Vertaileva tutkimus

    Harri Melin

    Harri Melin

    Osallistuin toukokuun alussa Kaunasissa International Social Survey Programme (ISSP) -vuosikokoukseen. Vertailevan yhteiskuntatutkimuksen ISSP-tutkimusohjelmassa on mukana 42 maata. Mukana ovat mm. Kiina, Intia, Filippiinit, Meksiko, USA ja monet  Euroopan maat. Vuosittain vaihtuvat tutkimusteemat käsittelevät esimerkiksi uskontoa, perhettä, työtä, eriarvoisuutta, valtion tehtäviä, identiteettejä, terveyttä jne. ISSP toimii niin, että mukana olevat maat kokoavat omilla resursseillaan kansalliset tutkimusaineistot. Sen jälkeen Saksan tietoarkisto muokkaa kaikille aineistoista kiinnostuneille tutkijoille, opiskelijoille tai vaikkapa politiikan tekijöille vapaasti ladattavan vertailuaineiston.

    Vuosikokouksessa tehdään tutkijoiden yhteistyönä seuraavan vuoden kyselylomake.
    Suomi on ollut mukana ISSP:n toiminnassa vuodesta 2000 lähtien. Meillä Tietoarkisto vastaa yhdessä Tilastokeskuksen kanssa Suomen aineistojen keruusta. Tampereen yliopiston yhteydessä toimiva Tietoarkisto on tutkimuksen ja opetuksen valtakunnallinen palveluinfrastruktuuri. Se arkistoi ja välittää sähköisiä tutkimusaineistoja tutkimukseen, opetukseen ja opiskeluun. Kaikki palvelut ovat maksuttomia. Tietoarkisto tekee muutenkin hyvää työtä. Se edistää osaltaan tieteen avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja olemassa olevan tiedon tehokasta tutkimuskäyttöä.

    Yhtenä toimintonaan arkisto ylläpitää Aila-tietokantaa. Sieltä löytää Tietoarkistoon tallennetut tutkimusaineistot sekä niiden kattavat suomen- ja englanninkieliset kuvailutiedot. Ailassa on yli 1 200 aineistoa. Ailan käyttöönotto on lisännyt merkittävällä tavalla myös vertailevan tutkimuksen mahdollisuuksia ja vertailevan tutkimuksen tekemistä. Tämä näkyy kiinnostavalla tavalla myös meidän opinnäytetöissämme. Yhä useammassa gradussa on vertaileva tutkimusasetelma.

    Itse tutkin tällä hetkellä työhyvinvoinnin eroja Suomessa ja Venäjällä. Omia, yhdessä venäläisten kollegojen kanssa keräämiämme aineistoja tukee hienolla tavalla ISSP:n vuoden 2015 aineisto. Se näet käsittelee työtä ja työhön suhtautumista.
    Heti kun kevään kiireet helpottavat, aloitan Suomea ja Venäjää käsittelevät vertailuanalyysit tuoreella aineistolla. Saas nähdä mitä kaikkea sieltä löytyy.

    Harri Melin
    Vararehtori

      Globaalista vastuusta

        Liisa Laakso

        Liisa Laakso

        Tampereen yliopiston vahvuusalueet: terveys ja yhteiskunta tuovat tänä päivänä ensimmäiseksi mieleen soten ja sitä kautta kotimaisen politiikan. Ehkäpä senkin vuoksi olen viime päivinä aivan erityisesti pannut merkille globaalit kysymykset tutkimus- ja opetustyössä.

        Yliopistossa vieraili viime viikolla korkea-arvoinen delegaatio Namibiasta. Kunniakonsulin tilaisuudessa esittämä yhteenveto tamperelaisten korkeakoulujen, niin TTYn, TAMKin kuin meidänkin, pitkäaikaisesta yhteistyöstä namibialaisten kanssa oli melkein hengästyttävä. Samalla viikolla Tampereen kaupungin edustaja kertoi minulle yhteistyöstä Tampereen tansanialaisen ystävyyskaupungin Mwanzan kanssa ja kyseli, miten yliopisto voisi olla siinä jatkossakin mukana. Kokemukset esimerkiksi sosiaalityön harjoittelun järjestämisestä Mwanzassa ovat olleet hyviä. Tällä viikolla tapasin Tunisian lähetystön edustajia. Heidän päällimmäinen asiansa oli kiittää Tampereen yliopistoa tunisialaisille viestinnän ammattilaisille järjestetystä koulutuksesta aiemmin tänä vuonna. Samalla he toivoivat lisää yhteistyötä.

        Toissa viikolla Euroopan merkittävin kehitystutkimuksen ja -työn yhdistys EADI hyväksyi Tampereen yliopiston jäsenekseen ja päätti samalla, että ensi kevään johtokunnan ja työryhmien vetäjien kokous pidetään Tampereella. Mm. tämän yhdistyksen kautta Public and Global Health -maisteriohjelma ja International Doctoral Programme in Epidemiology saavat entistä enemmän näkyvyyttä.

        Viime viikolla osallistuin kansalaisjärjestöjen ja ulkoasiainministeriön järjestämään keskustelutilaisuuteen turvallisuuspoliittisesta globaalistrategiasta. Tampereen yliopisto oli edustettuna niin esiintyjien kuin yleisönkin joukossa. Väliajalla käymissäni keskusteluissa kuulin yliopiston hyvästä maineesta kansainvälisten asioiden osaajien kouluttajana. Meiltä rekrytoidaan maistereita niin diplomaattiuralle kuin vaikutustyöhönkin. Tampereelta löytyy vahvaa ulkopolitiikan ja EU:n tuntemusta. Huippuyksikkötasolla tutkitaan globaalia hallintaa ja Venäjän ulkopolitiikkaa. Rauhan- ja konfliktintutkimuksella on kunniakkaat ja pitkät perinteet. Välimeri kasvattaa merkitystään ja Tampereelle on poikkeuksellisen hyvät verkostot alueen yliopistojen kanssa.

        Yliopiston strategia alkaa viittauksella YK:n vuonna 2015 hyväksymään kestävän kehityksen tavoitteeseen: maailmaan, jossa kaikilla ihmisillä on mahdollisuus hyvinvointiin. Edellä on vain muutamia omien työpäivieni aikana esiin nousseita esimerkkejä siitä, miten Tampereen yliopisto edistää tätä tavoitetta. Globaalivastuu on itseasiassa niin läpileikkaavasti mukana niin monen yksikön ja oppiaineen opetuksessa ja tutkimuksessa, että se saattaa unohtua, kun yliopiston vahvuusalueita luetellaan. Samalla jää ehkä arvokaita yhteistyömahdollisuuksia hyödyntämättä.

        Olisiko globaalivastuu sopiva teema seuraavaan profilaatioharjoitukseen? Löytäisimmekö siihen erityisen Tampereen yliopiston ja Tampere3:n näkökulman?

          Tiedekuntien paluu

            Seppo Parkkila

            Seppo Parkkila

            Tampereen yliopiston hallitus teki 8.4.2016 pidetyssä kokouksessaan päätöksiä, jotka vievät yliopistoamme kohti uutta Tampere3-rakennetta. Yksikkörakenneratkaisu oli yksi näistä merkittävistä päätöksistä. Tampereen yliopistossa kaksiportainen organisaatiorakenne otettiin käyttöön jo vuonna 2011. Tuolloin laitokset ja tiedekunnat yhdistettiin tieteenalayksiköiksi. Näiden reilun viiden vuoden aikana kaksiportainen rakenne on osoittautunut hyvin toimivaksi. Siksi Tampereen yliopisto päätti jatkaa samalla kaksiportaisen hallinnon linjalla eteenpäin. Koska erittäin monet Tampereen yliopiston työntekijät, opiskelijat ja alumnit ovat kaivanneet tiedekuntanimitystä takaisin ja Tampereen teknillisessä yliopistossa on myös tiedekunnat, oli sopiva hetki palata tähän perinteiseen ja hyväksi koettuun nimitykseen. Yksiköiden sijasta yliopistossamme on siis ensi vuoden alusta alkaen tiedekunnat – muttei laitoksia. Kunkin tiedekunnan johdossa on dekaani, jonka tehtävät vastaavat nykyisten tieteenalayksiköiden johtajien tehtäviä.

            Hallitus päätti kokouksessaan myös tiedekuntien lukumäärästä ja nimistä. Vuoden 2017 alusta Tampereen yliopistossa on kuusi tiedekuntaa: johtamiskorkeakoulu, kasvatustieteiden tiedekunta, lääketieteen ja biotieteiden tiedekunta, yhteiskuntatieteiden tiedekunta ja viestintätieteiden tiedekunta. Näiden lisäksi muodostetaan kooltaan pienehkö luonnontieteiden tiedekunta, joka liittyy yhteen Tampereen teknillisen yliopiston vastaavan tiedekunnan kanssa uuden yliopiston syntyessä vuonna 2018.

            Uudet tiedekunnat muodostettiin mahdollisimman yhteensopiviksi tuleviin Tampere3-rakenteisiin, jotta uuden yliopiston muodostuminen olisi tältä osin mahdollisimman sujuvaa. Lääketieteen ja biotieteiden tiedekuntaan yhdistyvät lääketieteen yksikkö sekä BioMediTech. Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston yhteinen BioMediTech-instituutti säilyy taloudeltaan itsenäisenä tutkimusinstituuttina lääketieteen ja biotieteiden tiedekunnan sisällä. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö sekä terveystieteiden yksikkö yhdistyvät uudeksi yhteiskuntatieteiden tiedekunnaksi. Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö, viestinnän, median ja teatterin yksikkö sekä informaatiotieteiden yksikkö yhdistyvät uudeksi viestintätieteiden tiedekunnaksi. Nykyisestä informaatiotieteiden yksiköstä matematiikka, tilastotiede ja osa tietojenkäsittelytieteistä muodostavat väliaikaisen luonnontieteiden tiedekunnan. Johtamiskorkeakoulun ja kasvatustieteiden tiedekunnan perusrakenteet säilyvät ennallaan. Johtamiskorkeakoulun osalta Tampereen teknillisessä yliopistossa on tunnistettavissa vastinpareja, joiden mahdollista liittymistä johtamiskorkeakoulun kanssa tulee jatkossa selvittää. Kasvatustieteiden tiedekunta jää muihin verrattuna pienemmäksi, mutta sen kokoa ja vaikuttavuutta lisää Tampereen yliopiston normaalikoulu, joka toimii kasvatustieteiden tiedekunnan osana.

            On itsestään selvää, etteivät uudet tiedekuntarakenteet sinänsä saa aikaan uutta tiedettä, yhteiskunnallista vaikuttavuutta eivätkä anna erinomaista opetusta, vaan tämän kaiken tekevät yliopiston työntekijät ja opiskelijat yhdessä. Toivottavasti uudet rakenteet voisivat kuitenkin tehdä työnteosta ja opiskelusta ainakin hivenen sujuvampaa. Jatkossa voidaan edelleen siirtää yksittäisiä oppialoja ja tutkinto-ohjelmia tiedekuntien välillä, jos siirrot todetaan järkeviksi opetuksen ja tutkimuksen kannalta.

            Uusien tiedekuntien myötä yliopistojemme kolme kärkeä: terveys, yhteiskunta ja teknologia liittyvät kiinteästi toisiinsa. Uudessa rakenteessa yhteiskunta- ja terveystutkimuksen välillä on entistä tiiviimpi yhteys. Uusi lääketieteen ja biotieteiden tiedekunta, ja BioMediTech-instituutti sen osana, yhdistävät bioalan tutkimusta ja teknologiaa lääketieteeseen. Yhteiskuntatutkimuksen ja teknologian yhteys on myös suuri mahdollisuus uudessa yliopistossa, jossa koulutetaan uudenlaisia teknologian ja yhteiskuntatieteiden osaajia sekä tehdään tutkimusta, jossa perinteisesti varsin kaukana toisistaan olleet tieteenalat yhdistävät osaamistaan ennakkoluulottomasti uusilla tavoilla ja alueilla.

            Seppo Parkkila
            Vararehtori

              Muuttuva yliopisto

                Katariina Mustakallio

                Katariina Mustakallio

                Yliopiston muutosvaiheissa tuntuu välillä siltä, että olemme kadottamassa kosketuksen yliopiston alkuperäiseen merkitykseen ja olemukseen. Pelkona on, että rakennemuutoksissa syntyy vain lisää hallintoa ja yliopiston varsinainen tehtävä, tehdä tutkimusta ja antaa siihen pohjautuvaa opetusta, katoaa näköpiiristä. Muutosten tuottamia epäselviä välivaiheita on vaikeaa kestää.

                Millainen on sitten yliopiston alkuperä? Minkä pitkän kehityksen osia me olemme?

                On tunnettua, että yliopisto-ajatus alkoi kehittyä joskus keskiajalla kirkon ja luostarien oppineiden piirissä Italian ja Ranskan rintamailla. Itsenäisiksi toimijoiksi yliopistot tulivat vasta, kun niille annettiin erioikeudet. Bolognan yliopisto oli näistä vanhimpia, jonka vuoksi sitä kutsutaankin nimellä Alma mater studiorum, ”opinnoista huolehtiva äiti”.  Keisari Fredrik Barbarossa sääti tärkeän yliopistolain Authentica Habitan vuonna 1158, johon perustui Bolognan yliopiston vapaus opetuksessa ja tutkimuksessa.

                Bologna veti puoleensa ympäri Eurooppaa opiskelijoita, jotka muodostivat kaupungissa yhdistyksiä, joita kutsuttiin nimityksellä universitates. Voisimme siis sanoa, että se tarkoitti alun perin järjestöjä, jotka pitivät huolta opiskelijoiden oikeuksista saada opetusta. Tosin universitas-nimitys oli käytössä myös kaikilla muillakin killoilla ja ammattikunnilla, joilla oli omat sääntönsä.

                Bolognassa tästä kehittyi kaksi eri sääntökuntaa, meikäläiset (citramontani) ja heikäläiset (ultramontani), eli siis italialaiset ja vierasperäiset opiskelijat. Tästä syntyi myös kansakunta- ja osakuntajako, joka tunnetaan edelleen yliopistomaailmasta. Molempia siedettiin alusta alkaen.

                Universitas muuttui merkitykseltään ja se alettiin ymmärtää oppineiden yhteisöksi, johon kuuluivat niin opiskelijat kuin opettajatkin. Olennaista oli, että paikalliset hallitsijat halusivat suojella yliopistojen oikeudellista asemaa. Laeissa määriteltiin, mitä tehtäviä varten opinahjot luotiin ja mitä eri tiedekuntia niihin kuului. Lait suojasivat yliopistoyhteisöä paikallisten mahtimiesten mielivallalta. Samalla kuitenkin edellytettiin, että se myös toimi  korkeamman opetuksen tyyssijana.

                Vaikka yliopistolaitos on käynyt läpi monia kriisivaiheita ja muutoksia, eräitä olennaisia piirteitä on siinä kuitenkin säilynyt. Universitas on syntynyt opettajien ja opiskelijoiden yhteydestä ja yhteisöstä. Yliopistojen keskeisiin piirteisiin on alusta lähtien kuulunut myös tutkijoiden ja opiskelijoiden kansainvälisyys, korkeatasoiset keskukset ovat vetäneet puoleensa opiskelijoita ja tutkijoita yli kansakuntarajojen.

                Ilman korkeimman vallan osoittamaa oppineisuuden arvostamista ja panostamista vapaaseen tieteeseen, ei yliopisto ole kuitenkaan koskaan kukoistanut.

                Katariina Mustakallio
                Vararehtori

                  Lukuvuosimaksut

                    Harri Melin

                    Harri Melin

                    Tampereen yliopisto ottaa käyttöön lukuvuosimaksut syksyllä 2017. Eduskunnan päätöksellä kaikkien yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tulee periä EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta vähintään 1 500 euron lukuvuosimaksua. Lukuvuosimaksuista on käyty vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan.

                    Puolestapuhujien mielestä maksut ovat osa koulutusvientiä ja ne tarjoavat korkeakoululuille uuden tavan rahoittaa toimintaansa. Maksut on nähty myös laadun mittarina, opiskelijoiden valinnat kertovat siitä, miten suomalainen koulutus asemoituu kansainvälisessä koulutuskilpailussa. Jotkut ovat korostaneet myös sitä, että suomalaisten veromarkat pitää kohdentaa nimenomaan suomalaisten nuorten koulutukseen.

                    Lukuvuosimaksujen vastustajat katsovat, että maksuttomuus on tärkeä arvo, josta meidän ei ole syytä luopua. Pelätään, että maksut merkitsevät ulkomaisten opiskelijoiden määrien romahtamista. Lisäksi monet uskovat, että seuraava askel on lukuvuosimaksut myös suomalaisille opiskelijoille.

                    Tampereen yliopisto valmistautuu lukuvuosimaksuihin. Asiaa pohtinut työryhmä on saanut työnsä valmiiksi. Osana työtään ryhmä on selvittänyt lukuvuosimaksuja muissa Pohjoismaissa. Norjassa lukuvuosimaksuja ei peritä. Tanskassa ja Ruotsissa korkeakoulutus on ollut maksullista EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille noin viiden vuoden ajan. Molemmissa maissa maksut vaihtelevat ohjelmittain 10 000 – 16 000 euroon. Maksujen käyttöön ottamisen jälkeen hakijoiden määrä laski jyrkästi, mutta on vähitellen kasvanut. Eurooppalaisista maista Saksa on päättänyt luopua lukuvuosimaksuista.

                    Helsingin yliopisto on ilmoittanut, että sen maisteriohjelmien maksut vaihtelevat 10 000 ja 25 000 euron välillä. Tampereen teknillinen yliopisto aikoo periä 12 000 euron lukuvuosimaksuja. Työskentelynsä perusteella työryhmämme esittää Tampereen yliopiston englanninkielisissä maisteriohjelmissa perittäviksi lukuvuosimaksuiksi 8 000 – 12 000 euroa.

                    Eduskunta edellyttää, että korkeakoulut perustavat maksujen rinnalle stipendijärjestelmän. Stipendi voi tarkoittaa maksusta vapauttamista, lisäksi se voi kattaa myös elinkustannuksia. Yliopiston edun mukaista on mahdollisimman houkutteleva stipendijärjestelmä. Yliopisto valmistelee kahdenvälisiä stipendejä Kiinan ja Vietnamin kansallisten järjestelmien kanssa. Finland University -yhteistyön puitteista samaa työtä tehdään Indonesian kanssa. Oma stipendijärjestelmämme on tarkoitus saada kuntoon ennen kesää.

                    Lukuvuosimaksut tulevat. On tärkeää, että niiden käyttöönottoa seurataan ja niistä saadut kokemukset hyödynnetään koulutuksen kehittämisessä. Tällä hetkellä meidän ulkomaalaisista opiskelijoista noin 80 prosenttia tulee EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta. Olisi erinomaisen hienoa, jos myös vastaisuudessa voisimme kertoa, että Tampereen yliopiston tutkinto-ohjelmat houkuttelevat opiskelijoita ympäri maailmaa.

                    Harri Melin
                    Vararehtori

                      Yksikkörakenteista

                        Liisa Laakso

                        Liisa Laakso

                        Uuden rehtoraatin toimikausi lähti vauhdikkaasti käyntiin, kun heti ensimmäinen selvitettävä asia koski yksikkörakenteita. Yliopiston organisaatio kävi lävitse melkoisen mylläämisen vuonna 2011. Silloin sovittiin, että lopputulosta pitää arvioida ja tarvittaessa korjata. Viime syksynä hyväksytyn uuden strategian toimeenpano-ohjelmassa tämä päätettiin tehdä Tampere3:a silmällä pitäen.

                        Organisaatiorakenteet herättävät tunnetusti suuria tunteita. Melkein kaikilla on mielipide ja todennäköisesti myös paras tietämys siitä, millaisen yksikön alaisuudessa he pystyvät parhaiten toimimaan sekä tukemaan muiden työtä. Konsensus kallistuu lähes poikkeuksetta olemassa olevan säilyttämisen kannalle. Ongelmia toki tunnistetaan, mutta ruohonjuuritason näkökulmasta niihin on aina viisaampaa puuttua täsmätoimilla kuin koko organisaation mylläämisellä. Jatkuvat organisaatiouudistukset ovat tavattoman rasittavia ­­- ei vähiten lukuisten liioiteltujen tai turhienkin pelkojen vuoksi.

                        Vararehtoreiden Katariina Mustakallion ja Seppo Parkkilan vetämä selvitystyö ja sen ympärillä käyty keskustelu ovat selkiyttäneet tilannetta.

                        Ensinnäkin vuonna 2011 tehty muutos koetaan pääsääntöisesti hyvänä. Siirtyminen kolmiportaisesta keskushallinto-tiedekunta-laitos-rakenteesta kaksikerroksiseen rehtoraatti-yksikkö-rakenteeseen on tehnyt päätöksenteosta läpinäkyvämpää ja tukenut yhteisen opetuksen ja tutkimuksen järjestämistä, vaikka yksikkörajat ovat myös hankaloittaneet eri yksiköissä toteutettujen kokonaisuuksien yhdistämistä.

                        Toiseksi yksiköt ovat hyvin erikokoisia henkilöstömäärien, opiskelijamäärien ja budjettien suhteen.

                        Kolmanneksi yksiköiden tutkimus- ja opetustuloksissa on suurta vaihtelua. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulosohjaukseen perustuvan rahanjakomallin mukaan tuloksellisimmat yksiköt näyttävät pysyvästi subventoivan toisia yksiköitä.

                        Neljänneksi yksiköiden mahdollisuuksissa tehdä hedelmällistä tutkimus- ja opetusyhteistyötä TTY:n ja TAMKin oppiaineiden kanssa on suuria eroja. Jotkin oppiaineet hyötyvät jo nyt opetuksen yhdistämisestä, toisissa vain mielikuvitus asettaa rajat uusille tutkimusavauksille, kolmansissa ei yhteistä kosketuspintaa juurikaan ole.

                        Tästä kaikesta voi vetää muutamia reunaehtoja tulevalle uudistukselle.

                        Näistä tärkeintä lienee se, että on järkevää jatkaa jo aloitetulla tiellä. Yksi tavoite on siten matalan organisaatiorakenteen säilyttäminen.

                        Tampere3:ssa tämä tarkoittaa sitä, että yksiköiden määrä ei saa olla liian suuri. Kymmenen on varmasti yläraja sellaiselle tulosvastuullisten yksiköiden joukolle, jonka toimintaa rehtori voi riittävällä tarkkuudella seurata. Käytännössä tämä tarkoittaisi 200­­-400 opettajan/tutkijan ja 1000­­-4000 opiskelijan yksiköitä. Yksikön sopivaan kokoon vaikuttaa siinä hallinnoitavien tutkinto-ohjelmien määrä ja keskinäinen synergia. Kanditason koulutusvastuu, opiskelijaksi hyväksyminen ja tutkintotodistukset tulisi hoitaa yhdeltä luukulta, vaikka opetusta onkin mielekästä järjestää yksikkörajojen yli. Maisteriohjelmissa, tohtorikoulutuksessa ja varsinkin tutkimuksessa yksikkörajat eivät aseta samanlaisia esteitä. Yksikön vastuulla olevien tutkinto-ohjelmien tulisi tukea toisiaan. Ensikertalaiskiintiöiden myötä abiturienteille on osoitettava sujuvia mahdollisuuksia päästä unelma-ammattiin eri väyliä pitkin.

                        Toinen jatkuvuutta turvaava linjaus olisi se, että vuonna 2011 luotuja uusia yhdistelmiä ei hevin hajotettaisi. Pyrkimys olisi ennemminkin yhdistää nykyisiä yksiköitä suuremmiksi.

                        Tästä huolimatta meidän on syytä olla herkkiä nyt ja tulevaisuudessa myös yksittäisten oppiaineiden koulutus- ja tutkimustarpeiden ja edellytysten muuttumiselle. Voi olla järkevää siirtää jokin oppiaine toisten oppiaineiden yhteyteen, kuten musiikin tutkimuksen osalta tehtiin viime vuonna. Voi myös olla järkevää luopua muualla Suomessa riittävän hyvin hoidetuista oppiaineista tai perustaa nouseville aloille kokonaan uusia. Kallein tutkinto-opetus turvattaisiin parhaiten yhdistämällä sitä taloudellisesti kestäviin kokonaisuuksiin. Yhteisenä tavoitteena tulee olla laadukas opetus ja parhaimpien käytäntöjen leviäminen tutkinto-ohjelmien välillä muun muassa opetustaakkaa jakamalla.

                        Sanomattakin lienee selvää, että ratkaisujen tekeminen edellyttää keskusteluyhteyttä TTY:n ja TAMKin kanssa. Muutamilla yksiköillä on jo nyt laajaa yhteistyötä esimerkiksi TTY:n kanssa. Niiden osalta on tärkeätä huomioida oppiaineiden yhdistymiset. Pisimmällä ollaan ehkä biotekniikan opetuksessa ja tutkimuksessa.

                        Tiivistetysti kyse on siitä, että teemme sellaisia rakenneratkaisuja, joiden uskomme tukevan Tampere3:ssa opetusta ja tutkimusta parhaalla mahdollisella tavalla. Meillä täytyy olla visio siitä, miltä Tampere3:n organisaatio tulee näyttämään. Opetus- ja kulttuuriministeriö on nimittäin pyytänyt meiltä kuvauksen uuden yliopiston yksikkörakenteesta jo tämän kevään aikana.

                        Asiaa tullaan käsittelemään tieteenalayksiköiden johtokunnissa vielä maaliskuun aikana. Hallitus luonnollisesti tekee lopullisen päätöksen.

                        Liisa Laakso
                        Rehtori

                          Kapteeni Kaarnan neuvo

                            Seppo Parkkila

                            Seppo Parkkila

                            Kuluva vuosi on yliopistojen taloudelle haastava. Vuosi sitten vaalien edellä vakuuteltiin monesta suunnasta, että korkeimpaan opetukseen ja tutkimukseen kannattaa panostaa talouden ongelmista huolimatta. Nämä vakuuttelut kuitenkin unohtuivat nopeasti, ja vuoden 2016 budjetin osalta yliopistolaitos joutui juustohöyläyksen kohteeksi. Viime vuonna tiedotusvälineiden kautta raportoitiin toistuvasti yhteistoimintaneuvotteluista yliopistoissa, joita on näihin aikoihin saakka pidetty turvallisina ja vakaina työnantajina. Vastikään Helsingin yliopistosta ilmoitettiin satojen työntekijöiden vähennyksistä.

                            Jos tarkastelemme eduskunnan hyväksymiä budjettilukuja opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle viime vuosien aikana, voimme todeta niiden olleen suhteellisen vakaalla tasolla – noin 6,7-6,8 miljardin euron luokkaa. Miksi sitten korkeakoulut eivät tunnu pärjäävän? Onko opetusministeriön hallinnonalalla siirretty rahaa korkeakouluilta muualle vai onko kyseessä pelkästään valittaminen valittamisen ilosta?

                            Pelkästä valittamisesta ei ole kysymys. Verrattuna jo ennestään tiukkaan viime vuoteen, yliopistojen suora budjettirahoitus vähenee vuonna 2016 noin 80 miljoonaa euroa ja Suomen Akatemian myöntövaltuudet noin 10 miljoonaa euroa. Tekesin kautta jaettu tutkimus- ja tuotekehitystuki vähenee noin 100 miljoonaa euroa. Lisäksi sosiaali- ja terveysministeriön kautta myönnetty valtion tutkimusrahoitus (VTR) terveyden tutkimukseen on romahtanut 16 vuoden aikana kolmasosaan. Poliitikkojen paljon mainostamat kärkihankkeet tuovat toki lohtua näihin negatiivisiin lukuihin, mutta ne eivät pysty korvaamaan aikaisempia ja uusia menetyksiä kuin osittain.

                            Monet – itseni mukaan lukien – ovat todenneet, että 1990-luvun lama selätettiin panostamalla koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Nykyinen lama, vientimarkkinoiden ongelmat ja maailmantalouden yleinen epävarmuus sallivat nyt vain hyvin vähäisen talouden liikkumatilan. Ilman merkittäviä rakenteellisia muutoksia lisäpanostukset tapahtuisivat velkarahalla. Valtion velan määrä ei kuitenkaan salli juurikaan lainanoton lisäämistä. Nykyisessä yli 100 miljardin euron valtion velassa riittää maksettavaa myös tuleville sukupolville. Siksi on ymmärrettävää, että poliitikot tarttuvat herkästi yksinkertaisimpaan ratkaisuun eli menoleikkauksiin. Niiden vaikutusten vähentämiseksi meidän on tutkijoina tehtävä se mitä hyvin osaamme tutkimisen ja julkaisemisen lisäksi: Hankimme ulkopuolista rahoitusta mahdollisimman paljon ja monista lähteistä. Koska suomalainen tutkimusrahoitus on varsin rajallista, on entistäkin tärkeämpää osallistua kansainvälisiin rahoitushakuihin.

                            Pitkällä tähtäimellä yksi osa kokonaisratkaisua on suomalaisen korkeakouluverkoston harventaminen – mieluiten korkeakouluja yhdistämällä. Lisäksi niiden tehtäviä profiloidaan aikaisempaa tarkemmin. Korkeakoulujen yhdistämistä ja profilaatiota tamperelaiset korkeakoulut ovat aloittaneet eturintamassa. Se on meidän mahdollisuutemme, vaikka siinä riittääkin haastetta. Sanokaamme Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kaarnaa mukaillen: ”Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa.”

                            Seppo Parkkila
                            Vararehtori

                              Kansainvälisyys, verkostot ja search committee

                                Katariina Mustakallio

                                Katariina Mustakallio

                                Yliopiston vetovoimaisuus riippuu suurelta osaltaan hyvistä opettajista ja tutkijoista. Kun yliopistoon pyrkivät sukupolvet vuosittain pienenevät, täytyy uusia opiskelijoita houkutella vähitellen myös Suomen ulkopuolelta. Joillakin aloilla on jo nyt tällainen tilanne jatko-opiskelijoiden suhteen. Yliopiston, yksiköiden, tutkinto-ohjelmien ja jokaisen opettajan ja tutkijan on hyvä ottaa tämä skenaario huomioon rakentaessaan tulevaisuuden suunnitelmia.

                                Kansainvälisyys ei siis ole jotain, joka tapahtuu oman työn tai oman maan rajojen ulkopuolella. Olemme osa kansainvälistä akateemista maailmaa, jossa vaihdetaan tietoja, luodaan verkostoja, ollaan kanssakäymisissä, tehdään tutkimusta. Tässä yhteisössä toimiminen on arvokasta, se on tärkeää itselle, omille oppilaille, kollegoille, ja se on arvokasta myös koko yliopistolle. Kansainvälisissä verkostoissa toimiminen edistää omaa tutkimuksen alaa ja suomalaisen tieteen tunnettuutta, ja se auttaa tutkijoita myös löytämään tehtäviä Suomen rajojen ulkopuolelta. Harva tohtori- tai post doc-tutkija onnistuu pääsemään vierailemaan tai työskentelemään ulkomaiseen yliopistoon ilman senioritutkijan verkostoja ja tukea.

                                Näitä verkostoja tarvitsemme myös silloin, kun rekrytoimme uusia työntekijöitä Tampereen yliopistoon. Tämän vuoden alusta lähtien on yliopistollamme toiminut vararehtorin johdolla työskentelevä hakutoimikunta (search committee).

                                Sen tehtävänä on auttaa yksikköjä löytämään myös ulkomailta mahdollisimman hyviä hakijoita avoimiin tenure track- ja professorin tehtäviin. Hakutoimikunnan työn luonteeseen kuuluu, että jokaista tehtävää varten etsitään juuri ko. alan verkostoja ja kartoitetaan potentiaaleja hakijoita. Tämä työ tapahtuu, ennen kuin rehtori on antanut luvan panna tehtävän hakuun, jotta varmistuttaisiin, että siihen on tarjolla varteenotettavia hakijoita. Tähän kartoitukseen ottavat aina osaa ko. tieteenalan asiantuntijat.

                                Hakutoimikunta tekee työtä hyvien kandidaattien löytymiseksi kansainväliseltä areenalta ja auttaa valmisteluryhmää sen työssä. Onnistunut rekrytointi on paras tapa vahvistaa Tampereen yliopiston asemaa kansainvälisessä ja kansallisessa kilpailussa.

                                Katariina Mustakallio
                                Vararehtori

                                  Viisikko

                                    Harri Melin

                                    Harri Melin

                                    Itä-Suomen, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot solmivat 3.12.2015 strategisen yhteistyösopimuksen. Sopimuksen on tarkoitus lisätä yhdessä tekemistä ja mahdollistaa yliopistojen järkevä työnjako. Jyväskylän yliopisto päättää osallistumisestaan tähän yhteistyöhön tammikuun lopulla. Näin Suomen on syntymässä viiden monialayliopiston muodostama liittoutuma, jonka tavoitteena on rakentaa yhdessä uudenlainen toimintamalli varmistamaan ja vahvistamaan korkeatasoisen ja kustannustehokkaan tutkimuksen ja koulutuksen jatkumista eri puolilla Suomea.

                                    Yhteistyön tavoitteena on siis kehittää yliopistojen välistä työnjakoa ja edistää yliopistojen profiloitumista. Yliopistot kehittävät muun muassa tutkimusinfrastruktuureja, innovaatiotoimintaa ja yhteistä koulutusta. Koulutuksen työnjaon selkeyttäminen tapahtuu tiiviissä yhteistyössä UniFin rakenteellisen kehittämisen hankkeiden kanssa. Infrastruktuurien alueella yksi tärkeä yhteistyön kohde on yhteisen biopankin rakentaminen. Lisäksi yhteistä tekemistä on tarkoitus lisätä muun muassa sähköisten järjestelmien alalla.

                                    Koulutuksessa yhteistyö tarkoittaa monia asioita. Yhtenä tavoitteena on yhteistutkintojen järjestäminen. Esimerkiksi oppiaineessa X opiskelija voi tehdä kandidaattiopintoja monessa yliopistossa, mutta maisteriopinnot järjestetään yhdessä. Oppimisympäristöjen uudistamisella on tärkeä sijansa. Uusien ratkaisujen avulla pystytään voittamaan maantieteelliset etäisyydet ja näin opiskelijoille tarjoutuu entistä monipuolisempia mahdollisuuksia joustaviin opintopolkuihin.  Jo nyt lääketieteessä on käytössä yhteisiä opetusresursseja, tällaista yhteistyötä on mahdollista lisätä muillakin tieteenaloilla.

                                    Avainasemassa on yliopistojen fokusoituminen omille vahvuusaloilleen ja yliopistojen keskinäisen yhteistyön lisääminen. Yhteistyömallissa kunkin yliopiston vahvuudet ovat koko verkoston vahvuuksia ja yhteistyön avulla paikataan niitä aukkoja joita profiloitumisesta mahdollisesti seuraa.

                                    Viiden yliopiston yhteistyö on tärkeä avaus. Opetusministeriö on jo vuosia patistellut yliopistoja sekä profiloitumiseen että yhteistyön tiivistämiseen. Maan hallituksen päätös leikata yliopistojen rahoitusta vaatii yliopistoilta selkeitä ja konkreettisia toimia. Yhteistyön kautta voidaan osaltaan turvata yliopistojen toimintaedellytyksiä. Yliopistojen keskinäiselle yhteistyölle on suorastaan huutava tilaus. On kuitenkin syytä muistaa, että Viisikko on vasta yhteisen polun alussa. Konkreettisia yhteistyön askeleita hahmotetaan rehtoreiden yhteisessä kokouksessa täällä Tampereella kuun lopussa.

                                    Harri Melin
                                    Vararehtori

                                      Yliopiston vastuu tutkimuksesta

                                        Liisa Laakso

                                        Liisa Laakso

                                        Suomessa yliopistojen omat tutkimusresurssit ovat niukat moniin verrokkimaihin nähden. Jopa vakinaisten opettajien sapattivapaat, tutkimusavustajat, kenttätyöt ja konferenssimatkat hoituvat monesti ulkopuolisella rahoituksella – jos ovat hoituakseen.

                                        Kun päätökset tutkimusrahoituksesta on näin ulkoistettu, lopputulema on melko sattumanvarainen. Kova kilpailu toki takaa sen, että rahoituksen saaneet hankkeet ovat erinomaisia. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että erinomaisia hankkeita jää rahoittamatta. Kokonaisuus on helposti hajanainen, jos siitä huolehtiminen jää keskinäiseen kilpailuun pakotetuille yksittäisille tutkijoille.

                                        Suomen Akatemia on tärkein yliopistotutkimuksen rahoittaja. Sen ja yliopistojen välistä yhteistyötä tulee katsoa kriittisesti, koska molemmat ovat opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksessa. OKM pyrkiikin korjaamaan syntynyttä hajanaisuutta SA:n kautta kilpaillulla rahoituksella yliopistojen profiloitumisen vahvistamiseksi. Samaan tähtäävät myös Suomen yliopistot UNIFI ry:n rakenteellisen kehittämisen hankkeet. Näiden prosessien vaikutukset jäävät nähtäväksi.

                                        Yliopistoissa tehtävän tutkimustyön voi jäsentää kolmeen toisiaan täydentävään kategoriaan: tutkimuksen maaperään, uusiutumiseen ja huippututkimukseen. Näistä ensimmäinen on pitkäkestoista ja aivan välttämätöntä laadukkaan opetuksen järjestämiselle. Se sisältää “monotieteistä” valtavirtatutkimusta ja siihen kuuluu suuri osa tutkimuksen infrastruktuurista. Tieteen uusiutuminen taas voi tapahtua lyhyelläkin jänteellä ja hankkeittain. Se voi olla monitieteistä ja sisältää tyypillisesti riskejä. Huippututkimus on jo kansainvälisesti tunnustettua ja sen tuloksellisuudesta voi olla suhteellisen varma.

                                        Yliopistojen ulkopuolelta tulevaa arviointia ja päätöksentekoa tarvitaan ennen kaikkea tieteen uusiutumiseen. Siksi myös SA:n rooli on kaikkein merkittävintä juuri tässä kategoriassa. Vastuun maaperästä tulisi olla yliopistoilla. SA:lla on toki rooli myös siinä mm. infrastruktuurien rakentamisessa.

                                        Huippututkimuksen osalta asetelma on monimutkaisempi ja samalla kiinnostava. SA:n näkökulmasta erinomaisiksi todettujen ja vakaasti eteenpäin menevien tutkimusryhmien säännöllinen uudelleenarvioituttaminen ja rahoittaminen niukoilla voimavaroilla ei tuo paljon lisäarvoa. Yliopistojen näkökulmasta taas huippututkimus on usein niin eriytynyttä, että se johtaa fragmentoitumiseen muutamiksi kärjiksi. Ne kyllä tahkoavat julkaisuja ja viittauksia tietyistä tutkimuskysymyksistä, mutta kontribuoivat melko vähän laajemmille aloille tai opetukseen. Lisäksi kapeat kärjet ovat pitkällä tähtäimellä haavoittuvia. Yliopistojen perusrahoituksen käyttäminen on järkevää vain kytkemällä huippututkimus maaperään, opetukseen ja valtavirtaan. Profiloitumisrahoitus yrittää työntää yliopistoja juuri tähän suuntaan. Jos yliopistot onnistuvat määrittelemään huippututkimukseensa perustuvia painoaloja, perustamaan niille uusia opetustehtäviä ja tuottamaan siten tutkinto-opetusta, lopputulos on kestävä.

                                        Mutta huippututkimus tarvitsee myös lisärahoitusta kuten koko yliopistokin. Realistisimmat mahdollisuudet ovat kansainvälisessä yhteistyössä. Siksi yliopistojen ja SA:n on yhdessä huolehdittava siitä, että ykkösketjuilla haetaan kansainvälistä rahoitusta jatkuvasti. Siihen tarvitaan vahvaa verkottumista ja toimivat tutkimuspalvelut.

                                        Tutkimuspalvelujen tulisi auttaa konkreettisesti hankehakemusten tekemisessä. Hakemuksiin ja niiden arviointiin kuluu nykyisellään tutkijoilta tavattomasti aikaa ja vaivaa. Voisiko prosessia tehostaa? Vaikka suurin osa esimerkiksi Suomen Akatemiaan jätetyistä hakemuksista on hyviä, joukossa on myös puutteellisia. Osa hakijoista kompastuu vuodesta toiseen samoihin ongelmiin. Voisiko suorituspaikkana toimiva yliopisto ottaa suuremman vastuun tutkimussuunnitelmien laadusta tutkimuksen vapautta vaarantamatta? Voitaisiinko hakijoiden saamia arviointilausuntoja hyödyntää nykyistä paremmin suorituspaikan tutkimuspalveluissa tai laajemmassa tutkimusryhmässä?

                                        Autonomisen yliopiston tehtävä on tukea vapaata tutkimusta. Autonominen yliopisto on myös vastuussa siitä, että siellä on resursseja tehdä tutkimusta.

                                        Liisa Laakso
                                        Rehtori