

                ISSP toimii hyvin demokraattisesti. Vuosikokouksessa jokaisella maalla on yksi ääni. Joka vuonna tutkimus valmistellaan niin, että viiden maan ryhmä tekee vuosikokoukselle ehdotuksen lomakkeella esitettävistä kaikkiaan 60 kysymyksestä. Yleiskeskustelun jälkeen jokaisen kysymyksen tarkasta sanamuodosta äänestetään ja enemmistön kanta ratkaisee. Mannheimissa toimiva Saksan Tietoarkisto huolehtii kansainvälisen vertailuaineiston tuottamisesta ja jakelusta. Tämän vuoden tutkimus saadaan jakeluun joskus ensi vuoden syksyllä.

                ISSP on käyttäjilleen täysin ilmaista. Se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Tampereen yliopiston tutkijoille, ja vaikkapa graduntekijöille, on tarjolla esimerkiksi kiinalaisten ja taiwanilaisten perhettä ja sukupuolirooleja koskevat tuoreet aineistot, puhumattakaan yli 40 muun maan vastaavista tiedoista.

                Elämme aikaa, jossa vaihtoehtoisilla totuuksilla ja suoranaisella pötypuheella koetetaan perustella erilaisia poliittisia ratkaisuja tai vaikuttaa ihmisten näkemyksiin maailman asioista. ISSP:n ja muiden vastaavien vertailututkimusten tuottama tieto on oiva väline tutkittuun tietoon perustuvaan argumentointiin. Toivon, että kokoamamme aineistot suorastaan kuluvat käyttäjien käsissä.

                Harri Melin
                Vararehtori

                  Yliopistojen tuesta ja tulevaisuudesta Suomessa

                    Liisa Laakso

                    Tänään oli suuri päivä: Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun yhdistävän Tampereen korkeakoulusäätiön perustamispäivä. Työtä on tehty paljon, mutta paljon sitä on vielä edessäkin. Tampere on nyt kiistatta tulevaisuuteen katsovan korkeakoulutuksen eturintamassa. Nopeasti muuttuviin työmarkkinoihin ja globaaleihin ongelmiin vastaaminen edellyttää rohkeaa rakenteellista uudistumista.

                    Edessä olevat haasteet koskevat paitsi korkeakoulutuksen ja tutkimuksen arvoa ja arvostusta myös sen resursointia. Osaamisen ja innovaatioiden tarve sekä tutkimukseen ja korkeakoulutukseen kohdistetut odotukset eivät välttämättä kulje käsi kädessä niiden saaman taloudellisen tuen kanssa. Julkisen sektorin rahoittamista kokonaisuudessaan joudutaan arvioimaan monilta eri kannoilta esimerkiksi automaation myötä vähenevän palkkatyön ja tuloverojen vuoksi.

                    Yliopistojen taloudellinen autonomia oli monipuolisesti esillä European University Associationin, EUA:n, huhtikuun alussa järjestetyssä kokouksessa. Vaikka Euroopassa on määrätietoisesti pyritty luomaan yhteisiä markkinoita sekä henkilöstön että opiskelijoiden liikkuvuudelle, rahoitukseltaan eurooppalaiset yliopistot eroavat toisistaan suuresti. Joissakin maissa julkinen rahoitus kattaa perustoiminnot ja niiden kehittämisen niin hyvin, että varainhankitaan yksityisistä lähteistä ei kannata panostaa. Toisissa keskitytään kilpaillun tutkimusrahoituksen maksimoimiseen. Kolmansissa käydään keskustelua lukukausimaksuista ja niiden oikeudenmukaisuudesta.

                    Suomessa on jouduttu sopeutumaan poikkeuksellisen suuriin julkisen rahoituksen leikkauksiin. Rakenteellisen kehittämisen eli korkeakouluyhteistyön ja työnjaon kirkastamisen lisäksi yliopistot ovat vähentäneet väkeä erityisesti hallinnosta ja keränneet pääomaa yksityisistä lähteistä. Tampereen yliopiston tavoite on kerätä valtion vastinrahaan oikeuttavia lahjoituksia kesäkuuhun mennessä 5 miljoonan euron edestä. Tieteenraivaajat-kampanjassamme on nyt koossa 2,8 miljoonaa. Tampereen uuden yliopiston säätiöpääomaan keräsimme säätiön perustajilta noin 2 miljoonaa euroa. Tampereella kuten muuallakin mietitään hyviä käytänteitä saada alumnit mukaan yliopiston taloudelliseen tukeen. Kaikki lahjaeurot ovat arvokkaita, erityisesti niihin sisältyvien kumppanuuksien vuoksi, mutta eivät suomalaiset yliopistot lahjoitusten varassa kykene tulevaisuuden rahoitustarpeitaan tyydyttämään.

                    Jos korkeakoulutus ja tutkimus halutaan pitää Suomessa hyvällä eurooppalaisella tasolla, tarvitaan kestäviä rahoitusratkaisuja. Ja sitä varten tarvitaan kunnollista keskustelua. Tärkeä avaus on tullut Etlan tutkijoilta: Vesa Vihriälä ja Niku Määttänen esittävät kolme vaihtoehtoa koulutuksen ja tutkimuksen rahoituksen lisäämiseksi. Ne ovat 1) osittain markkinoita vääristävien elinkeinotukien siirtäminen Tekesin kautta innovaatiotoimintaan, 2) yliopistojen pääomittaminen valtion huomattavan finanssivarallisuuden avulla, sekä 3) maltilliset lukukausimaksut korkeakouluopiskelijoille, jotka saavat koulutuksesta taloudellista hyötyä. Kommentteja on tullut lähinnä vain tähän viimeiseen vaihtoehtoon, ja ne ovat olleet suurimmaksi osaksi kriittisiä. Tarvitaan myös pohdintoja yliopistojen rahoittamiseksi uusilla verotuloilla kohdistamalla verotusta erityisesti korkeakoulutetuille, progressiivista verotusta kiristämällä tai arvonlisäveron kautta, tai ottamalla harkitusti lisälainaa koulutukseen investoimiseksi.

                    Olisiko Tampereen yliopistolla tähän riittävän monipuolista osaamista? Jos keskustelua ei käydä, yliopistot saattavat tarpeineen jäädä julkisen talouden tasapainottamisen panttivangiksi. Nyt kun leikkaukset on tehty, yksimielisyyttä näyttää löytyvän vain siitä, että kaikille sopivaa vaihtoehtoista rahoitusta ei löydy, tai että muut rahoitustarpeet menevät yliopistojen edelle.

                    Tarvitaan siis verotuksen, tiedepolitiikan, korkeakouluhallinnon, politiikan ja tulevaisuuden tutkimuksen osaamista ja ennen kaikkea ennakkoluulottomuutta käydä avointa keskustelua päätöksentekijöiden ja sidosryhmien kanssa. Sellaisen keskustelun käynnistäminen olisi paras huomenlahja uudelle yliopistolle.

                    Liisa Laakso
                    Rehtori

                      Varo saalistajia!

                        Seppo Parkkila

                        Viime vuosien aikana tieteellisen julkaisemisen kentälle on tullut uusi ongelma: saalistajat eli predatory-julkaisusarjat ja -julkaisijat. Tutkijoina saamme päivittäin useita sähköpostiviestejä, joissa meitä kutsutaan julkaisemaan mitä ihmeellisimmissä julkaisusarjoissa, osallistumaan tuntemattomiin kansainvälisiin kokouksiin ja arvioimaan käsikirjoituksia, joista meillä ei ole minkäänlaista käsitystä. Muutama päivä sitten sain kutsun arvioida käsikirjoituksen erääseen predatory-lehteen. Käsikirjoituksen aiheena oli ratsastusonnettomuuksiin liittyvät tapaturmat. En kuitenkaan tiedä tutkineeni tapaturmia – puhumattakaan hevosista. Näin ollen jätin sen arvioinnin tekemättä.

                        Muutakin ihmeellistä tällä alalla tapahtuu. Predatory-lehtien ja -julkaisijoiden määrä alkoi tuntuvasti nousta vuodesta 2012 lähtien. Jotta tutkijat pysyisivät edes hieman kartalla tässä asiassa, Jeffrey Beall Denverin yliopistosta aloitti ns. Beallin listan ylläpitämisen jo vuonna 2008. Tällä listalla kerrottiin mm. predatory-lehdistä ja -julkaisijoista sekä ns. kaapatuista lehdistä. Tutkijat pystyivät helposti tarkistamaan listalta heitä kiinnostavan lehden tai julkaisijan tilanteen, ja tämä tietokanta oli laajasti käytössä useiden vuosien ajan. 15.1.2017 Beallin lista yhtäkkiä katosi internetistä. Katoaminen on jo huomioitu esimerkiksi Nature– ja Science-tiedelehdissä. Syytä katoamiseen ei tiedetä, mutta taustalla voi olla uhkauksia oikeudenkäynneistä predatory-julkaisijoiden taholta.

                        Millaisia predatory-lehdet ja -julkaisijat sitten ovat? Ne käyttävät tyypillisesti ns. gold open access -mallia, jossa tutkijat maksavat merkittäviä summia artikkelin saattamiseksi avoimeksi. Siten tällainen julkaisija saa sitä enemmän tuloja, mitä enemmän käsikirjoituksia hyväksytään. On kuitenkin tärkeä huomata, että gold open access -lehtien joukkoon kuuluu myös runsaasti erinomaisia tiedelehtiä. Predatory-julkaisijan toimintakulttuuriin kuuluu tyypillisesti ns. manipuloiva spämmäys. Julkaisija lähettää sähköpostitse massapostituksena julkaisukutsuja ja lupaa nopean ja joustavan julkaisuprosessin ja hyvän näkyvyyden. Lisäksi nämä julkaisijat kutsuvat aktiivisesti tutkijoita lehtiensä toimituskuntien jäseniksi. Predatory-julkaisijoiden nettisivuilla on usein esimerkiksi amerikkalainen tai eurooppalainen osoite, mutta  todellinen osoite on kuitenkin tyypillisesti muualla. Predaattorijulkaisija edustaa usein kymmeniä tai jopa satoja erikoislehtiä eri aloilta. Toinen tyypillinen vaihtoehto on erittäin laaja-alainen yksittäinen lehti – siis lehti, joka julkaisee mitä tahansa ja miltä tahansa alalta.

                        Vaikka Beallin lista on hävinnytkin, predatory-lehdet ja -julkaisijat eivät ole muuttaneet tapojaan. On tärkeää, että yliopistossamme kiinnitetään tähän ilmiöön jatkuvasti huomiota. Tutkijat voivat edelleenkin julkaista turvallisesti tutuissa ja tunnetuissa tiedelehdissä. Julkaisufoorumi (www.julkaisufoorumi.fi) on hyödyllinen tiedon lähde, kun arvioidaan julkaisukanavan tasoa. Tohtorikoulutustoimikunnilla ja yliopiston tohtorikoululla on tärkeä rooli tiedon välittäjänä väitöskirjatutkijoille. Jokaisella tutkimusryhmän johtajalla on erityisvastuu varmistaa, että ryhmän tulokset julkaistaan asianmukaisilla ja arvostetuilla foorumeilla. Meille kaikille on tärkeää pitää silmämme auki ja tiedostaa tämä ongelma. Saalistaja voi vaania sähköpostin takana.

                        Seppo Parkkila
                        Vararehtori

                          Kevein matkatavaroin

                            Katariina Mustakallio

                            Kirsti Simonsuurella on hieno runo, jonka nimi on Kevein matkatavaroin. Sillä on tietenkin paljon syvempiäkin merkityksiä, mutta jatko-opiskeluvaiheessani yhdistin sen konkreettisesti matkantekoon. Siitä tuli erityisen rakas, kun sahasin junalla, kuten silloin tehtiin, Helsingin ja Rooman väliä. Koskaan ei ollut tarpeeksi keveitä matkatavaroita, aina rinkka painoi. Tämä kaikki tuli eilen elävästi mieleeni, kun olin avaamassa liikkuvuus-kahvilaa, eli Mobility Coffee -tilaisuutta, jossa kerrottiin tohtoriopiskelijoille erilaisista mahdollisuuksista ja kokemuksista jatko-opiskeluvaiheen liikkuvuuden suhteen. Tarjolla on nyt erilaisia rahoitusmahdollisuuksia Erasmus-vaihdosta Fulbright-apurahoihin ja muihin apurahoihin asti. Olisi erittäin hyvä, jos jokaiseen jatko-opintosuunnitelmaan sisältyisi myös jakso ulkomaisessa yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa.

                            Kun muinoin 1980-90 -luvuilla ryhdyin jatko-opiskelutovereitteni kanssa tekemään väitöskirjaa (kuten jatko-opintoja silloin kutsuttiin), ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että tutkimuksen tekoon kaivattaisiin kansainvälisiä vaikutteita. Onnekseni olin kuitenkin sellaisten opettajien – kuten Marjatta Hietala ja Päivi Setälä – vaikutuspiirissä, jotka pitivät itsestään selvänä, että tekisimme tutkimusta myös ulkomailla. Muutama toverini lähti Pariisiin ja kuunteli siellä sen ajan kuuluisimpien filosofien luentoja, eräs nykyinen professori lähti Englantiin, mistä imi uusimmat kaupunkitutkimuksen vaikutteet, toinen taas Amerikkaan ja tuli täysinoppineena gender-tutkijana takaisin. Minä puolestani Italiaan, jossa sain laaja-alaista oppia esimodernin maailman materiaalisesta kulttuurista. Vierailumme eivät olleet erityisesti etukäteen suunniteltuja, mutta silti saimme hyviä kontakteja kansainvälisiin tutkijoihin, silloin ikäisiimme jatko-opiskelijoihin, jotka vähitellen myös tohtoroituivat ja muodostavat nyt olennaisen osan sitä kansainvälistä tutkijaverkostoa, jonka kanssa suunnittelemme projekteja, konferensseja jne.

                            Vierailu toiseen maahan ja tutkijaympäristöön avaa monin tavoin silmiä: joutuu katsomaan omia tutkimusteemojaan uudesta näkökulmasta, miettimään ja perustelemaan kantojaan tarkemmin. Ulkomaan periodi on eräänlainen win-win-tilanne, vierailija saa uusia näkemyksiä ja ideoita, ja tuo mukanaan niitä myös vierailupaikalleen. Kanssakäyminen opettaa tulemaan toimeen erilaisissa tilanteissa ja samalla myös kielitaito karttuu. Itselleni pitkähköt Rooman-periodit ovat merkinneet suurta kulttuurista pääomaa, ja samalla olen myös alkanut arvostaa entistäkin enemmän koto-Suomea ja monia piirteitä sen akateemisessa maailmassa.

                            Nyt kun mahdollisuuksia on monia ja vierailun voi suunnitella tarkemmin jo etukäteen, kannattaa käyttää tilaisuuksia hyväksi ja lähteä rohkeasti katsastamaan maailmaa. Onnea matkaan!

                            Katariina Mustakallio
                            Vararehtori

                              Pietari kutsuu

                                Harri Melin

                                Suomella on erityinen suhde Venäjään. Olemme olleet osa Venäjää ja käyneet kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Venäjällä ja Suomella on pitkä yhteinen raja. Meillä on paljon yhteistä historiaa ja kulttuuria. Taloudessa Venäjä on ollut – ja on edelleen – tärkeä kumppanimme. Suomalaiset matkailuyrittäjät suorastaan odottavat, että venäläiset turistit löytäisivät maamme uudelleen. Emme voi hyväksyä Venäjän toimia Krimin niemimaalla tai itäisessä Ukrainassa. Emme myöskään ymmärrä venäläistä sisäpolitiikkaa saati maassa rehottavaa korruptiota. Meitä suorastaan pöyristyttää se, että jotkut byrokraatit haluavat sulkea Pietarin eurooppalaisen yliopiston. Slaavilainen melankolia ja kaiho ovat osa omaakin olemistamme.

                                Kaikista ristiriitaisuuksista huolimatta Venäjä on naapurimme myös huomenna; naapurit kannattaa tuntea ja heidän kanssaan kannattaa olla mahdollisimman hyvissä väleissä. Tuulisista ajoista huolimatta Venäjä tarjoaa paljon mahdollisuuksia yhteistyölle. Tampereen yliopistolla on tutkimusyhteistyötä monien venäläisten yliopistojen kanssa. Meillä on yhteinen maisteriohjelma Pietarin valtionyliopiston kanssa. Olemme tarjonneet hyvän hallinnon tuntemusta venäläisille asiantuntijoille. Tampereen yliopistossa on myös paljon venäläisiä opiskelijoita.

                                Parin viime vuoden aikana Tampereen kaupunki, Pirkanmaan sairaanhoitopiiri (PSHP) ja Tampereen yliopisto ovat neuvotelleet pietarilaisten lääketieteellisten yliopistojen ja terveysviranomaisten kanssa laajentuvasta yhteistyöstä. Lisäksi Pietarin kaupunki on kiinnostunut Smart City -yhteistyöstä koko kaupunkiseutumme kanssa. Viralliset yhteistyösopimukset on allekirjoitettu, nyt ollaan siirtymässä konkreettiseen tekemiseen.

                                Suunniteltuja konkreettisen yhteistyön muotoja ovat muiden muassa venäläisten terveydenhuollon ammattilaisten täydennyskoulutus yhdessä PSHP:n ja yliopiston kanssa, tamperelaisen tekonivelosaamisen vienti Pietariin ja BioMediTech-yhteistyö. Pietarilaisia kiinnostavat myös älyliikenne ja kiertotalous. Nyt ilmassa on tekemisen meininkiä, ja uskon, että konkreettisiin toimiin päästään vielä kuluvan vuoden aikana.

                                Pietari on hieno kulttuurikaupunki, jossa kannattaa vierailla. Tampereen Yliopiston Tukisäätiö on mukana Pietarin Suomi-talossa ja yliopistolaisten on mahdollista majoittua varsin edullisesti Suomi-talon vierashuoneissa. Pietari kutsuu.

                                Harri Melin
                                Vararehtori

                                  Suomen tiedepolitiikka puntarissa

                                    Liisa Laakso

                                    Uusimmat moitteet Suomen tutkimus- ja korkeakoulutuspolitiikan takkuamisesta tulevat OECD:stä. Työ- ja elinkeinoministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön OECD:ltä tilaaman tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän arvioinnin alustavia tuloksia kuultiin helmikuun alussa. Lopullinen raportti julkaistaan kesällä.

                                    Ei liene yllättävää, että suurin huoli kohdistuu kokonaisvaltaisen tiedepoliittisen vision puuttumiseen. Tutkimukselle ja korkeakoulutukselle on helppo määritellä hienoja tavoitteita, kuten koulutustason kasvu ja tutkimuksen parempi vaikuttavuus, ja saavuttaa näistä tavoitteista suuri yhteisymmärrys. Melko vaivatonta on myös osoittaa, että tavoitteita ei ole saavutettu. Oppivelvollisuuden ylittävän koulutuksen ulkopuolelle putoavien määrä kasvaa, ja yliopistoissa tehtävän tutkimuksen hyödyntäminen yritysten tuotekehittelyssä on vähäistä.

                                    Syiden ja syyllisten löytäminen onkin sitten visaisempaa. OECD:n mukaan tutkimus ja opetus hajaantuvat liian pieniin yksiköihin, mikä selittää sen, että ne joutuvat pärjäämään liian pienillä resursseilla. Yksi syntipukki on yliopistojen johto. Yliopistot eivät ole kyenneet riittävästi keskittymään vahvuusalueisiinsa.  Vaikka niiden hallituksissa on vuoden 2009 yliopistolakiuudistuksen jälkeen ollut ulkopuolisia jäseniä, ja vaikka hallitukset nykyään nimittävät rehtorit vaaleilla valitsemisen sijasta, nämä ovat edelleen epäilyttävän riippuvaisia yliopiston henkilöstöstä ja opiskelijoista.

                                    Koko ajatuksenjuoksu kuitenkin ontuu. Vahvuusalueisiin keskittyminen vie aikaa, koska tutkimuksen ja korkeakoulutuksen syklit ovat pitkiä. Ja yliopistolaitoksen hajaannusta selittää kyllä enemmän alue- ja elinkeinopolitiikka kuin akateeminen autonomia.

                                    Taaksepäin katsominen ei edes ole kovin hedelmällistä. Edessä ja jo käynnissä olevat yhteiskunnalliset muutokset ovat isoja. Juuri tähän tarvitaan yhteistä visiota. Tulevaisuuden kehityskulkuja ja mahdollisuuksia pitäisi ennakoida rohkeasti monesta eri näkökulmasta ja laatia niiden pohjalta uskottavat suunnitelmat. Tässäkään suhteessa OECD:n ehdottamat lääkkeet eivät yllätä: sen mukaan yhteisen vision tulisi ohjata ennen kaikkea soveltavan tutkimuksen sekä yritysten tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan rahoitusta. Taustalla on Tekesin toimintaan kohdistuneiden rahoitusleikkausten kritiikki.

                                    Yliopistojen ja niissä tehtävän perustutkimuksen kannalta kiinnostavaa OECD:n analyysissa on eri sektorit ylittävien yhteistyötapojen korostaminen. Sitä tukee myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n omassa visiossaan esittämä ajatus tietoyhteisöistä. Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry puhuu osaamiskeskittymistä ja Euroopan unionin ja valtioneuvoston jargonissa esiintyvät käsitteet osaamisalusta ja ekosysteemit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

                                    Kyse on toiminnasta, jossa tutkijat, opettajat, opiskelijat, yritykset, kunnat ja järjestöt tuottavat, soveltavat ja hyödyntävät tietoa roolejaan sekoittaen. Tampereen yliopisto ja Tampere3 haluavat olla tällaisen tekemisen ytimessä. Onnistuminen tuottaa taloudellista toimeliaisuutta, joka puolestaan vahvistaa myös yliopistoja.

                                    Yliopistojen menestyneimpien tutkimusryhmien työn vakiinnuttaminen siten, että niiden ympärille syntyy luovaa, kansainvälisesti vaikuttavaa yhteistyötä ei kuitenkaan ole mahdollista nykyisen kaltaisella pätkärahoituksella. Korkeakoulujen lisärahoitusta pohtiva työryhmä jättää pian esityksensä hallitukselle. Sen tehtävänä on selvittää myös aiempaa merkittävämmän pääomittamisen mahdollisuudet. Pitkällä tähtäimellä yliopistojen pääomittaminen on paras tapa tukea tiedettä ja sen uudistumista. Liiallinen ohjaus ja perustoimintojenkin hankkeistaminen johtaa ylenmääräiseen kilpailuun, joka syö hallinnollisia resursseja ja kannustaa osaoptimointiin. OECD:n arvioinnissa kiinnitetään huomiota myös tulosperustaisen rahoituksen negatiivisiin vaikutuksiin.

                                    Toivomme sekä valtiovallalta että yhteistyökumppaneiltamme luottamusta yliopistojen omaan päätöksentekoon. Vahvaa osaamista ja tiedettä syntyy vain pitkäjänteisellä työllä.

                                    Liisa Laakso
                                    Rehtori

                                      30-vuotinen sote

                                        Seppo Parkkila

                                        Olen mielenkiinnolla seurannut draamasarjaa nimeltään sote-uudistus, jota lähetetään kaikilla kanavilla ja jonka yksityiskohtia paljastetaan vähitellen myös sanomalehtien kautta. Monet käsikirjoittajat ovat vakuuttaneet etukäteen, että loppukohtaus olisi onnellinen. Toki useat ovat sitä myös epäilleet. Minun näkökulmani voi olla jo valmiiksi vääristynyt. Sain työskennellä terveyskeskuksissa aikana, jolloin tietokoneet vasta ilmestyivät vastaanottohuoneiden pöydille. Potilaan mukana lääkärin eteen tuotiin ohuempi tai paksumpi nippu papereita, joista oli etsittävä olennaisimmat taustatiedot. Siihen aikaan ei puhuttu horisontaalisesta eikä vertikaalisesta integraatiosta saati palveluseteleistä. Silloin asiakkaita kutsuttiin potilaiksi ja potilaat kutsuivat lääkäriä tohtoriksi, vaikka oman nimen alle kirjoitettiin ”CMVSTKL” eli lääketieteen kandidaatti vs. terveyskeskuslääkäri. Potilaat hoidettiin sen aikaisten suositusten mukaisesti ja monet paranivatkin.

                                        Nykyisin voidaan hoitaa entistä sairaampia ihmisiä ja entistä pidempään. Yksi lisähaaste on väestön ikärakenne, joka on kiistatta erittäin hälyttävä. Vastikään lehdet uutisoivat, että tätä vauhtia viimeinen suomalainen syntyy vuonna 2067. Käsittääkseni tuohon vuosilukuun on vielä suomalaisilla jonkinlainen vaikuttamismahdollisuus – ainakin toivon niin. On myös selvää, että uudet hoitomuodot ja hyvä sosiaaliturva aiheuttavat valtavia kustannuksia. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan Suomen terveydenhuoltomenot vuonna 2014 olivat 19,5 miljardia euroa. Niiden suhde bruttokansantuotteeseen on samaa luokkaa kuin useissa muissa länsimaissa, mutta selvästi pienempi kuin esimerkiksi Saksassa, Ranskassa ja Ruotsissa, puhumattakaan Yhdysvalloista. Menojen jatkuva kasvu on kuitenkin huomattavaa ja sen pysäyttämiseen sote-uudistusta on rakennettu.

                                        Kuinka uusi sote-ratkaisu pitäisi siis rakentaa, jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman hyvä? Taitaa olla niin, että hyvät neuvot on jo annettu ja ainoastaan kalliita neuvoja on jäljellä. Suorastaan malttamattomana odotamme valinnanvapautta ja maakuntien tehtäviä koskevia lakiluonnoksia, jotka lähikuukausien aikana tulevat lausunnoille. Niitähän on tulossa muutaman tuhannen sivun verran. Ollaan sitten sen jälkeen jälkiviisaita – sehän on tunnetusti parasta viisautta.

                                        On sotea rakennettu ennenkin ja etsitty suurempia kokonaisuuksia myös Pirkanmaalla. Vuonna 1886 piirilääkäri Klaes Fridolf Printz kirjoitti Duodecim-lehdessä sairastuvan perustamisesta Ruoveden pitäjässä: ”Valiokunnan huoleksi jätettiin sitäpaitse tiedustaa Virtain ja Kurun kunnilta, olivatko ne halukkaita ottamaan osaa rakennuskustannuksiin, edellinen 1000:lla ja jälkimmäinen 500:lla markalla, jos saisivat 25 vuodeksi oikeuden vapaasänkyyn, edellinen 2:lle ja jälkimmäinen 1:lle varattomalle potilaalle, joissa ei ollut tarttuvaa tautia, tai jotka eivät olleet parantumattomia.” Kumpikaan kunta ei kuitenkaan lähtenyt tuohon sote-yhteistyöhön Ruoveden kanssa. Sen ajan digiloikasta kerrottiin: ”Telefoonijohto on lääkärin asunnon ja kyökin välillä, joka on samalla hoitajattaren asunto. Tähän on Siemens & Halsken koneita käytetty ja sen kustannukset nousevat 125 markkaan. Insinöri Huberin välityksen kautta saatiin ainekset pisoaarin likaviemärijohtoon ja etehisen likavesiresipienttiin.” Usein voi käydä myös niin, että odotusarvomme ovat kovin korkealla, kun uutta suunnitellaan. Vuonna 1885 Duodecim-lehdessä valitettiin: ”Yleisö vaatii vaan, että maalaislääkärin pitää muistaa kaikki, seurata kaikkea, ymmärtää kaikki, olla yöt päivät nurkumatta hymy suin valmis kaikellaisiin sielun ja ruumiin ponnistuksiin, ja tuskin kukaan kysyy: riittävätkö voimat? Lääkärin kohtalo on sellainen, arvellaan, syyttäköön itseään kuka lääkäriksi rupeaa.” Ennenkin on siis eletty ja annamme kunnian heille kaikille, jotka ovat hyvinvointivaltion meille rakentaneet.

                                        Seppo Parkkila
                                        Vararehtori